perjantai 31. lokakuuta 2014

Lenkkeilijöiden salaisuus paljastettu!

Kautta aikojen oon tosi kateellisena kattonu hölkäten/juosten lenkkeileviä reippailijoita. En vaan pysty ymmärtämään, miten sitä vaan kilometrista toiseen askel rullaa ja se näyttää niin helpolta. Mä ite lähen vähän hölkkäämään, puudun hetken päästä ja kiitti mulle riitti. Se nyt vaan yksinkertasesti on aivan paska harrastus!

Mutta tänään se salaisuus paljastu, mä keksin miten se temppu tehdään! Toivottavasti kukaan tosilenkkeilijä ei nyt suutu tämän salaisen tiedon jakamisesta julkisesti, koska tästä saattaa joku muukin itseni lisäki hyötyä. Tässä se tulee:

Lähde juoksemaan ja älä enää yksinkertaisesti pysähdy. Piste.

Siinä se. Niin se vaan toimii. Ajattelin tänään koirien kanssa iltalenkillä juosta rauhalliseen tahtiin lämpimikseni pienen pätkän. Sports Tracker tallensi koko riemun ja antoi matkalle pituutta 11.5 km. Siitä kymmenen kilsaa tultiin juosten. Kelatkaa, KYMMENEN! Vauhti nyt toki ei päätä huimannut, mutta silti olen iloisen hämmentynyt tästä suorituksesta. Ensin ajattelin juoksevani sen kyseisen tien päähän. Ja sitten yhden tietyn lyhtypylvään luokse. Ja johonkin tiettyyn varjokohtaan. Ja lopulta ne määränpäät unohtu ja sitä vaan teki siitä juoksemisen ilosta. Koska pystyy ja jaksaa.

Niin paljon kuin sitä onkaan hokenut itselleen sitä tämänkin osalta miten ei pysty eikä jaksa eikä kykene. Ja kymmenen kilsaa ravattiin justiinsa melko vaivattomasti. Henki kulki, askel kulki ja pää toimi hyvin. Kaikki ne negatiiviset "emmäpysty" -ajatukset pysy aivan täydellisesti poissa ja sitä vaan alko haaveilemaan erilaisista juoksutapahtumista. Ja koiratkin kiittää mitä enemmän tästä juoksemisesta innostuu, se on aivan varmaa!

Loistava fiilis. Ihan kertakaikkisen loistava!

Vai että walking..

perjantai 24. lokakuuta 2014

Ei mitään vieläkään

Ei, edelleenkään ei ole mitään järin ratkasevaa kerrottavaa. Toissapäivänä kävin pitkästä aikaa salilla ja ensin tein siinä ihan semmosen mukavan treenin yläkropalle. Olin jo käytännössä valmis lähtemään kotiin, kunnes eräs ystävä pamahti paikalle ja siitä se ajatus sitten lähti. Ja lähtikin sit aivan käsistä. Tai jaloista.. Mulla on nyt kaks päivää ollu sit jalat niin kipeenä, että ihan kuin olis jotain tehnykin. Mukavaa!

Arki rullaa kuten ennenkin. Yleisfiilis on ollut vahvasti nousujohteinen ja on sitä toki tukemassa ihan sellanen tietty syykin. Syömisen kanssa tuskaillaan vähän päivästä riippuen enemmän tai vähemmän, mutta ihan silleen ookoosti tässä on sujunut. Kuten jo edellisessäkin postauksessa sanoin, niin pieni kiire on ollut ainoastaan hyväksi ja auttaa pitämään pään kasassa. Ei ehdi murehtimaan ja märehtimään typeriä asioita, kun on niin paljon syytä hymyyn. :)
Ei koiria sänkyyn?!

Ei mulla vaan ole mitään mistä paasata, päteä tai raivota. Enää jaksan korkeintaan huvittua netissä tai kasvotusten, kun joku kauhistelee miten voi elää ilman viljaa tai kuinka vähähiilihydraattinen on niin vaarallista. Tässä ajassa sen näköjään on oppinu sujuvasti suodattamaan toisesta korvasta sisään ja toisesta yhtä vauhdilla ulos ja ihan vaan tyynesti myöntämään, että kyllä, oikeassa olette ja teen tietoisesti hidasta kuolemaa, kun olen vähentänyt sokereita. Näin on. Toki jaksan aiheesta edelleen palavasti innostua, jos joku siitä aidosti haluaa jotain tietää tai on jotain ihan oikeita ajatuksia jaettavaksi. Mutta kun edelleen on niitä jotka aiheesta tietävät ja niitä jotka vain luulevat tietävänsä, niin ihan täyteen maailmansotaan en jälkimmäisen ryhmän kanssa jaksa ryhtyä.

Ja toisaalta, ehkä kenenkään ei edes kannata ottaa multa neuvoja? Mä olen syömisieni kanssa ollut yksi iso ongelma, niin ennen kuin nykyäänkin. Sokereiden karsiminen auttoi ongelmaan ahmimisen kanssa, mutta valitettavasti se asetettu tavoitepaino alko tekemään hallaa ja ongelma kippasi ahmimisesta päinvastaiseen suuntaan ja sen kanssa painitaan nyt. Ja sitten taas toisaalta, mitä enemmän tässä on ihmisten kanssa ravitsemuksesta keskustellut, niin yhdellä sun toisella tuntuu olevan jos jonkun sortin ongelmaa ruoan kanssa. Että ei tässä yksinään räpistellä eteenpäin, mutta en mä kuitenkaan se ideaalein esimerkki ole. Ei sen vian tarvitse iso olla, mutta kun se on päässä.. ;)

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Pieni kiire on hyväksi!

Nyt on rämmitty vähän vähemmän syvässä suossa. Olen itse yrittänyt pitää itseni kohtuullisen kiireisenä ja ihanat ystävät on hoitaneet sen lopun tyhjän ajan täyttämisen. Kun sitä pysyy silleen sopivasti koko ajan kiireisenä niin ongelmille ja niiden tyhjänpäiväiselle märehtimiselle jää niin vähän aikaa, että aika ajoin ne voi täysin jopa unohtaa. Ei se niitä ongelmia tietenkään poista, mutta helpottaa oloa isosti.

Toisekseen, kun on tekemistä ja touhuttavaa niin syöminenkään ei ahdista niin paljon. On hyvällä tavalla pakko syödä, että jaksaa kipittää aamusta iltaan tekemässä millon mitäkin! Eilen juhlittiin ystävän synttäreitä ja sen kunniaksi söin karkkia ja synttärisankarin tekemään gluteenitonta ja maidotonta pannaria mansikkahillolla. Pakko muistaa pyytää se pannarin ohje, koostumus ei juurikaan eronnut siitä "oikeasta versiosta" ja maku oli ihan tolkuttoman hyvä!!

Ensin ahdistuin ja aloin panikoimaan, koska söin sitä pannariakin niin monta palaa ja tottakai paljon mansikkahilloa. Oli henkisesti ihan tajuttoman paha olo ja aika pitkäksi toviksi unohdin koko juhlatuulen ja teki vaan mieli paeta paikalta. Kun ei mihinkään voinut lähteäkään niin lopulta ahdistus meni ohi enkä ole enää tänään jaksanut pätkääkään morkkistella asiaa. Vähän on semmonen sokerisen ällöttävä olo, mutta ei mitään suurta maailmanloppua enteilevää tuskaa. Enemmän semmosta "normaalia" sokeriällötystä.

Mähän en tosiaan tota baareilua harrasta käytännössä lainkaan. Ja nyt tanssittiin ja naurettiin sujuvasti aamuun asti! Itsehän olin tottakai selvinpäin, näin vahvassa syntymähumalassa ei lisäksi näköjään edelleenkään viinaa tarvita hauskanpidon tueksi. Pilkun jälkeen vein juhlijat koteihinsa ja vähän ennen kuutta aamulla pääsin itse sänkyyn asti. Aivan mielettömän hauska ilta oli ja jos se nauru todella pidentää ikää, niin eilen on aika monella vuodella venytetty elämänlankaa tuolta loppupäästä. :)

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Alamäestä ylämäkeen

Koska se nyt vaan olis aivan liian helppoa, jos myös korvien välissä olis kaikki palikat paikallaan. Yleisesti elämässä on kovat edellytykset tällä hetkellä täyteen onnellisuuteen, mutta onneks sitä aina saa kehitettyä uusia ongelmia vanhojen tilalle.

Toivon pystyväni aikanaan avaamaan tätä tilannetta vähän paremmin, mutta näköjään syömishäiriöisellä on aina oltava joku asia ruoan kanssa päin helvettiä. Vanhojen "hyvien aikojen" ahmimiseen ei tosin ole palattu, mutta kehitelty vähän uudenlaista versiota, joka meni vähän päinvastaseen suuntaan. Syöminen on ollu ihan perkeleen hankalaa ja ruoasta on tullu vähän turhan iso numero. Siihen kun lisätään sitä neuroottista vaakalukeman kyttäämistä niin voi nyt morjens.

Tällä viikolla jotain laihdutusohjelmaa katellessa kaveri vieressä ihmetteli, et miksei vaan niinku päätä että laihduttaa ja sit vaan laihtuu? Että vaan päättää ja sit tekee niin. Sehän se. Eikö oliskin ihan sit tolkuttoman helppoa?! Sitä on niin vaikee selittää tarpeeksi ymmärrettävästi minkä vastaavista ongelmista kärsivä/kärsinyt ymmärtää heti. Kun tietää ja tajuaa asioiden menevän päin helvettiä, mutta sitä vaan tekee. On aivan matkustajana kartturin penkillä, kartta väärinpäin ja kuski vaan painaa lisää kaasua. Kunnes ollaan sitten katollaan ojassa ihmettelemässä, että mitähän just mahto tapahtua.


