sunnuntai 31. elokuuta 2014

O-ou, joku söi vähän pullaa!

Mulla ei tosiaan tää tietokone tahdo oikein tehdä yhteistyötä enkä jaksa puhelimella blogia kirjotella niin vähän on tätä hiljaiseloa. Tää viikko on ollu aika perus liikunnan osalta. Kolme kertaa salia, yks erä rappusia Malminkartanossa ja koska reisiosasto ei muuten ollu vielä tarpeeks kipeenä niin äsken iltajumppana juostiin koirien kanssa hiekkakuopilla ylämäkeen.

Kaikki nyt kuitenkin haluaa tietää mihin toi otsikko liittyy, niin kerrotaanpas. Menin eilen töistä mummolle syömään. Alku sujui hyvin, kun söin siinä salaattia ja uunikalaa. Sitten, ihan OUT OF NOWHERE mä näin ne. Pöydällä, ei tyrkyllä, mutta näkyvissä. En tajua miten en haistanut niitä jo rappukäytävässä. Tuoretta mummon leipomaa pullaa. Ja mulla kyllä on todistajia, että tosta pullasta on haaveiltu jo tovi. (Ehkä se johtuu siitä työpaikan vieressä olevasta leipomosta josta tuoksuu pulla nokkaan harva se päivä?)

En ehtiny tai pystyny tekemään mitään. Tilanne tuli aivan liian yllättäen enkä edes kerenny tajuamaan mitään, kun tungin pullaa kaksin käsin kurkusta alas. Kuulkaa ystävät, VHH on jees, mutta ei hyvänen aika mikä taivas on syödä tuoretta pullaa ja juoda kylmää maitoa kaverina! En halua edes yrittää laskea monta niitä kerkesin mussuttamaan ennen kuin sain kontrollin takaisin ja pakenin rikospaikalta.

Noooh, mehän kaikki tiedämme, ettei tämä euforia kestänyt kauaa. :D Vartin päästä välttelin liian innokasta nauramista ettei lennä yrjö, oikeesti. Maha tuntu lähinnä siltä, että sitä taikinaa oli kaadettu muhun ämpärillinen. Tuntia myöhemmin olin kotona ja nukahdin sohvalle välittömästi. Heräsin kaks tuntia myöhemmin ja pää oli ihan sekasin. Fyysisestä olotilasta puhumattakaan!

"Kostoksi" pakotin itseni vielä illalla salille ja tosiaan tänään päivällä ravasin muutaman kerran rappusia ja illalla hiekkakuopilla ylämäkeä. Pulla oli ihan levottoman hyvää, mutta siitä maksettava hinta (joka ei mitenkään liity rahaan!) on vähän liian kova, jotta tekis ihan hetkeen taas mieli kokeilla.

Sitä vois ehkä kuvitella, että sitä vetää tommoset överit, koska on niin pitkä aika kun on viimeksi herkutellut. Paskat, tommosta se on ollu aina. Ei ikinä vaan yhtä tai kahta, ei ikinä vaan vähän tai ees "normaalia määrää". Aina niin paljon kun vaan pystyy. Aina. Ainoa ero entiseen, ettei nyt jää "putki päälle". Kuulostaa ihan varmasti hullulta semmoselle, joka ei ole ihan oikean ahmimisongelman kanssa koskaan paininut, mutta varmasti joku voi samaistuakin.

Erona entiseen on myös se, etten jää pullataikinaan vatvomaan ja itkemään. Pullat on syöty eikä yks vadillinen paskaa kaada projektia mihinkään suuntaan. Elämä jatkuu ja hyvänen aika mun reidet onki muuten kipeenä!

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Kehityskuvi(st)a

Mä aina aika ajoin harkitsen poistavani noi kehityskuvat julkisesta levityksestä. Tämmösessä läskiprojektissa kun ei ole pelkästään kyse siitä, että jee nyt laihdutaan ja ehkä joskus näytetään hyvältä! Tässä on kyse myös siitä, että sitä on joskus päästänyt itsensä todella rumaan kuntoon. Joskus on hankittu syytä sille laihduttamiselle ja sitä totuutta ei kaunistele yhtään mikään. Se hävettää ihan suunnattomasti.

Kirjotan aiheesta julkista blogia omalla naamallani. Olen pyrkinyt olemaan mahdollisimman avoin ja rehellinen, kehityskuvissa olisi aavistuksen haastavaakin huijata. En tiedä kuinka moni mulle ihan täältä oikeasta elämästä tuttu ihminen tätä lukee (käsi ylös, vaikka nimettömänä!), mutta en sitten koskaan pystynyt tätä blogia esimerkiksi Facebookissa jakamaan, vaikka niin uhosin tekeväni -20kg:n kohdalla.

Toisaalta mä ajattelen kehityskuvien avoimen jakamisen niin, että tälläsenä kuvien räpsimisen kulta-aikana kuka tahansa vois räppästä musta biitsillä tai missä vaan kuvan ja naureskella sitten sille. Ei nykyään ole kukaan turvassa missään. Omissa kuvissa saan sentään lätkästä tarran naamani päälle kun ilme on kamala! Ja kuitenkin ne kehityskuvat on blogien parasta antia.

Ehkä vielä jonain päivänä pystyn antamaan itselleni anteeksi kaiken sen läskin kerryttämisen. Vaikka leijun pilvissä hyvän fiilikseni kanssa niin ehei, sitä lähtöpistettä en ole koskaan unohtanut. Enkä edes yritä unohtaa!



Kahden viimeisimmän kehityskuvan välillä en juuri edes näe eroa, mutta 3,6kg niiden väliltä on hävinnyt - ja kesärusketus tullut tilalle! :D Näköjään tasaseen päästä varpaisiin lihoava myös laihtuu yhtä tasasesti. Höh.

Kesäkuu / Elokuu

Nyt kun on tarpeeksi masisteltu läskien äärellä, niin tänään olis taas vuorossa vähän rappujen tarpomista! Ei anneta läskimasistelulle ylivaltaa vaan keskitytään välillä sen paremman kunnon metsästämiseen. Ja sekös mulle sopii! :)

lauantai 23. elokuuta 2014

"Et voi pilata mun fiilistä millään, mul on kaikki hyvin tänään"

Noin niinkuin Keekkiä lainatakseni. Tollanen fiilis mulla on kyllä melkeen joka päivä, en tajua mistä tätä hyvää tuulta jaksaa riittää?! Satunnaisia kolahduksia tulee hyvään fiilikseen, mutta ei mitään niin suurta ja ratkaisevaa, että niitä kovin kauaa jaksaisi murehtia. Yleiskuvana vois sanoa, että kaikki menee aivan helvetin jees.

Oon menossa tänään treffeille ja voi kuulkaa kun se vaatekriisi iski sitten eilen illalla. En ole ikuisuuksiin hankkinut uusia vaatteita, koska en ole viitsinyt satsata rytkyihin, jotka suunnitelman mukaan ovat hetken päästä taas vähän liian isoja. Vaatetus ja sen päivittäminen nyt ei muutenkaan ole mitenkään järin suuri mielenkiinnon kohde, mutta kun nyt kerrankin pitäis taas näyttää ihmiseltä, niin ei mulla ole vaatteita?!

Onneksi vuosia sitten olen ollut kaukaa viisas. Lipaston laatikoista löytyi meinaan vaatteita, joita en ole koskaan ikinä ever käyttänyt. Ne on joskus tilattu netistä ja vaikka on todettu sillon pieniksi, niin en ole jaksanut nähdä sitä suurta palauttamisen vaivaa. Nyt ilahduin siis omasta typeryydestäni suunnattomasti, kun mulla on jotain ihan uutta vaatetta laittaa päälle, koska nyt ne istuu loistavasti!

Paino oli tänä aamuna 74,3kg. Lukema on taas hiljalleen lähteny valumaan alaspäin ja sekös meille passaa niin todella hyvin. Mulla ei ole mitään uutta ja ratkaisevaa kerrottavaa. Paino laskee, liikunta maistuu ja olo on niin henkisesti kuin fyysisesti aika korkeeta tasoa. Kärsimättömänä ihmisenä tottakai mielelläni haluaisin päästä sinne seiskakympin alle ikään kuin heti, mutta kyllä se sieltä tulee. Ja se tulee olemaan suuri ilon päivä! Siinä kuuskytjotain-painossa on nyt jotain maagista ja voi voi kun sen sitten tavoittaa!

Edelleenkään en suostu pitämään liikuntaa laihtumisen ensisijaisena tekijänä. Mun piti ensin laihtua, saatoin vasta sitten oppia nauttimaan siitä liikunnasta. Ehdottoman hyvä tuki se siinä projektissa on tottakai, mutta jos ruokailu on selällään niin ei se liikkuminen ihan kauheesti pelasta pidemmän päälle. Päinvastoin, paljolla ylipainolla rankasti urheilu on lähinnä pelottava ajatus sitä kehon rasitusmäärää ajatellen, ihan vaan noin maalaisjärjellä ajateltuna. Ainakin mun polvet oli todella kovilla ihan normaalin arjen keskellä ilman mitenkään erityistä urheilua. Ne iltaisin kärsityt säryt ja vihlomiset eivät olleet omiaan houkuttelemaan treenaamaan.

Eron suhtautumisessa urheiluun huomaa siinä miten paljon helpompaa siihen on löytää aikaa. Jos oikein haluaa jotain asiaa vältellä, niin siihen löytyy aina miljoona tekosyytä miksei sitä nyt vaan yksinkertasesti ole mahdollista toteuttaa. Mulla se oli ettei ole mukamas aikaa. Nyt kun yhtäkkiä treeni kulkee ja maistuu niin sille on aina aikaa! "Emmä tänään kerkee" tuntuu ihan utopistiselta - paitsi että tänään en kyllä oikeesti kerkee kun pitää suoraan töistä ampua kiireellä kotiin ja räjäyttää puolen kilon verran meikkiä naamalle. Mutta vedin aika kovaa eilen ja huomenna on onneks vapaapäivä niin voi taas tehä ihan mitä huvittaa.

Mitä syömisiin tulee, niin siitä saan kyllä "vähän" noottia. On tahtonu pikkasen venähdellä noi ruokailuvälit, kun joskus saattaa käydä niin, että yksinkertasesti unohtaa aivan täysin esimerkiksi työpäivän aikana syödä. Sitten sitä syö liian myöhään ja kerralla liian paljon ja mitä näitä nyt sitten olikaan. Hyi mua! Mutta, minkäänlaisia mielitekoja herkkuihin ei ole. Siis ei pienintäkään! Luovin kaupassa aivan sujuvasti kaiken tyhjänpäiväsen ohi ja tiedän tasan tarkkaan mitä oon hakemassa.

Wau. Pitkä teksti vailla yhtään mitään tolkkua. :D Vielä loppuun Cheek-viikonlopun kunniaksi (kateutta saatte osaksenne te kaikki jotka olette tänään menossa tai eilen olleet stadionilla!!):



tiistai 19. elokuuta 2014

5 x 426 askelmaa ja yllärisynttäriateria!

Käytiin vanhimman koiran kanssa muistelemassa sen pentuaikojen ulkoiluympäristöä. Kyseessä on tottakai monelle tuttu Malminkartanonhuippu, jossa on pyöritty tän kyseisen koiran kanssa viimeksi vuonna 2008 sen ollessa ihan pikkunen pentu. Nyt palattiin niille huudeille kohottamaan molempien huonoa kuntoa.

Ensin reippaasti käveltiin tietä pitkin huipulle ja alas. Sitten viisi kertaa kivuttiin rappusia pitkin ylös. Kolme kertaa siten, että astuin joka askelmalle ja kaksi kertaa astuen vain joka toiselle. Viimeisen kipuamisen viimeiselle kolmannekselle päätin kaverin neuvosta ottaa koiran syliini lisäpainoksi.

En jaksanut kantaa koiraa ylös asti. Ja tiedättekös, toi koira painaa vaan 17kg. Se on jumalauta liki 7kg vähemmän kuin se määrä jonka mä olen kokonaisuudessaan pudottanut painoa. Sain pienen muistutuksen siitä mimmosen taakan oon pistäny kroppani kestämään, jo seitsemäntoista kiloa vei musta sen viimesenkin puhdin. Koko sillä lisäpainolla tuskin olisin viittä kertaa jaksanut nousta noita rappusia. Toisaalta, valitettavasti se oli osoitus myös siitä, että tarvitsen lisää lihasvoimaa. :D



Ihan yhtään niin varmoin askelin en enää astellut takaisin autolle, kuin millä tarpomisella sieltä 1,5h aikaisemmin lähdin. Samalla tuli testattua eilen saapuneet ulkoilukengät ja kyllä istuivatkin jalkaan ihan mahdottoman hyvin! En jaksa käydä kurkkaamassa mitä merkkiä ne on, mutta edustivat jotain kevyttä juoksukenkää. Niin tai näin, ne on punavalkoset ja näköjään pirun hyvät jalassa. Ja maksoivat alessa vaan muutaman kympin. Jes jes!

Sitten oli vuorossa päivän hauska osuus! Kirmasin pikaisesti kotiin, kävin suihkussa ja pakkasin kaikki koirat autoon. Kaupasta hain tarvikkeet ja junailemaan äitille synttäriyllätystä. Kun tämä saapui töistä kotiin niin olin hänen puolisonsa avustuksella "murtautunut" heidän taloonsa, siivonnut pikkusen ja laittanut ruokaa melko vähähiilihydraattiseen tyyliin. Uunilohta, salaattia, kukkakaalimuusia ja niin edelleen. Hiilariversiona tein omenapiirakan, koska en ollut ikinä ennen tehnyt tota uunilohta (kermaan ja smetanaan) niin en uskaltanut ottaa kahta riskiä samalle aterialle ja kokeilla piirakastakin vhh-variaatiota. :D

Ruoka maistui ja synttärisankari yllättyi iloisesti. Syömisen jälkeen käytiin vielä koirien kanssa rauhallisella kävelyllä pellolla, jonka jälkeen vyöryin oman täyden mahani kanssa kotiin. Koirat makoilee tyytyväisenä nukkumassa ja mä tunnen alkavaa kiristelyä jaloissa. Kyllä rappusissa olikin sitten kivaa!

Huomenna olis vielä vapaapäivä, mitähän sitä sitten keksis?!

torstai 14. elokuuta 2014

Kuvia puhelimesta

Mulla ei ole oikeastaan mitään sen kummempaa tiedotettavaa, niin tyhjentelen muutaman kuvan tänne puhelimesta. Syömiset on ruodussa ja treeni kulkee. Ei siis mitään valittamista ainakaan, päinvastoin! :)

Ainakin olen todistettavast käynyt salilla!

Hikoileva possu.

Salaattia ja kermaista kasvissotkua.

Mummolassa aamupalaksi salaattia ja uunilohta.

Kermarahka-banaani-mustaherukka -rahka. Nam!

Serkun 6v-synttäreiden kakku. P.S. En sortunut synttäreillä herkkuihin!

Aamunrutiineja. Hörökorvat odottaa ulospääsyä ja mä olen muodin edelläkävijä.

Toisenkin kerran on käyty.

Tämän päivän naama.
Viikko on taas hurahtanut vauhdilla ja huomenna on TAAS perjantai?! Toki olen töissä vielä lauantainkin, mutta en tajua millä vauhdilla nää viikot oikein juoksee. Sopivassa suhteessa sekä reipasta että rentouttavaa viikonloppua kaikille! :) Mä yritän taas keksiä jotain ihan oikeeta asiaa tänne..

lauantai 9. elokuuta 2014

Tee päätös ja toteuta se!

Lupaukset suurista elämän(tapa)muutoksista alkaa aina tietynlaisena päivänä. Yleensä se on joko "ensi maanantai" tai "tulevan kuukauden ensimmäisenä päivänä" tai "kesäloman jälkeen" tai "vuoden ensimmäisenä päivänä". Tai siis, silleen ainakin mä alotin suurella uholla monen monta "nyt mä laihdun!!" -projektia. Ja ne meni kaikki ihan tasan yhtä paljon päin persettä aina loppujen lopuksi.

Kun on kyse pysyvästä elämäntapamuutoksesta niin eikai sillon tarvitse itseltään mitään lopullisesti kieltää. Jos ongelmana on sokeri niin sillon se jätetään pois arkiruokavaliosta kunnes sen aiheuttamista herkkuhimoista ja epätoivon hetkistä on päästy eroon jolloin voidaan ottaa käyttöön jonkinlainen karkkipäivä. Toisille sopii viikoittain ja toisille kuukausittain säännöllisesti oleva karkkipäivä. Ja sitten olen minä, jolla on karkkipäivä silloin kun siltä tuntuu, mutta silti korkeintaan viikoittain. Välillä kun voi mennä useita viikkoja ilman mitään herkkuja.

Muutoksen saa tuntumaan negatiiviselta, jos sen väkisin haluaa niin ajatella. Jos vain miettii asioita joista joutuu "luopumaan" ja ruokia joita "menettää" eikä enää "saa syödä", niin paskaltahan se maistuu alusta asti. Ja jos niiden omien heikkojen kohtien tilalle tuodaan vaan mautonta ja ravinteetonta nälkäkuuri-sapuskaa, niin yhdenkään itseni kaltaisen syöjän selkäranka ei pidä sillä muutoksen tiellä kauaa.


Sen sijaan kun ruoanlaitossa saa ihan silleen luvan kanssa käyttää esimerkiksi kermaa, juustoja ja mausteita ihan vapaasti, niin puhutaan jo ihan kokonaan eri jutusta. Kermaisen uunikalan kaverina raikas perussalaatti toimii aivan täydellisesti, eikä siinä ehdi mitään tylsää perunaa edes kaipaamaan. Ruoka saa (tai siis sen PITÄÄ!) olla maistuvaa ja täyttävää. Pitkään vaivaava nälkä lisää retkahduksen riskiä (vaarallisinta vähähiiihydraattiseen siirryttäessä siinä alussa) ja myöhemmässä vaiheessa vaikka samanlaista raastavaa munonpakkosyödänytjotain-näläntunnetta ei tule, niin ikävä heikotus iskee salakavalasti jos ei muista syödä. Ja kyllä, se on täysin mahdollista unohtaa.

Jos on aamulla tottunut syömään leipää (kuten mä!) niin voi tuntua hassulta vetää aamupalana kalaa ja salaattia. Mutta siihen tottuu nopeasti, etenkin kun huomaa, ettei sillon "normaaliin lounasaikaan" ole kirkuvaa nälkää eikä koko aamu ole mennyt sokerikoomassa. Ja ettei muutos ole henkisesti heti tolkuttoman radikaali niin esimerkiksi kermarahkaan tehty rahka-smoothie kantaa erittäin paljon pidemmälle kuin yksikään leipä!

Mä itse en koe menettäneeni mitään (paitsi kiloja!!!) tai jääväni jostain paitsi. Nyt vuosi VHH:n aloittamisesta osaan yhä varmemmin kieltäytyä tarjotuista herkuista, jos niitä nyt ei ihan aidosti satu tekemään mieli. Osaan tehdä sen vakuuttavasti, vaikka joku silti keksiikin alkaa mussuttamaan ja tyrkyttämään, että "kyllähä sä nyt yhen voit". Niin voin, mutta kun en halua, kiitos. Rakastan hyvää ruokaa ja kyllä, syön omia ruokiani myös maun vuoksi, en vain siksi, että se on polttoainetta.

Jokaisella on omat työkalunsa eri projekteihin. Tarpeeksi sitkeä ja vahvarankainen tekee ihan mitä tahansa millä välineillä tahansa. Mutta itseni kaltainen luuseri on etsinyt monta vuotta tätä. VHH vei sokerinhimot ja karsii kiloja ilman nälkää. Mä tuskin olisin pystynyt tähän ikinä mitenkään muuten, tulihan niitä kokeiltua.

Mun muutos vuosi sitten ei alkanu "maanantaina" tai "kuun ensimmäisenä päivänä". Se alko sinä ihan tavallisena tiistaipäivänä, kun mä tajusin, että toi peilissä näkyvä punkero en ole minä. Minä en halua näyttää tältä, minä en halua voida näin huonosti.

Tiedättekös, ihan helvetin hyvä päivä muutokselle on juuri tänään. Piste.

torstai 7. elokuuta 2014

Seiskavitonen alitettu!

Toissapäivänä pelattiin 1,5h sulkapalloa. Oman haasteensa mukaan toivat jaloissa juosseet koirat, jotka yrittivät saalistaa joko palloa tai mailoja. Sai myös ketteryyshaasteen, kun koitti olla kompastumatta millon mihinkin koiraan. Sulkishikoilu kuitattiin vetämällä jätskipaketti puoliksi. Plus miinus nolla!

Eilen käytiin reilun tunnin kävelyllä koirien ja ystävän kanssa. Sen jälkeen fillaroin salille ja sieltä jaksoin vielä suhata kotiinkin. Olin herännyt ennen kahdeksaa aamulla, mutta vielä yhdentoista aikaan illalla olin täynnä virtaa ja koitin keksiä lisää tekemistä. En kehdannut alkaa imuroimaan siihen aikaan (vanhassa kerrostalossa kun aivastuskin kuuluu ylimmästä kerroksesta alimpaan..), joten koti siivotaan tänään liikunnallisen vapaapäivän kunniaksi. Tai ihan korkeintaan vien koirat riehumaan metsään.

Ja kyllä, seiskavitonen alitettiin tänään hiuksenhienosti lukemin 74,9 kg. Mä tajusin, etten ole koko aikuisikänäni painanut näin vähän. Hurraa!!

maanantai 4. elokuuta 2014

Numero- ja kaaviofiilistelyä


Tästä tilanteesta lähdettiin vuosi sitten. Henkinen ja fyysinen vointi oli nollassa. Polvet kipuili. Vitutti nähdä peilistä se kasa läskiä, jonka alla siellä jossain oli se oikea minä. Niin monta dieettiä, nälkäkuuria, repsahduksia, suuria lupauksia, niiden purkamista ja kamalaa morkkista.

Vaikka aina hehkutan tän projektin "helppoutta" niin on tässäkin tottakai ollut omat haasteensa. Mutta ne on kaikki, ihan kaikki, liittyneet niihin pidempiin ajanjaksoihin, jolloin hiilihydraattien määrät ruokavaliossa on olleet korkealla. Silti olen ylpeä, etten koko aikana ole ostanut esimerkiksi yhden ainutta pakettia leipää kotiin. En koskaan palannut suurimpaan paheeseeni. Leipää on syöty kylässä joskus, mutta ei kertaakaan kotona.

Enkä missään vaiheessa masentunut ja luovuttanut totaalisesti. On ollut (ja varmasti tulee olemaan!) aikoja, jolloin kaikki junnaa paikallaan, mutta mitä pidemmälle tässä pääsen, sitä varmempi olen tämän pysyvyydestä. Olen tehnyt pysyvän muutoksen ja se tuntuu upealta!


Tässä ollaan nyt. Merkittävästi ylipainoisesta normaalipainoiseksi. Ei, en ole sokeutunut sille mitä kaikkea on vielä edessä ja tehtävä. Mutta suhtaudun siihen nyt niin eri tavalla. En vain odota epätoivoisesti pienempiä vaakalukemia (vaikka ne edelleen tottakai ihan suunnattomasti ilahduttaa!!) vaan nautin tästä projektista. Nautin terveellisesti syömisestä ja ennen kaikkea - ihan todella nautin liikunnasta!

Vuosi sitten en olisi koskaan ikinä ever uskonut olevani vielä joskus näin fiiliksissä siitä, että saan fillaroida salille tukka hulmuten, pusertaa naama rumassa irveessä lihaksiin kipua ja sitten fillaroida vähän vähemmän helvetillisellä vauhdilla kotiin. Vuosi sitten valitin polvikipuja. Kun ei voi mennä kyykkyyn, juosta tai hyppiä ilman kipua. Ja nyt ei ole tietoakaan. Vaikka miten raskaasti pumppaa jaloilla ihan mitä vaan niin polviin ei koske pätkääkään!

Mulla on ajatukset yhtä hyvään fiilikseen sotkeutunutta puuroa. Lupaan yrittää joku päivä hakata tänne jotain epätoivosen paskoja tuntemuksia ja kiukuttelua, mutta nyt käsi sydämellä vannon, että nyt vaan menee niin tajuttoman hyvin!

Punainen rinkula on merkinnyt vuorenhuipun, josta alkoi VHH. 

sunnuntai 3. elokuuta 2014

VHH-pyramidi ja ateriamatriisi

Kuva

Tosta käy aika hyvin ilmi mun ruokavalion koostuminen. Ylintä pientä osiota en käytä arkiruokavaliossa lainkaan ja toiseksi ylimmän kerroksen juttuja hyvin harvoin. Mutta siitä alaspäin näyttää oikein tutulta. Toinen mistä on oikein paljon apua ihan erityisesti VHH-ruokavalioon tutustuttaessa ja sen alkuvaiheessa on Karppaus.infon Ateriamatriisi.

lauantai 2. elokuuta 2014

Onneksi ei ole aprillipäivä!

Onpa ollut huikea viikko. Liikuntaa joka ikisenä päivänä! Joka toinen päivä yhteensä 13,5 km pyöräilyä salille ja kotiin ja siihen väliin tehokasta reeniä salilla. Ja joka toinen päivä pitkä rauhallinen lenkki koirien kanssa. Löydettiin kiva lyhyehkö (4,5 km) reitti, jonka puolessa matkassa on iso pelto, jossa koirat saa juosta. Rennosti käppäillen ja pellon riehumistauon kanssa aikaa menee tunnin verran.

Katotaan kauan jaksan täyttää tätä..

Ai miksi moinen otsikko? No kuulkaas, olen tällä viikolla ottanut kaksi aika merkittävää erävoittoa siitä vanhasta minästä. Ensinnäkin yhtenä iltana olin jo tehnyt päässäni listaa vapauttavista syistä olla menemättä salille. Kun joka päivä on liikkunut ja huomenna sitten ja lässynlää. Yhtäkkiä vaan nujersin sen ruikuttavan äänen, nousin sohvalta ja painun sinne saatanan salille! Ei sujunut ihan tolkuttoman hyvällä sykkeellä, mutta en lopulta kotona harmitellut sitä yhtään, fiilistelin vain sitä, että mä voitin itseni ja lähdin!

Mutta tänään tapahtu mun historian huomioiden vieläkin isompi juttu. Sehän oli meinaan herkkupäivän paikka, koko viikko on syöty niin kurinalaisesti! Sain siis itseltäni 100 % hyvällä omalla tunnolla luvan käydä ostamassa jätskiä. Lähdin kauppaan ihan vain sitä jätskipakettia varten. Marssin jäätelölaarien luokse.

Enkä ostanut sitä. Ihan tyynen rauhallisesti tuumasin, että nääh, emmä haluukaan. Ostin yhden proteiinipatukan ja pakastekalaa (koska kuitenkin oli herkkupäivä niin onneksi niiden päällä oli se panerointimössö, ei menny liian sokerittomaksi!). Kelatkaapas sitä. Ei tehnyt tiukkaakaan lähteä jäätelöiden luota tyhjin käsin. Vasta ulkona kaupasta se iski muhun ku salama: MITÄ JUST TAPAHTU?!

Ennen joka päivä oli karkkipäivä. Viikonloppujen karkkipäiviin kuului pusseittain sipsejä, mäkkiruokaa ja pitsaa. Ja kuulkaa te rakkaat, jotka edelleen kamppailette sokerinhimojen kanssa, mä vannon koko sieluni ja sydämeni kautta, ettei mun enää tee edes mieli sipsejä. Se oli ennen se kaikista kaikista kaikista suurin pahe leivän lisäksi. Mä en rehellisesti enää kaupassa muista niiden olemassaoloa eikä siihen hyllyväliin eksyminen aiheuta mitään tuntemuksia.

Minä joka ennen söin salaa. En koskaan ostanut mitään vain yhtä. Nyt voin rehellisesti ja puolustelematta kertoa herkutteluistani. En pelkää jääväni sokerikierteeseen vaan tiedän pääseväni taas siihen oikeaan ruokavalioon kiinni helposti. Mä tiedän millasta tuskaa on jättää valtaosa hiilihydraateista päivittäisestä ruokavaliosta. Oon läpikäyny koko sen helvetin ja kipittänyt kaupassa paniikkikohtauksen partaalla. On taisteltu ja saatu huomata, miten se vaan lähti helpottamaan ja olo paranemaan. Mulla on tähän ruokavalioon ihan mieletön luotto.

Tämmösestä ongelmasta ei tule koskaan olemaan täysin vapaa. Ei ikinä. Haavan jalassa hoitaa kuntoon bepanthenilla, mutta pään sisällä olevat arvet ja ongelmat on ja pysyy. Mulla on siihen omaan pahimpaan ongelmaani nyt ratkaisu, jolla se pysyy kurissa, vaikka se ei koskaan menekään kokonaan pois.

Mä niin toivon jokaiselle samankaltaisen ongelman kanssa painivalle jonain päivänä saavutettavaksi tän tunteen. Ehkä vielä ihan kaikki narut ei ole omissa käsissä, mutta ainakin ne tärkeimmät ohjakset!