tiistai 26. syyskuuta 2017

Kehityskuvia - Paino -12kg, hyvinvointi +3200% ♥

Vuosi 2016 kohteli aika kovakouraisesti ja ajoi tunnesyöjän mussuttamaan itsensä aikamoiseen kuntoon. Viime syksy löi maihin ja sieltä asti on nyt rakennettu uutta ja ihan erilaista omaa elämää. On päästetty irti isosta osasta menneisyyden murheita ja traumoja, irrottauduttu uhriutumisesta ja opeteltu ottamaan vastuu omasta onnellisuudesta.

Facebookin (ja Instagramin) puolella on muutenkin nykyään suurin osa tästä toiminnasta, mutta tämmöset asiat voinee avata vielä bloginkin puolelle niin jää enemmän liikkumavaraa ajatuksen karkailla. ;)

Syömishäiriöistäni ja siihen liittyvästä itsetutkiskelusta ja kamppailusta olen kirjoitellut paljonkin. Pyrkien aina mahdollisimman pitkälle avoimuuteen ja rehellisyyteen. Neljä vuotta sitten olin lähes satakiloinen kaikella tapaa pahoin voiva sairastunut punkero. Vähähiilihydraattisen ruokavalion avulla pääsin nopeasti kiinni hyvään fyysiseen oloon ja painon merkittävästä ylipainosta normaalipainon rajoihin. Kunnes painosta tuli koko elämäni keskipiste, kun se tuntui olevan ainoa kontrolloitavissa oleva asia ja sairastuin sen myötä taas uudella tavalla.

Viime syksynä maailma tuntui loppuvan ja oli pidempi ajanjakso, kun aloin iltaisin olla täysin varma, että aamulla en enää yksinkertaisesti jaksa herätä. En ole koskaan ollut itsetuhoinen siten, että olisin ajatellut tekeväni itsemurhan. Vuosi sitten olin vain yksinkertaisesti niin voimaton, etten uskonut enää jaksavani. Mutta jaksoin. Heräsin aamu toisensa jälkeen, kävin töissä ja mikä parasta - treeneissä. ♥ Aloin löytämään itseäni ja omaa arvoani. Irrottauduin vahvasti menneisyydessä itseäni hallinneista tahoista ja lähdin tarraamaan kiinni omaan elämääni. Ja keskiyöllä siirtyessämme uuteen vuoteen olin pariskuntien ympäröimänä yksin laittamassa äitille tekstiviestiä, että mä selvisin. Nyt alkaisi mun vuosi.

Niin se on ollutkin. Olen uskaltanut tehdä isoja päätöksiä, oppinut luottamaan elämän kantamiseen ja omaan kykyyni selvitä. Oppinut viihtymään hiljaisuudessa oman pääni kanssa ja oppinut rakastamaan rauhaa. Oppinut rakastamaan itseäni niin paljon, että ymmärrän suojella itseäni vahingollisilta ihmisiltä ja asioilta. Ymmärtänyt myös lipsuneeni siinä asiassa liiankin pitkälle työntäen käytännössä kaikki ihmiset pois läheltä, mutta hyväksynyt sen osana prosessia. Rakennan ensin itseni, jotta voin olla ihminen toisille.

Ennen paino oli koko elämäni keskipiste ja se määritti onnellisuuden tason. Nyt onnellisuus on määritellyt elämänlaatua ja kaikki päätökset, teot ja pyrkimykset on tähdänneet onnellisuuden tavoittelua kohti. Vuoden ensimmäisenä päivänä otin mitat ja kuvat, tuskailin edessä olevaa prosessia ja kirosin itseäni niin helvetinmoisesta lihomisesta. Mutta vuosi käynnistyi ja kaiken merkittävämmän prosessoinin myötä painosta murehtiminen katosi itsestään. Se ei tietenkään ole merkityksetöntä ollut missään vaiheessa, haluan tietysti pitää peilikuvastani, mutta se ei enää määritellyt elämänlaatuani.

Ja nyt melkein 10kk myöhemmin on mukavaa tajuta, että siinähän se on pääkopan työstämisen ohessa kroppakin seurannut mukana. Ei mikään päätä huimaava tahti, mutta tällä historialla se on varmasti enemmän kuin hyvä asia. Ruokavalio on edelleen ollut VHH, on treenattu ahkerasti, juhlittu ja syöty välillä karkkia. On keskitytty löytämään henkistä tasapainoa ja työstämään tunnevammoja. Koska haluan kisaamaan painoluokkalajissa niin vaaka tulee olemaan ystäväni lajin parissa aina, mutta hyvin me tullaan juttuun. :)

Vajaan 10kk aikana on painosta otettu -12kg, vyötäröltä -10cm ja lantiolta -13cm. Hyvinvointi ja onnellisuus on lisääntynyt arviolta noin +3200%. ♥



lauantai 9. syyskuuta 2017

Toiminta siirtyy Facebookin puolelle

Blogia myöten likimain kaikki toiminta tulee siirtymään Team KOnnan Facebookin ja Instagramin puolelle. Isot ja pienet jutut. Ihan vaan, koska se on kaikista helpoin väylä mulle käyttää, koska konetta jaksaa niin harvoin enää avata ja puhelimella toi sovellukset on merkittävästi käyttäjäystävällisempiä kuin tämä. Kamooooon, tulkaa mukana! ♥

Facebook.com/teamkonna
Instagram.com/jonnavain


maanantai 31. heinäkuuta 2017

ARVONTA - VOITA ILMAINEN POTKUNYRKKEILYN PERUSKURSSI! ♥

No sehän on kuulkaas syyskausi startannut ja sen kunniaksi mulle niin kovin rakas Tuusula Fighter Club antoi jälleen kerran arvottavaksi yhden ilmaisen paikan potkunyrkkeilyn peruskurssilta! Kannattaa siis kipaista Team KOnnan Facebook-sivun puolelle ja käydä tykkäämässä oheisesta julkaisusta - löytyy ihan siitä sivulta ensimmäisenä. ;) Tuplaa mahdollisuutesi ja kuikuile myös TFC:n Facebook -sivua, sillä pikkulinnut lauleskeli sinnekin putkahtavan arvontaa!


perjantai 7. heinäkuuta 2017

Potkunyrkkeilyn peruskurssi elokuussa 2017 - Tuusula Fighter Club


PARASTA! ♥
Potkunyrkkeily on antanut itselleni aivan valtavasti enemmän kuin olisin koskaan edes ymmärtänyt haaveilla. Eikä pelkästään fyysisesti - vaikka se onkin antanut ensiluokkaisen mahdollisuuden päästä näkemään miten huikeisiin suorituksiin ihmiskeho ja -mieli voikaan oikeasti pystyä. Mutta sen lisäksi aivan ihania ihmisiä, ystäviä, kokemuksia, yhteisöllisyyttä ja lista vaan tuntuu venyvän mitä enemmän tätä polkua tallaa. TFC. ♥
P.S. Jos sulla on mitä tahansa kysyttävää esimerkiksi seuraan tai potkunyrkkeilyyn liittyen, niin heitä ihmeessä kommenttia tai viestiä! Ei ole turhia tai tyhmiä kysymyksiä - olen luultavasti itse jo ehtinyt esittämään ne aikoja sitten! ;)

Lisäinfoa peruskurssista: 
https://tuusulafighterclub.com/peruskurssit/

VAIN puoli kiloa päivässä?!

En voi olla ainoa jonka päässä soi elävästi se rallatus "puoli kiloa päivässä" ja siitäkös me kaikki muistamme kuinka paljon vihanneksia ja hedelmiä pitäisi syödä päivässä. Sama ralli soi mun päässä joka ikinen aamu, kun teen aamupalaa. Riippumatta siitä meneekö se blenderin kautta vai ei.

Googlasin aihetta ja eteen osui MeNaisten kannustava artikkeli siitä miten saada se puoli kiloa kasviksia ahdettua kurkusta alas. Mulla jäi haarukka puolimatkaan kohti suuta, kun juttu alkoi ohjeella "Lisää punajuurta kakkuun--" niinku..mitä? Nimitän itse toteuttamaani ruokavaliota VHH-tyyppiseksi (vähähiilihydraattinen) ja koko tämän neljä vuotta olen sujuvasti kuunnellut sitä miten tällä ruokavaliolla käytännössä tappaa itsensä. Kuolen sydänkohtaukseen ennen kolmekymppisiäni ja verisuonet räjähtää ja kolesteroli pursuaa korvista. Koska ketään ei tietenkään kiinnosta kuulla miten se todellisuudessa on vaikuttanut muhun. Tai edes siitä miten oma ruokavalioni oikeastaan koostuu.

Karu fakta kun on, että en ole koskaan ennen elämäni aikana syönyt niin paljon kasviksia ja marjoja kuin nyt tällä hengenvaarallisella ruokavaliollani. Monen korvaan viljojen (leipä, puurot, pastat, jne.), riisin, perunan ja maitotuotteiden pois jättäminen tai radikaali vähentäminen on itsemurha. Etenkin urheilevalle ihmiselle. Josta muuten yhä edelleen kuulen jatkuvasti. "Ei jaksa urheilla ilman hiilihydraattia" no perkele A. kuka tässä on nollahiilareilla syönytkään ja B. miten olis vaikka rasva. Anyhow. Jatketaan.

Näin se tapahtuu:
Kun kaiken sen arkiruokavaliosta poistetun hötön tilalle otetaan kasviksia (sekä tottakai rasvaa, poistetun hiilihydraatin tilalle tarvitaan rasvaa, tässä liian moni menee metsään!), niin puoli kiloa päivässä on oikeesti vitsi. Syön itse päivän rytmistä ja rasituksesta riippuen 2-4 ateriaa päivän aikana ja kahden ensimmäisen jälkeen on se puoli kiloa rikottu heittämällä. Voisin muuten punnita todellisen päivän kokonaissaannin, mutta kun olen niin tajuttoman laiska, etten taida jaksaa. Paljon niitä menee joka tapauksessa. Paljon.

Sen verran siihen rallatukseen korjaisin, että hedelmien sijaan vedettäisiin kasviksia ja MARJOJA vähintään sen puoli kiloa päivässä. Vältytään turhalta sokerilta ja etenkin kotimaiset marjat on superfoodia alusta loppuun. Ja ihan sikahyvää. ♥

Aamupala. Kylkeen vielä pieni mustikkasmoothie ni jo on!

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Kouluun ♥

Joko pääsee kouluun?! Saako mennä jo?! HÄ?! Mähän uhosin keväällä lähteväni liput liehuen urheiluopistoon, mikäli sattuisi valintakokeiden kautta paikka sellaiseen aukeamaan. Niihin kuvioihin on "aika" kova tunku ja oli ilahduttavaa jo pelkästään saada mahdollisuus, kun postiluukku sylki valintakoekutsut kaikkiin haettuihin urheiluopistoihin. No miten siinä sitten kävi? Hyvin. Tietysti. Kuinkas muutenkaan? ;) Ykkösvalintana yhteishaussa ollut Pajulahden urheiluopisto ilmoitti paikan irronneen ihan suorilta, ei siis edes miltään varasijalta. Vähänkö hieno fiilis? Tietää, että olisin päässyt! Hassua lopulta oli se, että jo ennen Pajulahden ilouutisia olin päättänyt, että en lähde. Löysin miljoona syytä enemmän valita jo keväällä varmistunut SoTe -puolen koulutus aikuispuolelta. On ihan älyttömän mukavaa tietää, että olisin rynninyt tieni läpi urheiluopistoon vaikka en tosiaan ollut se valintakokeiden fyysisesti vahvin osanottaja. Olin oma itseni rehellisimmän kaavan kautta ja olisin kelvannut juuri tällaisena. Mutta päätös jäädä suorittamaan ensimmäiseksi varmistunutta linjaa tuntu yhtäkkiä vaan täysin varmalta. Se tarjoaa mulle hirvittävästi vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia - sulkematta liikunta-alaa millään tavalla pois tulevaisuuden kuvioista. Päinvastoin, vastuukouluttajallani oli heti ideoita liikunnalliseen puoleen liittyvän mielenkiintoni yhdistämisestä tulevaisuuden suuntauksiin sote-puolella. Ja voihan se olla, että suoritan liikunnan ammattitutkinnon työn ohessa sitten joskus. Pääsen kouluun!! Ei enää arpomista, tein valinnan ja olen siitä ihan mielettömän iloinen ja innoissani. Kahden kilometrin koulumatka ja koululta yhdeksänsataa metriä salille. Mulla on kaikki kasassa! Saan siinä ohessa toteuttaa liikunnallisia riemuja elokuussa alkavalla peruskurssilla ja ilmeisesti Kuntosali Feelis huolii mut jatkamaan kuntonyrkkeilyvetoja tiistaisin. Ja mistä sitä tietää mihin sitä vielä päätyy väkivaltaurheilun ilosanomaa levittämään - onhan se kuitenkin parasta ikinä! ♥
Kiitos, mutta silti ei kiitos. ♥

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Pelko - Rikkinäisen ihmisen läheisin ystävä

Viime vuoden puolella kirjoitin aika paljon vihasta ja siitä irti pääsemisestä. Kun tajusin vuosikausia puskeneeni eteenpäin tarvittaessa pelkän pyhän raivon voimalla. Miten vihan avulla tunsin olevani vahva ja pystyvä. Miten ultimaattisessa murenemispisteessä menin rikki piilossa ja yksin samalla, kun työnsin lähelle pyrkiviä ihmisiä kaksin käsin pois elämästäni. Koska minähän en tarvitse ketään.

Lopulta kaikilla mun raivopäisillä yrityksillä raitistaa ja muuttaa muita ihmisiä oli pyyhitty lattiaa, eikä mulle jäänyt mitään. Asiat ympärillä mureni ihan entiseen malliinsa kaikesta sotimisesta huolimatta ja sujuvasti siinä samalla meni omakin järki. Se oli hyvä asia. Nähdä ja todella tajuta, että en pysty. En raitistamaan ketään, en pelastamaan ketään, en muuttamaan mitään. On hurja tunne rystyset valkosena puristamisen jälkeen päästää irti.

Sen voisi luulla olevan yhtä riemujuhlaa, mutta kuten viime syksynä kirjoittelin, niin se olikin kaikkea muuta. Miten viikkokausia meni taistellessa, että töiden lisäksi oli kykenevä tekemään muutakin kuin vain nukkumaan. Se oli lamaannuttavaa, kun suurin voimavara oli poissa. Sen ajanjakson jälkeen onkin kirjoiteltu vähän vapautuneempaa tekstiä tännekin. Koska elämä todella voitti lopulta, supervahvan uhrin roolista luopumisenkin jälkeen oli jäljellä vielä paljon minua. Oikeastaan ehkä enemmän kuin koskaan ennen.

Rakastamani Juha Vuorisen yhdestä viime vuonna julkaistusta blogitekstistä jäi mieleen vahvasti tämä pätkä:
"Mitä pelkään? En sitä ääneen sanonut, mutta oikeasti vain yhtä asiaa. Että alkaisin taas pelätä, sillä pelko imaisee hirveällä tavalla kaiken ilon elämästä, ja siitä minulla on omakohtaista kokemusta."

Koska mä alan olla aivan helvetin kyllästynyt pelkäämään. Kyllästynyt odottamaan ja olettamaan esimerkiksi hylkäämistä. Ahdistunut sen odottelusta lopulta niin paljon, että murjonut ihan itse sen ihmissuhteen paskasimpaan löytämääni ojaan. Ihan vaan, koska näin siinä kävisi kuitenkin. Lopulta. Jossain kohti. Kyllästynyt siihen, että pelko estää ottamasta riskejä, jotka saattaisivat antaa jotain hyvääkin. Älyttömän kyllästynyt siihen jatkuvaan toisten puolesta ajatteluun ja kyselemättä olettamiseen. Kuinka se jätä tai tule jätetyksi -mantra on ohjaillut elämääni vuosikausia. Niin loputtoman kyllästynyt siihen, että pelko polkee jarrua molemmin jaloin ja muistuttaa pysymään turvassa omassa kuoressaan. Kuinka toinen ihminen on aina pelkästään negatiivinen riski.

Pelkojen kanssa on painittu ennenkin, mutta nykyään eri tavalla. En voi pakottaa niitä pelkojani pois, mutta voin viedä niiltä vallan. Elämäni alkutaival ei ehkä ollut omaa valintaani, mutta kyllä tässä kohti saa jo ottaa sen ruorin omiin murjottuihin käsiinsä ja lakata pelkäämästä koko ajan kaikkea ja kaikkia. Pyrin sekä kehitykseen, että armollisuuteen. Yritän muistaa, että pelkoihin on syynsä, niitä on vahvistettu vuosien varrella niin monesti. Jokaisen hylkäämisen myötä ne pelot moninkertaistuvat ja tiedostan olevani lähes kykenemätön luottamaan. Ei sitä, että en uskaltaisi kertoa jollekin henkilökohtaisia asioita, vaan sitä, että antaisin enää kenellekään niitä aseita rikkoa enää. Vaan sellaista luottamusta, että antaisin toiselle ihmiselle peloistani huolimatta mahdollisuuden satuttaa. Ottaa sen riskin. Että jättää sivuun sen iloisen ja loputtomasti pystyvän roolin. Että mussakin on tämä tämmöinen haavoittuvainen kusipää. Kelpaako?

Pelko voi toimia neuvonantajana riskien äärellä, mutta ei hallita. Muuten saattaa jäädä elämää aika paljon näkemättä. On äärimmäisen miellyttävää taas tajuta oman tiedostamisensa ja itsetutkiskelun taso. Miten ei enää ole vaan epämääisiä mörköjä, jotka jäävät aina epäselviksi, vaikka ovatkin olleet täydessä vallassa ohjailemassa elämääni. Miten hienoa huomata olevansa hiljalleen aina välillä perillä siitä mitä pään sisällä tapahtuu. Kyetä erottelemaan niitä toisistaan.

Että mitkä ovat sitä todellista minua ja mitkä opittuja kaavoja. Ihan vaan, että jonain päivänä voin olla varomatta jokaista askelta.