sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Kitinää lenkkipolulla - tai sitten ei!

Perjantai-ilta kului jalkojen päällä. Ensin käytiin vanhimman koiran kanssa ihan kahdestaan rauhallisella mummokävelylenkillä. Ilman hihnaakin sujuvasti ihmisten ja koirien ohitse välinpitämättömästi luoviva koira hölkkäili vierelläni koko matkan ja mulla mieli lepäsi. Noin helpon koiran kanssa ulkoilu ihan kahdestaan on kuin pieni loma. <3

Suunnittelin päässäni erään reitin ilman minkään sortin käsitystä sen pituudesta. Sports Tracker lähti mukaan ja tiesi kertoa matkan pituudeksi 9.35 km keskinopeudella 6.4km/h. Eli oikein kiva mummolenkki!


Kotona kävin tankkaamassa vettä, jätin rouvashenkilön nukkumaan ja otin junioriosaston mukaan. Päätin kokeilla jotain uhkarohkeata. Mähän en juokse. Ikinä. Koska en pysty enkä jaksa. Ja se on tyhmää ja tylsää. Matolla voin juosta kilsan tai kaks, mutta sitä nyt ei oikeestaan edes lasketa. Enkä edes sitä ole tehnyt ikuisuuksiin.

Nyt uhosin junnujen kanssa juoksevani (okei, ehkä puhutaan hölkästä?) 4.5km iltalenkistä edes puolet. Sports Tracker meni päälle vasta juoksuosuuden alussa, jotta saadaan tietoa vaan siltä osin. Tiedättekös, ei tuntunut missään. Tasasen reippaalla tahdilla jalat vei eteenpäin, ei pistänyt kylkeen eikä loppunut happi. Jopa ehdin harmistua, kun kotitalo tuli näköpiiriin enkä enää keskellä yötä viitsinyt lähteä pidemmälle lenkille. 3.3km meni yhtäsoittoa ja tuntui, että olis menny vielä toinenkin samanlainen ihan kevyesti.


Olipas kannustava kokeilu. Näköjään kannattais vihdoin ja viimein ymmärtää lopettaa se "emmä pysty" -kitinä ja sen sijaan ihan vaan pystyä. Tai ehkä aina kannattaa säilyttää pieni ripaus sitä negatiivisuutta, pääsee sitten yllättämään itsensä kerta toisensa jälkeen. ;)

Tänään olis koirien kanssa metsälenkkeilyä ja illemmalla kuntosalia. Mitäpä sitä muutakaan vapaapäivänä tekis. :)

P.S. Söin eilen työpaikan koulutuksessa suolakeksejä ja fanipaloja. Nyt särkee päätä niin helvetisti. Jokohan sitä uskois?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti