torstai 21. marraskuuta 2013

Laihtumisen vauhtisokeus

Kun otin noi viimesimmät kehityskuvat, olin ihan viittä vaille jättää ne julkasematta. Näin kasan pläskiä ja muuta ällöttävää. Sitten vertasin niitä ihan vaan reilu pari kiloa aikaisemmin otettuihin kuviin ja sillä sekunnilla ymmärsin kehityskuvien tärkeyden.

Ainakin autoilijoille ja muille motoristeille käsite vauhtisokeus on lienee tuttu. Jos ajelet motaria lätkä tiskissä Helsingistä Mikkeliin niin motarilta poistuttaessa havainnoit hiljentämäsi nopeuden olevan sopiva rampin tiukkaan mutkaan. Mutkassa jalka hakeutuu paniikinomaisesti survomaan jarrua, koska mutkan tiukentuessa huomaat vauhtia olevan ihan perkeleesti liikaa, vaikka se ensin tuntu ihan kävelyvauhdilta. Kun se 140km/h 120km/h tuntu jo toista tuntia olevan aika iisi nopeus. Kaikkeen siis tottuu.

Kun sitten on kyse painon karistamisesta, niin siinä vaan ajetaan sitä motaria eteenpäin. Ei olla matkalla Mikkeliin vaan abaut Kemijärvelle kolme kertaa edestakas. Matka on pitkä ja tasainen. Ei pääse jarruttelemaan ramppiin tajuamaan, että hitto on muuten tultu lujaa! Tasasesti vaan eteenpäin.

Sen takia suosittelen kehityskuvia. Ne on niitä tiukkoja ramppeja, joissa pääsee tajuamaan, että mulla on ihan helvetillinen vauhti. Mukavasti vakionopeudensäädin käytössä ja hyvää musaa soimassa. Matka taittuu rattosasti.

Mä oon nyt abaut puolessa välissä. Oon hukannu iteltäni 15kg läskiä ja habasta päätellen ottanu pikkasen jopa lihasta tilalle. Enkä mä tajuais oikeestaan mitään ilman kehityskuvia. Vähän pelottavasti kammoan aina niitä uusimpia kehityskuvia ja kauhistelen, että toltako mä oikeesti näytän. Mutta ne vanhat kuvat näyttää eron niin selkeesti, että sitä kykenee näkemään realistisemmin ne uusimmat kuvat itsestä.

Mulla on vielä todella paljon matkaa jäljellä. Ja ehkä sen takia unohdan sen oikeuden ja luvan iloita myös siitä jo kuljetusta matkasta. Unohdan antaa itseni riemuta siitä, kuinka vielä kesällä ihan kireät housut tahtovat tippua päältä. Etten tunne hyllyviä poskia kävellessäni. Että mahdun koko ajan vaan pienempiin ja pienempiin vaatteisiin. Että voin urheilla ilman kipua polvissa.

En voi kuin suositella ottamaan kehityskuvia, ihan niitä kaikista karuimpia, ei millään tavalla kaunisteltuja kuvia. Ei tarvitse olla yhtä urpo kuin minä ja jakaa niitä kaikelle kansalle, mutta omiin arkistoihin ne on korvaamaton väline muistuttaa, että mistä on tultu ja mihin ei enää koskaan tule palata.

Ei mulla muuta. Öitä!

1 kommentti:

  1. No niin yritänpä uudelleen. Poistin ekan kommentin,kun painovirhepahoilaiset iski :D Mutta olen samaa mieltä kanssasi kuvien tärkeydestä... Korvien väli ei meinaa millään pysyä mukana laihtumisessa,peilistä katsoo aina vaan se sama pullero. Tähän valokuvat ovat oiva apuväline ;)

    VastaaPoista