keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Ruoka, uni ja liikunta

Ja tossa nimenomaisessa järjestyksessä. Lueskelin aivan ältsin Ihanan Elisan blogia tossa heti aamutuimaan ja tiedän noi fiilikset, joista Elisa kirjottaa. Vaikka en ole mikään elämäntapojen tai elämänhallinan tai painonhallinnan tai minkään muunkaan tietäjä ja taitaja, mä tiedän että mulle tää nykyinen valinta toimii maailman parhaiten.

Mä olen kokeillut VHH:ta ennenkin, mutta en oikein enkä tosissani. Pelkkää salaattia, smoothieta ja kananmunaa mussuttaessa homma on loppunut lyhyeen, ihan ymmärrettävistä syistä. Kyllästyminen iskee vastaan ja siinä vaiheessa, kun kakomisen kera yrität saada alas niitä samoja "ruokia", niin ei kyllä kauheesti kannusta jatkamaan. Toisekseen, aikasemmin mulla ei myöskään ole paino tippunut näin vauhdilla.

Nyt mä tein sen päätöksen kaikessa hiljaisuudessa. Vaikka yleensä pidetään parempana kailottaa siitä koko maailmalle, että ihan jo julkisen nöyryytyksen pelossa sitä jatkais projektiansa, koska kaikki tietää. Mutta mä tein sen päätöksen itselleni. Mä tein sen vakaasti ja mä lupasin sen ihan vain ja ainoastaan itselleni. Koska kenen muunkaan hyväksi mä sitä tekisin? Toki ihmiset mun ympärillä hyötyy siitä, että mun on parempi olla itseni kanssa, mutta se ensisijainen syy on ehdottomasti minä.

Toissailtana sillä hölkkälenkillä mä tajusin mitä kauheuksia mä oon kropalleni tehny. Ja mistä kaikesta mä oon jääny paitsi. Mutta samalla oon tyytyväinen siihen, etten edes yrittäny lähteä repimään urheilusuorituksia lähtöpainon kanssa. Keholla oli tarpeeks työtä muuttuneen ruokavalion kanssa ja minkä takia mä olisin "turhaan" rasittanu jo kovilla ollutta kroppaa entisestään? Annoin ensin raskaan taakan keventyä ja ensimmäinen fiilis sitten kunnon lenkillä tosiaan oli se, että jumalauta tää on maailman parasta!

Monesti painotetaan liikunnan tärkeyttä painonhallinnassa. Ja tottakai se on totta ja tärkeetä terveenä pysymisessä, aivan ehdottomasti. Mutta jos sä syöt oikein, sä et liho. Jos sä syöt oikein, sä laihdut. Sen takia mun järjestys on ruoka, uni ja liikunta. Koska kaikki lähtee sieltä keittiöstä. Ja kuinka hyvää sitten tekee motivaatiolle ja keholle, että kovalla ylipainolla lähetään rykimään ihan holtittomia suorituksia, joihin keho ei välttämättä ole lainkaan valmis? En tiedä. Olen joka tapauksessa itse tyytyväinen valitsemaani järjestykseen.

Mä olen kuitenkin itse elävä todiste ruokavalion merkityksestä painonhallinnassa. Mua ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa urheilulliseksi tai että olisin liikkunut jotenkin paljon. Kävelen koirien kanssa metsään tai pellolle (mieluiten ajan autolla sinne pellonreunaan!) ja päästän ne vapaaksi. Kyllä mun koirat liikkuu, minä en. Ja silti paino on tullu alas niin, että kohina käy. Tai nojoo, ei nyt ehkä ihan kolmee kiloa viikkoon, mutta joka viikko tasasen varmasti jotain ja tiedän näiden saavutusten tulleen ilman kitumista. Ilman nälkää ja ihmedieettiä.

Juttelin erään tutun kanssa yks päivä vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta. Hänen perustelunsa VHH:ta vastaan oli, että hän ei missään nimessä voi jättää esimerkiksi leipää, hänelle tulee niin heikko olo ilman hiilihydraatteja, eikä hän jaksa mussuttaa pelkkää salaattia ja kanaa ja sitäpaitsi se oli personal trainerin suunnittelema ruokavalio eikä se vaan toiminu. Ja mä sitkeesti väitän, että sillon sitä ei ole tehty oikein. 1. Jos sulle iskee pakokauhu ajatuksesta jättää joku ruoka-aine pois, se todellakin pitää jättää pois. Välittömästi. Terveisin, Hiilihydraattiaddikti itse. 2. Joopajoo. Lukekaa esimerkiksi Heikkilän kirja Ravinto&Terveys, että mihin niitä hiilihydraatteja oikeesti tarvitaan. 3. En muista millon viimeks oon syöny pelkän salaatin. Tai kanaa. Se ei ole tän homman ideakaan. 4. Valitettavasti se, että on personal trainer, ei tarkoita välttämättä mitään. Koska esimerkiksi se, että kasvattaa koiria, ei tarkoita sitä, että ymmärtäisi niiden kouluttamisesta yhtään mitään.

Mä kuitenkin rakastan hyvää ruokaa. Ja mä olen syönyt hyvin. Maukkaasti. Etsinyt karppaus.infosta uusia vähähiilihydraattisia reseptejä, kokeillut, muokannut ja löytänyt ihan uusia juttuja. Kyllä ruoasta saa ja pitääkin nauttia, mutta terveellä tavalla.

Täällä puhuu kuitenkin addikti. Mä en hallitse hiilareitten syömistä ja olen ilokseni voinut todeta, etten tarvitse niitä mihinkään. Vaikka ei sillä, enhän mä karppaa, kyllä mun ruokavalioon kuuluu hiilareita, mutta ne kaikki pahat tulee hedelmistä, marjoista ja vihanneksista pääasiassa. Mutta mikä tärkeintä, mä opettelin sanomaan ei. Vaikka ollaan kylässä ja eteen lapataan kaikenlaisia multa kiellettyjä herkkuja, enää se ei tee tiukkaakaan olla koskematta niihin. Mutta kuten sanottua, kyllä nekin mulle joskus vielä sallitaan, tai sallittaisiinkin jo, mutta mä en ole oikeastaan halunnut ottaa niitä. Ja tää viime lauantain irtokarkki-kokeilu puhu entistä kovemmin herkkuja vastaan...

Ja se on hieno fiilis se. Tunne siitä, että mä itse hallitsen tätä tilannetta, mä hallitsen ja hillitsen itseni. Koska siitähän se kaikki lähtee. Vain minä itse tungen ruokaa suuhuni ja teen valinnan siitä, että lihottaako se ruoka mua vai ei.

Tavallaan on aivan sama, miten kukakin räpiköi kohti omaa maaliviivaansa, kunhan sinne päästään. Mutta jos kerta toisensa jälkeen paino ensin tippuu ja sitten tulee tuplana takaisin, kuten mulla ennen, niin jossain on vikaa. Jos se valittu ruokavalio ei tuota haluttua tulosta, niin voiko se sillon olla oikea? Koska PT sanoo niin? Koska virallinen ravintosuositus sanoo niin?

3 kommenttia:

  1. Nyt mä lopetan tän terrorisoinnin.

    Mut mimmi puhuu asiaa. Minä, meitsi, meikä on oltava se lähtökohta muutokseen. Mä en pudota painoa kenenkään muun takia siinä missä en lopeta esimerkiksi röökin polttoa, jos vaikka äiti sanoo et se ei siitä tykkää.

    Tällä hetkellä tarvisin varmaankin sen onnistumisen tunteen. Eli pitäis löytää se oikee kanava, mitä pitkin vähitellen soutelis kohti päämäärää. VHH kiinnostais...

    Ja nyt taas päästään siihen, kuinka iisiä mun on yövuorosta huudella et AI ETTÄ HUOMENNA MÄ SIT ja herätessä en ees muista koko juttua.

    Jossittelen taas myös sillä et KU NOITA KISSANRISTIÄISII ON NY KERÄÄNTYNY JA KU MÄ EN OSAA SANOO EI no vittu sit ei kannata piipittää et yhyy oon läski jos en tee asialle mitään? =D

    Tää on äärimmäisen hyvä blogi! Kiitos että saan lukea tätä.

    ps. Mennäänkö lenkille joku päivä? ;) mä voin jättää mun huonosti käyttäytyvän koiran kotiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää toimii mulle erittäin hyvin. Alku tuskasen hankalaa kun koko kroppa kirkuu takasin vanhoihin tapoihin, mutta se menee ohi. Melkeen voin luvata ja vannoa, että kun sen toteuttaa oikein niin ne vierotusoireet menee ohi.

      Se vaan vaatii sen päätöksen. Kukaan muu sitä ei voi tehdä tai toteuttaa sun puolesta, mutta kukaan muu ei pääse myöskään nauttimaan niistä saavutuksista sitten kuin sinä. Mä voin hehkuttaa siellä sun täällä että miten hyvä olo on, mutta mikään ei kuvaa tarpeeks hyvin sitä, miltä mun sisällä tuntuu.

      Yleensä oon valinnu jonkun tietyn päivän että noniin ens kuun alusta sitten. Eikä se onnistu ikinä. Se vaan iski yhtenä päivänä kun katoin peiliin ja vihasin sitä mitä siellä näkyy ja tein päätöksen. Ja se on pitäny.

      Kun hillitsee ittensä ja tosiaan sanoo ei, se tunne sen tilanteen hallinnasta on valtava. Herra hiilari ei viekään mennessään, vaan kuolaa ja itkua nieleskellen sitä pääsee sen yli ja olo kevenee tonnilla heti.

      Ja kiitos, olen kuolla kauhusta kun joku pääsee lukemaan tätä... :)

      P.s. Mennään ihmeessä!Ja koira mukaan vaan niin pistetään ohimennen sekin ruotuun. ;D Hahaha...

      Poista
  2. Perkele, ei se auta muu kuin kokeilla. Annan nyt itselleni kuitenkin nämä jo sovitut kissanristiäiset anteeksi ja pyöräytän isoa pyörää sit ku omat tuparit on lusittu. Eli 9.11. Haha, taas tätä "emmä viel ku sit vast 15. päivä" -shaibaa, joka tunnetusti ei skulaa.

    Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä että pupellan mäkdonarista ja minttukrokanttia menemään minkä ennätän vaan syön fiksua kotiruokaa, kun mä kerta sitä osaan ja tykkään tehdä!

    Mut ehdottomasti sovitaan jotkut treffit, jos sää vaikutat Keravalla ja mää Vantaalla ni matkahan ei oo päätä huimaava?

    Ja voin toki ottaa rakkikoiran kans matkaan, jos ne jossain metässä viipottaa menemään ni eiköhän se suju. Rossohan ei oo paha mies, se ei vaan oo koskaan oikeen oppinu leikkimään. Et se on enemmän sit sitä kuuluisaa hevosenleikkiä... =)

    VastaaPoista