perjantai 9. kesäkuuta 2017

Pelko - Rikkinäisen ihmisen läheisin ystävä

Viime vuoden puolella kirjoitin aika paljon vihasta ja siitä irti pääsemisestä. Kun tajusin vuosikausia puskeneeni eteenpäin tarvittaessa pelkän pyhän raivon voimalla. Miten vihan avulla tunsin olevani vahva ja pystyvä. Miten ultimaattisessa murenemispisteessä menin rikki piilossa ja yksin samalla, kun työnsin lähelle pyrkiviä ihmisiä kaksin käsin pois elämästäni. Koska minähän en tarvitse ketään.

Lopulta kaikilla mun raivopäisillä yrityksillä raitistaa ja muuttaa muita ihmisiä oli pyyhitty lattiaa, eikä mulle jäänyt mitään. Asiat ympärillä mureni ihan entiseen malliinsa kaikesta sotimisesta huolimatta ja sujuvasti siinä samalla meni omakin järki. Se oli hyvä asia. Nähdä ja todella tajuta, että en pysty. En raitistamaan ketään, en pelastamaan ketään, en muuttamaan mitään. On hurja tunne rystyset valkosena puristamisen jälkeen päästää irti.

Sen voisi luulla olevan yhtä riemujuhlaa, mutta kuten viime syksynä kirjoittelin, niin se olikin kaikkea muuta. Miten viikkokausia meni taistellessa, että töiden lisäksi oli kykenevä tekemään muutakin kuin vain nukkumaan. Se oli lamaannuttavaa, kun suurin voimavara oli poissa. Sen ajanjakson jälkeen onkin kirjoiteltu vähän vapautuneempaa tekstiä tännekin. Koska elämä todella voitti lopulta, supervahvan uhrin roolista luopumisenkin jälkeen oli jäljellä vielä paljon minua. Oikeastaan ehkä enemmän kuin koskaan ennen.

Rakastamani Juha Vuorisen yhdestä viime vuonna julkaistusta blogitekstistä jäi mieleen vahvasti tämä pätkä:
"Mitä pelkään? En sitä ääneen sanonut, mutta oikeasti vain yhtä asiaa. Että alkaisin taas pelätä, sillä pelko imaisee hirveällä tavalla kaiken ilon elämästä, ja siitä minulla on omakohtaista kokemusta."

Koska mä alan olla aivan helvetin kyllästynyt pelkäämään. Kyllästynyt odottamaan ja olettamaan esimerkiksi hylkäämistä. Ahdistunut sen odottelusta lopulta niin paljon, että murjonut ihan itse sen ihmissuhteen paskasimpaan löytämääni ojaan. Ihan vaan, koska näin siinä kävisi kuitenkin. Lopulta. Jossain kohti. Kyllästynyt siihen, että pelko estää ottamasta riskejä, jotka saattaisivat antaa jotain hyvääkin. Älyttömän kyllästynyt siihen jatkuvaan toisten puolesta ajatteluun ja kyselemättä olettamiseen. Kuinka se jätä tai tule jätetyksi -mantra on ohjaillut elämääni vuosikausia. Niin loputtoman kyllästynyt siihen, että pelko polkee jarrua molemmin jaloin ja muistuttaa pysymään turvassa omassa kuoressaan. Kuinka toinen ihminen on aina pelkästään negatiivinen riski.

Pelkojen kanssa on painittu ennenkin, mutta nykyään eri tavalla. En voi pakottaa niitä pelkojani pois, mutta voin viedä niiltä vallan. Elämäni alkutaival ei ehkä ollut omaa valintaani, mutta kyllä tässä kohti saa jo ottaa sen ruorin omiin murjottuihin käsiinsä ja lakata pelkäämästä koko ajan kaikkea ja kaikkia. Pyrin sekä kehitykseen, että armollisuuteen. Yritän muistaa, että pelkoihin on syynsä, niitä on vahvistettu vuosien varrella niin monesti. Jokaisen hylkäämisen myötä ne pelot moninkertaistuvat ja tiedostan olevani lähes kykenemätön luottamaan. Ei sitä, että en uskaltaisi kertoa jollekin henkilökohtaisia asioita, vaan sitä, että antaisin enää kenellekään niitä aseita rikkoa enää. Vaan sellaista luottamusta, että antaisin toiselle ihmiselle peloistani huolimatta mahdollisuuden satuttaa. Ottaa sen riskin. Että jättää sivuun sen iloisen ja loputtomasti pystyvän roolin. Että mussakin on tämä tämmöinen haavoittuvainen kusipää. Kelpaako?

