lauantai 26. lokakuuta 2013

Itsekkäästi itsellesi

Mä vähän nyt toistelen itseäni ja yritän samalla muistaa, että vaikka mulla onkin nyt varovasti alkuun kaksi erikseen kutsuttua lukijaa, niin saan toistaa itseäni ja tsempata itsäni vaikka miljoona kertaa samoilla sanoilla. Niin mä teen joka päivä kuitenkin!

Sillon 1,5v sitten kun kävin salilla (siis kun mulla oli olevinaan varaa käydä salilla, kunnes tajusin ettei ole kun ne maksaa niin urpona mun budjetille) niin soutulaitteessa raivoa uhkuen repiessäni kuuntelin vieressä olleen personal trainerin ja ylipainoisen treenattavansa keskustelua. PT kysyi, että miltäs se vähähiilihydraattinen kahden viikon kokeilu on nyt tuntunut. Tämä asiakas vähän kiemurteli, että no ekan kahen päivän jälkeen hän kyllä on vähän lipsunu. No kuinka vähän? No joka päivä. 

Se PT:n epätoivo oli mieletöntä katseltavaa, kun pienen raivon kautta se vaihto aneluun ja sano "Mä pyysin kokeilemaan kaks viikkoa! Yhen vaivaisen kaks viikkoa!". Tää kyseinen PT oli itse ihan mielettömässä kunnossa ja useamman kerran kuulin sen puhuvan asiakkaidensa kanssa VHH:sta. Ilmeisesti hän oli yhtä varma siitä kuin minäkin tätä nykyä, että se toimii kyllä jos sitä vaivautuu ihan tosissaan yrittämään. 

Mutta minkä pystyy hyväkään personal raineri tekemään, jos ei treenattava halua edes yrittää? Tääkin asiakas oli maksanu kalliista peeteestä, joka ojentaa kaikkia onnistumisen avaimia, mutta niitä ei haluta ottaa vastaan. Huhhuh, joillain on vaan liikaa rahaa! Parhaassa tapauksessa sille on varmaan annettu valmis lista käteen, että näin syöt sillon ja sillon. Ja silti ei. Toiset joutuu keksimään ne päästänsä ihan itse...

Koska se on nähty elävässä elämässä niin monen tapauksen kohdalla, että pelkkä liikunta ei ole mikään ratkaisu. Että käy kerran viikossa spinningissä ja vähän sauvakävelyllä ja pikkasen tekee vatsarutistuksia ja samalla syö ihan holtittomasti. Edelleenkään en missään nimessä väheksy liikunnan tärkeyttä, päinvastoin, nyt vasta alan nauttimaan siitä sen ansaitsemalla tavalla!

Mutta en nauttinut siitä ennen. +10kg sitten (siis yksi vaivainen kymppi teki valtavan eron!!) liikunta oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Jos yritin hölkätä koirien kanssa kärsin välittömästi vihlovista polvista. Polvet, joita on tutkittu kymmenen eri lääkärin ja yhden ortopedin voimin. On kuvattu, tutkittu, väännelty ja heitetty villejä veikkauksia. Lopulta ilmoitettiin, ettei siinä mitään vikaa ole, ota tästä kipulääkkeitä ja mene urheilemaan. 

Yksikään lääkäri ei vaivautunut sanomaan, että hei pullero, laihduta. Kevennä tota sun polvia rasittavaa ylimäärästä taakkaa niin kipukin häviää. Paskanmarjat, ota tästä vähän kipulääkkeitä kun ei siellä mitään vikaa näytä olevan niin voidaan näillä kipulääkkeillä unohtaa koko homma. 

No niinpä mä sitten kärsin polvieni kanssa ja urheilin väkisin, koska lääkäri määräs niin. Lopulta ei sitten enää ihan kauheesti tehny mieli liikkua, kun sen aikana ja jälkeen polvet oli muussina. Niinpä se jäi. Nyt olin fiksumpi, tiputin ensin painoa kympin ja kokeilin urheilla vasta sitten. Ei koske polviin, ei vihlo eikä tunnu särkyä iltasin. Ja kun tajusin sen kivun hävinneen jo ihan muutama viikko täyskäännöksen jälkeen.

Ravinto&Terveys vihjaa, että sokerit on yksi tulehduksia ylläpitävä tekijä. Ehkä mun polvissa oli ylipainon tuoman rasituksen takia pientä tulehdusta? Hiilarinmussutuksen takia se tulehdus ei lähteny pois? Mistäs minä tiedän, en mä ole lääkäri. Mutta pakko sanoa, että eipä ne ihan oikeetkaan lääkärit osannu yhtään sen enempää sanoa mihinkään mitään.

Ootas nyt, mikä se alkuperänen aihe olikaan... Ainiin. Jos mä en itse tee sitä työtä, kärsi niitä vierotusoireita, taistele mielihaluja vastaan ja väännä välillä pikkasen itkua kehon huutaessa takasin vanhoihin tapoihin, niin kukas sen sitten tekee? Joku voi auttaa siinä matkalla, olla hyvänä esimerkkinä, neuvoa, tsempata ja tukea, mutta loppupeleissä sen tekee vain minä itse. 

Aikuinen omasta elämästään vastaava ihminen ei voi syyttää ketään muuta. Ei personal traineria, ei kotikasvatusta, puolisoa, kaveriporukkaa tai työyhteisöä. Aikuinen ihminen päättää ihan itse syömisistään, juomisistaan ja muusta. Ja sen takia onkin niin surullista nähdä mitä kauheuksia vanhemmat tekevät lapsilleen. Pieni lapsi ei tee niitä päätöksiä. Lapsi ei tiedä, että tätä menoa pahimmillaan koko loppuelämä on kilojen kanssa taistelua ja kaikkea sitä paskaa mitä se tuo mukanaan. 

Se vastuu on vanhemmilla. Vuosia sitten olin töissä Siwassa ja siellä seurasin päivittäin, kun aina samat lapset kirmasivat hakemassa karkkia. Semmosia peruskoulun alkutaipaleella olevia junnuja, jotka oli hälyttävästi sairaalloisen ylipainosia. Karkkia, limupulloja ja pussillinen sipsiä. Joka päivä. Nykypäivänä asun taas samalla alueella ja nyt monta vuotta myöhemmin näen niitä samoja lapsia tuolla ulkona, jotka on jo paljon vanhempia, mutta hälyttävästi myös paljon isompiakin, eikä pelkästään valitettavasti pituuttaan. 

Sillä on sitten hyvä myöhemmin puolustella painoansa. Että kun kotona. Ja mä tiedän mistä mä puhun. Mutta aikuisena se selitys ei ole enää pitävä. Kun käy itse kaupassa ja hoitaa omat ruokailunsa, on ihan turha syyttää enää yhtään ketään muuta. 

Ja nyt mulla on ensimmäistä kertaa sellanen tunne, että mä hallitsen tätä juttua. Mä päätän ja valta on mulla. Mä en enää alottanu "ens maanantaina" tai "ens kuun eka päivä" vaan syystä X se oli mulle aivan päivänselvää, että nyt riitti. Ja vaikka nyt reilun kahden kuukauden aikana on ollut heikkoja hetkiä, niin mä en ole kertaakaan epäillyt tän onnistumista. 

En osaa selittää, mikä sen ratkasevan muutoksen teki, mutta oli mikä oli niin se tässä parhaillaan pelastaa mun elämää. Kuten aikasempaan kirjotukseen laitoin, niin ihmiset mun ympärillä tottakai hyötyvät siitä, että mä voin paremmin itseni kanssa, mutta tuskin nekään saa edes murto-osaa siitä, miltä musta tuntuu. Että alkaa hiljalleen olla aika hienoa olla minä. 

Tän muutoksen teen ihan täysin itsekkäästi itselleni. <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti