sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Korkealentoista asennepohdintaa

Mä olen viettänyt tänään koko päivän ihanissa maisemissa ja ihanssa mökissä semmosen työyhteisön kehittämis"valmennuksen" parissa. Päivä on ollut voimakkaasti ajatteluelintä rasittava ja musta tuntuu, että ajatukset painaa ainakin kakskyt kiloa.

Työporukkaan liittyvistä osuuksista nyt tässä yhteydessä viis, mutta mieleen jäi asioita, joita pitäisi työstää ihan jokapäiväisessä elämässä. Kuten se oma lähtökohtainen asennoituminen asioihin. Esiteltiin malli, jossa käytetään 4 x 4 minuuttia päivässä omien fiiliksien ja ajatusten tunnusteluun.

Ne hetket oli neljä ensimmäistä minuuttia herätessä, neljä ensimmäistä minuuttia kun menee töihin, neljä ensimmäistä minuuttia töistä lähtiessä ja neljä minuuttia kun menee nukkumaan. Että mikä se on se fiilis. Ajatteleeko pelkästään negatiivisia asioita ja negatiivisesti. Ja olisiko niitä asioita mahdollista lähestyä positiivisemmin, etsiä niihin ehkä ratkaisuja ja nähdä niissä muitakin mahdollisuuksia kuin "vittumitäpaskaa" ja "eitästäkuitenkaantuumitään".

Koska positiivisuutta ei synny itsestään. Se on löydettävä itsestään ja sitä on ruokittava. Jos mä käyttäisin yhtä paljon posiitivisten asioiden lietsomiseen kuin negatiivisten niin olisin vuoden positiivisin ihminen! Mutta liian herkästi nojaudun pessimistisyyteen, lähden muiden negatiivisuuteen mukaan ja lietson omia orastavia huonoja ajatuksia.

Sen sijaan mun täytyy opetella katsomaan asioita edes vähän valoisammaltakin kantilta. Vaikka joku juttu ensin voi tuntua olevan aika perseestä niin se mielikuva ei muutu jos ei edes yritä nähdä sitä muista näkökulmista. Mutta jos pistää silmät kiinni ja sormet korviin niin niitä muita vaihtoehtoja ja toimintamalleja on aika mahdotonta nähdä.

Työyhteisöön liittyen puhuttiin paljon myös positiivisesta palautteesta ja sen tärkeydestä. Ettei sen ansaitsemisen eteen tarvitse tehdä valtavia urotekoja vaan se voi olla jotain ihan pientä arkipäiväistä kivaa. Ja ettei sen hyvän palautteen antaminen tarvitse olla suuri seremonia, vaan sen voi ihan siinä normaalissa tilanteessa ohimennen sanoa, että hei, hienosti hoidettu! Tän soveltaminen myös siihen muuhun elämään on äärimmäisen tärkeetä. Elämässä kun on aika paljon muitakin ihmisiä kuin ne työkaverit ja ne muutkin ottavat mielellään vastaan positiivisia sanoja.

Mussa on siis aivan liikaa semmosta yleistä negatiivisuutta. Sitä on alettava työstämään ja sitäkään muutosta itsessäni ei tee kukaan muu kuin minä itse. Kotimatkalla kuuntelin autossa Chisua ja eräs kertosäe kopsahti ohimoon kuin nyrkki:


Ja mulla kiire etsimään
Taas uusi syy miksen voi olla onnellinen nyt
Ja rakastaa sitä mitä mun vieressä odottaa
Ja kohta aamuaurinko mut taas polttaa loppuun
Kysyn ikkunalta itkien
Missä on mun yksisarvinen



Mulla on elämässä kaikki edellytykset olla onnellinen ja positiivisempi. Historiassa on asioita, jotka vaikeuttavat luottamista ja aloillaan pysymistä, mutta ei ole mitään sellaista, jota ei saisi työstettyä parempaan suuntaan. Eli lopetan sen yksisarvisen odottelun ja otan enemmän iloa irti siitä elämästä, jota tässä nyt eletään.

Ja loppuun vielä toinen biisi, joka on lyönyt mua palleaan. Rakastan Samuli Putroa ja rakastan tätä biisiä. <3



Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Ja elämä tapahtuu sinä aikana.

2 kommenttia:

  1. Taas oaljon tuttua. Itse päätin jokinaika sitten, että täytyy lopettaa valittaminen. Siis kaikesta turhasta ja tyhjänpäiväisestä. Siitä kehittyy niin paljon juurikin sitä negatiivisuutta. Pyrin siis ajattelemaan asiaa toisenkin kerran ennen kuin sanon ääneen mikä taas on pielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä pystyy itse ihmeen paljon vaikuttamaan asioihin. Mä vaan itse oon semmonen, että vallitseva ilmapiiri tarttuu muhun herkästi ja lähden mukaan negatiivisuuteen. Sen sijaan pitäis opetella pitämään siitä omasta positiivisuudesta kiinni ja odottaa, että se tarttuis siihen ympäristöön!

      Poista