Pelko voi toimia neuvonantajana riskien äärellä, mutta ei hallita. Muuten saattaa jäädä elämää aika paljon näkemättä. On äärimmäisen miellyttävää taas tajuta oman tiedostamisensa ja itsetutkiskelun taso. Miten ei enää ole vaan epämääisiä mörköjä, jotka jäävät aina epäselviksi, vaikka ovatkin olleet täydessä vallassa ohjailemassa elämääni. Miten hienoa huomata olevansa hiljalleen aina välillä perillä siitä mitä pään sisällä tapahtuu. Kyetä erottelemaan niitä toisistaan.

Että mitkä ovat sitä todellista minua ja mitkä opittuja kaavoja. Ihan vaan, että jonain päivänä voin olla varomatta jokaista askelta.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kaikki äidit eivät ole täydellisiä - edes äitienpäivänä

Tästä olen jaksanut märistä ennenkin, pakollisista hehkutuspyhistä. Päivistä, jolloin kaikki vaikkapa ystävät, isät tai äidit ovat maailman parhaita ja pakahdutaan rakkaudesta. Viime vuonna isänpäivänä kirjoitin tekstin, jonka pohjalta sain hyvin kahtia jakautunutta palautetta. Hämmentävän harva tuntui ihan todella lukeneen ja sisäistäneen kirjoittamani, liian moni otti sen ilmeisen henkilökohtaisesti eikä tunnekuohultaan kyennyt erottelemaan todellista sanomaa. Etenkin todellisessa elämässä kaikki osapuolet henkilökohtaisesti tuntevat ainakin alkuun pitivät mua kohtuuttomana kusipäänä, kun kirjoittelin moista julkisesti.

Sen sijaan esimerkiksi Juha Vuorinen, jota arvostan ehkä vielä enemmän ihmisenä ja persoonana, kuin pelkästään hänen vaikkapa kirjallisen menestyksensä vuoksi, kirjoitti minulle asiaan liittyen näin: "Ihmettelen kyllä siinä mielessä, että jos lukee ajatuksen kanssa sen tekstin, puhut lopulta hyvin kauniisti isästäsi." Koska niin se oli tarkoitettukin. Se oli silkkaa rehellistä ikävää sitä todellista persoonaa kohtaan, jota rakastan ihan mielettömästi. Siitä kuitenkin lisää ensi jaksossa, on taas tapahtumassa käänteitä. Toivottavasti hyviä sellaisia.

Takaisin äitienpäivään. Nyt lienee odotettavissa kunnon mutsi-roast? Joo ja ei. Olisihan se hienoa sanoa, että mulla on maailman paras ja täydellisin äiti. Että kuinka se elämä on ollut pelkkää pullantuoksuista turvantunnetta alusta loppuun. No ei vitussa ole ollut.

Vanhempiani en ole koskaan yhdessä nähnytkään ja olenkin saanut viettää lapsuuteni kahden maailman ristitulessa. Jatkuvien riitojen takia muutin äidin luota isälle alta kymmenvuotiaana ja kuten moni tietääkin, vähän sen jälkeen asteli kuvaan mukaan myös Herra Alkoholi. Se toinen maailma opetti vakaasti runnoen vaikenemisen jaloa taitoa ja se toinen taas halusi puhua kaiken aina suoraan ja heti - etenkin niistä ikävistä asioista. Opin vaikenemisen niin hyvin, että olin lopulta täysin kykenemätön puhumaan yhtään mistään. Varsinkaan mistään itseäni koskevasta.

Olen kirjoittanut siitä ennenkin, että ymmärrän sen tilanteen mahdottomuuden nyt täysin, kun teininä muutin takaisin äidin luokse alkoholia pakoon, eikä elämästä sen katon alla tullut yhtään sen enempää. En voisi nykyään itsekään elää silloisen itseni kaltaisen ihmisen kanssa, siinä todella hajoaisi pää, kun joku vaan yksinkertaisesti sulkeutuu ja vaikenee keskustelua vaativien asioiden edessä. Ilmapiiri kuristaa ja painaa jokaista, mutta puhuminen on täysin mahdotonta. Täysi-ikäistyttyäni kutsui muutto omaan kotiin ja sehän ei tosiaan ollut suurta itsenäistymisen juhlaa, voi saatana miten sillon pelotti. Entistä ahkerammin lähdin ovet paukkuen ja löin luuria korvaan. Äiti ei olisi koskaan pystynyt olemaan niin hienovarainen tiettyjen aiheiden suhteen, ettenkö olisi siitä kiskonut pussillista herneitä keuhkoihin ja pitänyt kuukausien mykkäkoulua.

Itsessäni on ollut paljon vikaa, mutta on mulle annettu syitä kerätä sitä vihaa ja katkeruutta myös äitiäni kohtaan. Niin helvetisti onkin. Välit äitiin olivat pitkän aikaa semmoset..kaverilliset. Aina vähän varpaillaan ja valmiina sulkeutumaan, jos sieltä sattuisi tulemaan sitä häiritsevän suoraa osumaa kipeisiin kohtiin. Myöhemmin on puhuttu, että meistä kumpikaan ei niihin aikoihin uskonut meillä koskaan tulevan olemaan kovin kummoista äiti-tytär -suhdetta.

Tämä ihmissuhde ja siinä tapahtuneet muutokset viime vuosina ovat kuitenkin luoneet mulle luottoa elämään. Luottoa siihen, että niin kauan kun täällä hengissä ollaan, niin on mahdollista korjata asiat. Muutamassa vuodessa on tultu siihen, että soitan aina ensimmäiseksi äitille. On se kerrottava asia sitten hyvää tai pahaa, pientä tai suurta, haluan kertoa siitä aina ensimmäisenä mamille. Se vähän tietyistä asioista neuroottisen kiinnostunut muija on valmis vatvomaan mielenkiintoisen aiheen äärellä tuntikausia ja usein päädyn ihailemaan sitä kykyä tarkastella asioita niin monesta näkökulmasta. Usein kun itse hyvin tunnepohjaisena aaltoilijana ajaudun herkästi kapeakatseiseksi, niin mamin kanssa jutellessa on kymmeniä kertoja havahtunut ja opetellut näkemään sen saman tilanteen myös muiden osapuolten vinkkelistä.

Olisi varmaan ihana kertoa rakkaista lapsuusmuistoista ja hehkuttaa maailman täydellisintä äitiä, mutta vähintään yhtä ihanaa on kertoa siitä, että mulla saattaa olla ehkä maailman rohkein äiti. Kukaan muu elämäni ihmisistä ei ole omasta aloitteestaan kaivellut homeisia luurankoja kaappien perimmäisistäkin nurkista. Kun joku niin avoimesti, selittelemättä ja asiat hyväksyneenä tuo päivänvaloon ne asiat, jotka on omaa mieltäni syöneet pienen ikäni, mutta joista olen pättänyt olla koskaan mainitsematta. Asiat, jotka ovat keränneet vihaa ja katkeruutta, syöneet mieltä ja aiheuttaneet henkistä muuria kahden ihmisen välille.

Se on käsittämättömän vapauttavaa.

Se, kun ei ole enää tabuja. Ei ole mitään, mistä ei voisi puhua. Muutaman viime vuoden aikana olen oppinut ihan käsittämättömän paljon puhumisen ja aidon rehellisyyden merkityksestä. Ainahan siitä on jauhettu, miten tärkeää on puhua ja olla rehellinen ja lässynlää, mutta vasta konkreettisen esimerkin edessä todella ymmärsin, mitä se on. Mitä on puhua ihmisen kanssa, joka on itse hyväksynyt omat virheensä ja vajavaisuutensa. Sellaiselle ihmiselle sen voi myös tehdä omalta osaltaan. Olla rehellisesti myös se paska ja kusipäisen epätäydellinen oma itsensä, eikä aina vaan sitä iloista ulkokuorta. Sellainen niin rehellinen ihminen ottaa sen vastaan ja ottaa nimenomaan minut itseni vastaan, juuri näin epätäydellisenä, yhtään sitä kaunistelematta. Juuri sellainen on mulle ihan mielettömän hyvä äiti.

Olen päässyt irti niin isosta määrästä vihaa ja katkeruutta ihan viime vuosien aikana. Tuhlasin ison osan tähänastisesta elämästäni kaikkien muiden syyttelyyn, vihaamiseen ja syyllisten etsimiseen. En enää. Ymmärrys syistä ja seurauksista on vapauttaneet energiaa oman elämäni elämiseen ja sen suunta näyttääkin nyt valoisammalta kuin koskaan ennen. Samoin kuin ymmärrys omista virheistä ja vajavaisuuksista. En ole pelkästään uhri, olen itsekin aika paska ja mikä tärkeintä, ensisijaisessa vastuussa ikiomasta onnellisuudestani.

Äiti ei ole pelkästään opettanut, vaan saanut todella myös oppimaan, että puhuminen helpottaa. Tapahtumat hänen, minun ja meidän menneisyydessä on puhuttu arkisiksi. Niistä saa kumpi tahansa osapuoli niin halutessaan jauhaa, mutta niihin liittyvä katkeruus on poissa. Ne ovat yhtälailla tapahtumia, jotka nyt vaan ovat olleet ja mitä niistä onkaan seurannut. Kun menneisyyden painolasti on purettu pois, voi todella elää täysillä tätä päivää.

Mun mami ei ole ehkä se täydellisin äiti, mutta en kyllä vaihtaisi pois. En ikinä. Rohkea, hauska, kaunis ja pikkasen päästään vinksallaan oleva persoona, jolta olen oppinut aivan valtavasti. Joitain vuosia sitten en olisi todellakaan uskonut olevani tässä tilanteessa, että äiti on todella yksi parhaista ystävistäni. Miten voin aina luottaa siihen, että on vähintään yksi ihminen, joka todella ei halua vain taputella asioita nätisti piiloon verhon taakse. Joku, jonka kanssa saan purkaa ja jauhaa ihan just niin kauan, että mieli selkenee. Joku, jonka kanssa saan nauraa pääni kipeäksi. Joku, jota arvostan ja rakastan hirvittävän paljon.

Hyvää äitienpäivää kaikille teille täydellisen epätäydellisille äideille. ♥

Tai kuten meidän kesken sanotaan kiteytettynä kaikki oleellinen: HI MOM! ♥ 


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Tomi Kokko - Ärsyttävää hypeä ja iänikuista unelmien jahtaamista ja muita hokemia

Mä myönnän, nyt lipsahti vähän klikkiotsikoinnin puolelle. ;) Mut hei, jos valtamediat tekee sitä myös niin miksi en minäkin?!

Tossa yks yö oli vähän mieli hankalana ja sen takia Nukkumatti jättänyt tän kierroksen välistä. Sieltä lähti ajatus vähän taas juoksemaan. Viimesen parin vuoden aikana on enemmän tai vähemmän omasta tahdostani tapahtunut niin isoja muutoksia, että en usko tajunneeni niitä kaikkia kunnolla vieläkään. Niiden ansiosta olen tietyllä tavalla enemmän yksin kuin koskaan ennen, mutta en suinkaan yksinäinen. Enemmän vaan vihdoinkin seison ihan omilla jaloillani ja elän ihan sitä ikiomaa elämääni.

Nyt toista vuotta olen seuraillut elämäntapamuutosekspertiksi itseään tituleeraavan Tomi Kokon edesottamuksia. Mielenkiintoni kyseistä kaveria kohtaan heräsi, kun Yle Uutiset julkaisi "Fogelholm vs Kokko" -tyyppisen tekstin, kun Kokko rohkenee personal trainerin roolissa olla vahvasti eri mieltä virallisen ravintosuosituksen kanssa. Itse siinä kohti jo vahvasti VHH-henkiseen maailmaan sukeltaneena jäin tottakai seuraamaan noin röyhkeästi eri mieltä olevan liikunta-alan ammattilaisen edesottamuksia - suunniltani riemusta. 30 Päivän Ihmiskoe myös ilahdutti mua enemmän kuin paljon ja siitäkin intouduin silloin kirjottelemaan.

Siinä kohti kun olin itse alkanut päästä treenaamisen makuun ja olin hirveässä ristitulessa, kun joka suunnasta meuhkattiin miten en voi mitenkään yhdistää VHH-ruokavaliota ja treenaamista. Hiilarit sitä ja viljat tätä ja kymmenen ateriaa päivässä. Onneksi umpiluinen pääni piti pintansa, koska kaikesta ammattilaisten ja "ammattilaisten" painostuksesta huolimatta pidin merkittävästi hyvinvointiani parantaneen ruokavalioni ja se toimii yhä edelleen - myös kovan treenin kanssa. Tai mikä sitten on kovaa treeniä, kyllä mä tappeluhommissa puristan ihan loppuun asti ja kovilla tehoilla. Harvemmin se ainakaan minä olen, joka niissä leikeissä kunnon puolesta jalkoihin jää.

Tomi Kokko tietyllä tapaa on myös ärsyttäny mua tosi paljon. Kaveri on todella ahkera postaamaan sosiaaliseen mediaan ja pitkään huomasin ärsyyntyväni siitä jatkuvasta hypestä. Fiilistä ja tsemppiä ja sitä ainaista unelmien jahtaamista, inspiraatiota ja intohimoa. Niinku ihan tosi, lopeta jo! Jouduin lopulta oikeestaan vähän itekseni pohtimaan sitä, että minkä takia mua alkaa ärsyttämään ihminen, joka vaikuttaa olevan vilpittömästi liekeissä siitä mitä tekee ja yrittää tosissaan lietsoa sitä samaa hyvää fiilistä myös muihin.

Lopputulema oli se, että mua suorastaan vitutti tyyppi, joka on just niin täynnä elämää, kuin mitä olisin itsekin halunnut olla. Ihan tosi, olin kateellinen ihmiselle, jonka elämästä seurasin palasia sosiaalisen median kautta. Kaiken viimeisen vuoden aikana kokemani ja tekemäni henkisen työn jälkeen kuitenkin olen ylipäänsä kaikkien ihmisten kohdalla opetellut tarpeen vaatiessa toisenlaista "kateutta". Se kun voi olla negatiivista ja lannistavaa kateutta tai sitten boostaavaa ja innostavaa ns ihailevaa kateutta, että voi vitsi, mä haluan kanssa jotain tollasta! Että jonkun hyvä fiilis ja meininki sekä menestys ei ole multa itseltäni mitenkään pois vaan voin ottaa siitä oppia ja kannustusta, että joku muukin on pystynyt toteuttamaan omaa polkuaan, myös mulla on siihen kaikki mahdollisuudet, jos vaan tosissaan haluan niin.

Joten Tomi Kokko lakkasi ärsyttämästä. Sen sijaan se jatkuva hokeminen unelmien jahtaamisesta, inspiraatiosta ja intohimosta on alkanut muuntumaan voimaa antavaksi mantraksi. Ja nyt se menee just niin. Mulla on suunnitelma ja siihen liittyvä runko. Syksyllä alkava koulu on yksi välietappi kohti sitä tällä hetkellä horisontissa siintävää päämäärää. Kokko hokee paljon sitä, että pitää tehdä sitä omaa juttua riippumatta mitä muut siitä sanoo, riippumatta muiden mielipiteistä. Niin mä teen, monellakin elämän osa-alueella.

Tomi Kokko hypettää, viljelee superlatiiveja, lietsoo yltiöenergistä fiilistä ja onnistuu välittämään tunnetta, että tosissaan haluaa myös muiden ihmisten onnistuvan elämässään. Ja muhun se toimii, oon oppinu saamaan virtaa itelleni sellasesta tyypistä - ihan vaan sosiaalisen median välityksellä. (Tähän väliin lienee syytä teroittaa, että Läskiblogi ei ole missään tekemisissä Kokon tai minkään häneen liittyvien bisneksien kanssa. Kyseessä ei ole mikään kaupallinen yhteistyö tai muukaan epämääräinen ostettu kehupostaus, tämä on vilpitöntä virtaavien ajatusten ylös kirjaamista. Ei mitään muuta.)

Joten silloin tässä yhtenä yönä, kun uni oli hukassa ja mieli vähän solmussa niin eksyin vahingossa katsomaan YouTubesta Tomi Kokon uuden videosarjan ensimmäistä osaa. Eikä se jantteri ärsytä mua enää lainkaan. On helppoa pitää ihmisestä, jonka kanssa on niin monesta asiasta samaa mieltä. Kokko on toki ammattilainen ja itse olen vaan enemmän tai vähemmän itseoppinut oman tien tutkiskelija. Esimerkiksi ravintoon liittyvissä asioissa monet Kokon ohjeistamat jutut on olleet mulle tuttuja jo ennestään, mutta on sieltä poimittu kivoja uusia vinkkejä ja apuja oman ruokavalion hienosäätämiseen.

Eniten uutta oppia olen tältä kaverilta saanut tohon henkiseen puoleen ja ajatusmaailmaan. Sain tosta videosarjan ensimmäisestä osasta jotenkin siihen hieman alavireiseen mielialaan tosi paljon virtaa. Sain mielenrauhaa ja muistin miten kaivaa takaisin sitä uskoa omaan tekemiseen ja luottoa niihin tekemiini päätöksiin. Ja kaiken sen olen saanut ihan ilmaiseksi, kun en ole koskaan mitään palveluita Kokolta ostanut, omat radikaaleimmat muutokseni niin ravinnon kuin liikunnan osalta kun olen onnistunut räpiköimään omin voimin ja mokien kautta. Mutta se yksin ei riitä. Ihminen on laaja ja alati muuttuva kokonaisuus, työtä jokaisella osa-alueella tarvitaan jatkuvasti.

Itse mietin edelleen aivan liikaa sitä mitä muut ajattelee. Mietin miten paljon kehtaa hehkuttaa sosiaalisessa mediassa tai miten paljon kirota sinne niitä perseelleen menneitä asioita. Mietin blogissa julkaisemiani tekstejä liikaa ja murehdin etukäteen miten niihin tullaan reagoimaan. Työstän sitä. Että uskaltaisin olla rohkeammin oma itseni, hypettää, iloita ja elää just niin täysillä, kuin siltä nyt tuntuu. Pienen ikänsä kun on roikottanut muiden mielipiteitä ja mielialoja harteillaan, niin sitä meinaa liian herkästi palata siihen. Etten vaan ärsyttäisi ketään, että voisin miellyttää mahdollisimman monia. Sitä on työstettävä, koska tiedän jo enemmän kuin aivan helvetin hyvin, että se tie ei pitkälle johda omalta osaltani.

Henkilökohtaisesti olen hyvin iloinen, että on Tomi Kokon kaltaisia hypettäjiä, jotka uskaltavat olla ärsyttävän motivoituneita oman tiensä raivaajia kaikista tielle asettuvista haasteista huolimatta. Koska jos sitä ei itse usko täysillä omaan tekemiseensä, niin kukas sitten? Joskus on hyvä jonkun olla hokemassa muistutusta siitä, että laita kaikki peliin ja tee sitä omaa juttuasi, usko siihen ja itseesi. Löydä juuri itsellesi sopivat tavat elää, liikkua ja syödä. Ei kai sellasta voi koskaan toitottaa liikaa.


Mutta yhdestä asiasta ei tulla olemaan samaa mieltä. Ikinä. Koska siis ei saatana, minä en mene aamulla kylmään suihkuun. MINÄ EN PALELE, JOS EI OLE PAKKO! Avantoa voin joskus ehkä tulla vielä harkitsemaan, mutta kylmä suihku aamulla? No way.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Old Habits Die Hard - Syömishäiriöllä ei ole ON/OFF -kytkintä

Omalla kohdallani syömishäiriöt on pitkällisen itsetutkiskelun myötä jäljitetty tunnepuolen ongelmien aiheuttamaksi. Bulimiakohtauksille huomasin olevan selkeä kaava, joka toistuu aina täsmälleen samalla tavalla.

Alkoholistin lailla jokaiselle syömishäiriökohtaukselle oli jokin laukaiseva tekijä ja käytännössä aina se oli jokin negatiivisen tuntemuksen aiheuttanut asia. En tosiaankaan ole juhlistanut mitään ahmimisella, päinvastoin, onnellisena epäterve ruoanhimo on aina ollut todella kaukana. Tunnevammaisessa perheessä todella vahvasti tunnevammaiseksi kasvaneena olin täysin kykenemätön käsittelemään mitään negatiivista. Lopulta tajusin bulimiakohtauksella järjestäväni riittävän määrän draamaa, jotta se varsinainen käsittelyä vaativa asia jäi unholaan.

Ulkopuolisen on varmasti helppo ajatella, että vittu mikä luuseri, senkus vaan jätät ahmimatta. Olen meinaan itsekin hokenut sitä itselleni, että nyt vaan et mene ja osta sitä kassillista paskaa. Sitten ei tarvitse oksentaa ja voida pahoin sekä henkisesti että fyysisesti seuraavaa kahta päivää. Ruoskiminen ei jostain syystä kuitenkaan toiminut. Kuten on ennenkin tullut kirjoitettua, niin olen kymmeniä kertoja ravannut kaupoissa ja rukoillut, että joku lukisi mun ajatukset ja käskisi lähteä kotiin. Mutta ei kukaan tiennyt. Ei nähnyt eikä kuullut sitä miten kiljuin apua pääni sisällä. Tervehdin kassaa aina yhtä iloisesti ja naureskelin mukana, kun puhelias kassa huolettomasti heitti, että näyttäis olevan herkkupäivä! Niin tosiaan oli. Niin usein, että piti käydä eri kaupoissa.

Kun se perehtyminen omaan pääkoppaan ja tunnemaailman käsittelyyn lähti etenemään niin ymmärsin paremmin sitä kaavaa. Aloin tunnistamaan niitä oireita, hetkiä ja tuntemuksia, joiden tiesin johtavan katastrofiin. Oli saatanallisen työn takana oppia ottamaan siinä kohti puhelin käteen ja soittaa, tottakai, äitille. En tietenkään osannut ilmaista asiaa tyyliin "pakko puhua etten kohta ahmi ja yrjöä", mutta sain puhua siitä mikä mieltä painaa. Jos puheluun ei vastattu niin tilanne hyvin usein oli menetetty, mutta ne erävoitot veivät silti asiaa eteenpäin. Yksi todella suuri edistymisestä kertova tilanne oli puhelimessa äitin kanssa, kun mamin varsin painostava tapa kaivella musta esiin niitä asioita, joista en ole pystynyt puhumaan ääneen, alkoi ahdistamaan. Tajusin sillä hetkellä, että normaalisti löisin luurin korvaan ja kieltäytyisin puhumasta koko asiasta ja keksin jo päässäni syytöksiä äitiä kohtaan, jotta saisin tilanteen eskaloitumisen käännettyä jotenkin hänen syykseen. Sen sijaan sain ääneen sanottua, että nyt sit vittu ahistaa ja tulee huono fiilis, alkaa defenssit nousemaan pintaan enkä pysty olemaan keskustelussa läsnä. Se oli hieno hetki. Ei kuulosta kummoiselta, mutta kaikkea ikävää koko elämänsä pakoon juosseelta se oli paljon. Keskustelu pysähtyi siihen ja jatkui vasta, kun se itse tunne oli puhuttu pois.

Olisi hienoa, että tämmönen vahingollinen toimintamalli vaan ottaisi ja katoaisi. Että jes, nyt mä osaan käsitellä tunnemaailmaani, ongelmat ovat kaikonneet! Sitä on kestänyt niin kauan. Lohtusyömistä, ilosyömistä, ahmimista, bulimiakohtauksia. Bulimia-tekstissä joku rohkea anonyymisti kommentoi, että syy ei ole missään muussa kuin mun neuroottisessa VHH-ruokavaliossa. Jännä sinänsä, että olen jo kakarana tiennyt yli parikymppisenä päätyväni VHH-ruokavaliolle ja oireillut sitä pienestä pitäen. Fiksu lapsi. Lääketieteellinen ihme suorastaan.

Koko ajan tajuan enemmän ja enemmän siitä vahingosta, jota on lapsesta asti joutunut sietämään. Miten kohtaan jatkuvasti tilanteita ja tuntemuksia, joiden työstäminen on vaikeeta. Stressi, rahahuolet, väsymys, epäonnistumiset, ihmissuhdeongelmat ja kaikki vastaava aiheuttaa sen, että ensimmäisenä ajatus vetää kauppaan. Se tulee täysin tiedostamatta ja surullisen vahvasti selkärangasta. Niin pitkään ahmimiskohtaus oli tehokas malli siirtää ikävien tuntemuksien käsittelyä tuonnemmaksi. Ostoskoria täyttäessä, ahmiessa, oksentaessa ja kaiken sen jälkeen voi keskittyä itsensä henkiseen ruoskimiseen. Siihen, millanen saatanan epäonnistuja sitä onkaan. Tehdä suuria lupauksia paremmasta huomisesta ja miten tämä oli nyt se viimeinen kohtaus. Se on hetki, kun ei tarvitse ajatella sitä alkuperäista laukaisevaa tekijää lainkaan. Se toimii. Aivan liian hyvin.

Olen käyttänyt pakenemiseen myös liikuntaa ja lohduttautunut shoppailulla. Ei yhtään sen parempi vaihtoehto. Mikään pakeneminen ei ole, se ei koskaan ratkaise mitään.

Nyt sen ajatuksen putkahtaessa päähän joudun ihan tosissaan tutkailemaan sitä ja kysymään hyvin suoraan, että haluanko todella nyt ahmia ja oksentaa, vai onko tämä vain se opittu vanha tapa. Enkä mä halua. Se sattuu kehoon ja se sattuu mieleen. Siitä tulee kaikilla tavoin ihan hirveä olo moneksi päiväksi. Mulla on jo niin paljon henkisiä työkaluja ja yksi sellainen ulkopuolinen henkilö, joiden avulla pystyn selättämään sen hetken. Ja jälkikäteen se ajatuskin syömishäiriökohtauksesta tuntuu täysin järjettömältä.

Näin "paperilla" asiaa tarkastellessa sitä tajuaa, kuinka pitkälle on edistynyt. Kirjoittaminen on hyvä asia. Hirvittävän hyvä asia.

Käyn jatkuvaa taistelua - onneksi sanan positiivisessa merkityksessä, sillä koen olevani vahvasti voitolla. Asiat eivät ratkea sormia napsauttamalla ja olemalla aina vaan niin helvetin iloinen ja keskittymällä vaan niihin hyviin asioihin elämässä. Vasta kun paska on siivottu niin pinta saa mahdollisuuden kiiltää.

Ja kuulkaa, on muuten siivottu.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Ensikertalaisena hierojalla - Spa-tunnelmasta ei tietoakaan

Voitin muutama viikko sitten Facebook-arvonnasta 45min hieronnan tohon naapuriin oman kylän yrittäjälle. Itsehän en ole käynyt hierojalla ikinä. Siis en kertaakaan koko elämäni aikana. Vuosi sitten kävin pari kertaa osteopaatilla, kun selkäkivut kävivät niin helvetillisiksi, ettei pystynyt enää sen paremmin lyömään kuin potkimaankaan. Osteopaatti runnoi selkää riittävän hyvin ruotuun, että sain sen jälkeen itse pidettyä mm. rullailemalla kivut siedettävällä ja jopa lähes huomaamattomalla tasolla.
No nyt sitten menin kokemaan tämän hierontapuolen lähes pakotetusti, koska olisi kurjaa hukata moinen mahdollisuus. Oli se ihana visio Spa -tyyppisestä ympäristöstä leijalevine tuoksuineen ja  kynttilöineen, se rauhallinen tunnelma ja valkoisiin pukeutunut tyyneyttä hohkaava lempeä hieroja valmiina ottamaan rentouttavaan huomaansa.

Ei sitten sinne päinkään.

Tilat olivat ennestään tuttuja, kun ovat saman katon alla MyMou Hair&Beautyn kanssa, mutta vastassa oli hevimusiikkia eikä tää kaveri itsekään nyt ihan mihinkään sisar hento valkoisen kaapuun ollut kietoutunut. Se aistikas ja hillitty visio särkyi aika vauhdilla, mutta voi hitto miten oli mun makuun sopiva fiilis ihan heti alkuunsa! Kaikista uusista tilanteista ja ihmisistä ahdistuvalle kohtaaminen oli jo lähtökohtaisesti poikkeuksellisen helppo.

Kävi hyvin nopeasti ilmi, että mä en ole yhtään sen vähempää kierossa kuin vuosi sitten. Mun käskettiin taas seisten venkoilla eri suuntiin, että saatiin tehtyä se kilometrin pituinen lista kaikesta mikä on jotenkin vähän..vinksallaan. Muun muassa lantio on yhä edelleen kierossa, yläselkä on edelleen liian suora (mutta lajin ansiosta olkapäät silti kummallisesti edessä), selästä SI-nivel vasemmalta puolelta ei elä juuri lainkaan eikä noista lonkankoukistajista tai takareisistä nyt tarvi puhuakaan ja ihan nyt muutamasta muustakaan jutusta. Mut hei, olkapäät liikku ihan hyvin!

Miten sitten se Spa-tyylinen rentouttava hieronta? HAAHAHA! Johannes Koskela ei tuntunut olevan pelkästään ammattitaitoinen kehon fyysisessä käsittelyssä vaan mulle tuli fiilis, että kaveri on myös hyvä ihmisten kanssa. Mulla oli läpi koko episodin tosi rento ja mukava olo, nauroin ahkerasti ja pari kertaa vähän kireämmässä kohdassa saatoin hiljaa kuiskaten lipsauttaa kirosanan. Tai pari. Mutta se oli vahinko, koska kuten tiedämme, minä en kiroile. Kyllä se sano, että saa kertoa jos tuntuu ikävältä. Höpö höpö, oikoseks vaan.

Valtaosin noiden kipeiden kohtien käsittely oli siedettävää, jopa mukavaa, mutta pidin myös siitä, että Koskela uskalsi tuottaa kipuakin. Koska nyt ihan tosi, mä tiesin kyllä miten kierossa tää ruho on ja tiesin oikein hyvin, että näin monen vuoden ajan oikein huolella vaalitut ongelmat ei silittämällä aukea. Hieronnassa käyneille varmaan se hartiasta kaksin käsin otettava puristusote on tuttu? Se mikä tuntuu sammuttavan valot päästä? Nyt se on mullekin tuttu. Sen asian voi kuulemma hoitaa mukavasti tai nopeasti. Mua ilahdutti, että se hoidettiin nopeasti. Pieni hetki tuskaa ja sitten tuli varsin letkeä olo, siis sitä kuuluisaa hyvää kipua! Sain erilaisia ennakkovaroituksia kuten "tää voi tuntua nyt vähän ikävältä" ja sitten lapojen välissä oli kohta jonka työstämiseen sain ilmoituksen "nyt vaan koitat kestää".

Eniten vaivaaviin selkäkipuihin sain välittömän helpotuksen. Mua kiskottiin taas ihan ihme solmuihin ja väänneltiin ja vatvottiin. Ei harmainta aavistusta, mitä siinä tapahtu, mutta se toimi. Tiesin kyllä senkin, että lopullista iloa siitä ei saatu, koska nää ongelmat on ollu niin tolkuttoman kauan ja kieroon vetäviä ongelmakohtia niin paljon, että vaivat palaa. Mutta pari päivää sain olla lähes kivuttomalla selällä, olihan meinaan luksusta! Ymmärsin ihan laakista minkä takia ihmiset haluaa ja minkä takia pitää käydä hierojalla. Mulle se motivaattori on laji. Kyllä näiden kipujen kanssa eläisi arkea, mutta kun haluan pystyä lyömään ja potkimaan ihan elukkana, niin tätä työvälinettä täytyis välillä huoltaakin.

Tuli siis tommonen arvontavoitto ihan varsin tarpeeseen. Ja voin kertoa, ettei ole mistään markkinointikuviosta nyt kyse, vaan aion itse palata hierontapöydälle ihan täysin maksavana asiakkaana. Eihän mulla tietenkään ole vertauskohtia, mutta sain itse palvelusta todella monipuolisesti ammattitaitoisen käsityksen ja tuntuman, puhumattakaan siitä miten äärimmäisen mukava persoona Johannes Koskela itse on. Kokemus oli äärimmäisen miellyttävä ja todella lämmin suositus lähtee kyllä siihen suuntaan, kyllä Hyrylässä osataan!