Lyhyessä ajassa asiat lähti aivan lapasesta ja olin todella vaan matkustajana. Eilen illalla saavutin jonkun aallonpohjan. Istuin muhkeassa nojatuolissa valtavaan peittoon kääriytyneenä ja katselin lämpöisenä loimottavaa takkaa. Mieli oli pelkkää mustaa ja olo oli aivan tolkuttoman tuskainen. Jostain mä sain rakenneltua suunnilleen järkeviä ajatuksia päähäni ja fiilis alko kohenemaan. Siinä nojatuolissa oli muuten parempi nukkua kuin edes mun omassa sängyssä! Ehkä se oli se turvallisuudentunne, jonka se peiton tiiviys ja tuolin ympäröivä pehmeys tuotti.

Aamulla kuitenkin heräsin ja tajusin olon olevan aivan täysin erilainen. Paljon valoisampi kuin pitkään aikaan tältä osin. Eihän tässä nyt pelkästään suossa ole rämmitty, päinvastoin, mutta ne huonot hetket on olleet todella musertavia. Ja miten nopeasti se lähti pahenemaan.

Tänään söin hyvällä ruokahalulla aamupalaa. Aamupäivä meni kisahoitajana estekisoissa jonka jälkeen söin kotona vähän lisää. Sitten tästä alamäestä lähdettiin kirjaimellisesti tarpomaan raivolla ylämäkeen, kun kaveriporukalla käytiin kipuamassa rappusia (meinas henki lähteä!) ja sen jälkeen kävin mummolla syömässä. Pitkästä aikaa tuntu hyvältä syödä ja mummolan jäljiltä tämä erittäinkin täysi olo on oikeastaan aika mukava. :)

Haaveilen paluusta heppailun pariin. En suunnittele mitään säännöllistä, mutta jos edes toisinaan pääsis takasin hevosen selkään keikkumaan, niin se on jo aivan uniikkia sielun- ja mielenhoitoa. Varsinkin kun lainattava hevonen on entuudestaan tuttu ja uidaan samoilla aaltopituuksilla sen mussukan kanssa. <3

Se nyt vaan on niin, että joko sitä upotaan tähän suohon tai sitten tuhannen raivolla ja sisulla elämä takasin hallintaan ja ongelmille ilosesti vaan hei hei!

maanantai 6. lokakuuta 2014

Virallinen -25 kg

Paino (aamupaino) on jo useemman viikon pyöriny niillä main, mutta nyt kun iltapaino oli siellä seiskakolmosessa tasan, niin julistan asian virallisesti: -25 kg! Enää vitonen blogin nimen mukaiseen tavoitteeseen eikä se just nyt edes tunnu mitenkään mahdottomalta.


Vähänkö ihan mielettömän hienoa alkanutta viikkoa kaikille!

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Kympin suoritus

No hyi nyt helvetti miten masentavaa tekstiä eilen on tullu ladeltua. Eihän tommonen käy päinsä! Eilen tuli harjotettua sosiaalista toimintaa ja illalla salia jonka jälkeen oli taas saunavuoro. <3

Iltapalaa!

Ja aamupala. <3

Sunnuntaiaamu startattiin pitkästä aikaa Malminkartanossa rappusilla. Totuttuun tapaan ensimmäiset 2-3 nousua oli tosi vaikeita. Siinä taas kerran masistelin, että ei kyllä jaksa kuin maksimissaan kuus nousua ottaa, kyllä niin heikosti nousee jalat ja happi loppuu. Muuuutta kuten aina niin siitä se sitten lähti rullaamaan.

Tällä kertaa juoksin enemmän kuin koskaan aikasemmin! Viime kerralla juoksin joka noususta yhden kolmanneksen silleen täysiä. Nyt useimmat nousut alotin juoksemalla ensimmäisen kolmanneksen "täysiä" astuen joka toiselle askelmalle, keskimmäinen osuus kevyemmin ja viimeinen kolmannes ehkä enemmän hölkkään verraten sipsuttaen joka askelmalle.


Täytynee hankkia sykemittari, kyllä mäen huipulla vedettiin meinaan aika huippuja sykkeitäkin ja aika tosissaan sai kiskoa happea sisuksiinsa. Äkkiä siitä sitten palautu uutta nousua varten ja hetken päästä sitä oli taas siellä huipulla kattelemassa maisemia ja ihmettelemässä, että on tää helvetti hullujen hommaa. Ja voi vitsi että mä tykkään siitä!

Mitenkä sitten toi otsikko liittyy mihinkään? Vain siten, että nousin rappusia tänään täydet kymmenen kertaa! Edellisillä kerroilla nousuja on kertynyt kahdeksan, mutta nyt tuntui oikein hyvältä idealta lähteä yrittämään nättiä lukua kymmenen eikä se lopulta mikään mahdoton tehtävä ollutkaan.

Oman osuuteni jälkeen kaivoin kiltisti autossa odottaneet koirat mukaan ja ne pääs juoksentelemaan mäen jyrkkiä rinteitä ylös ja alas. Nyt koirat retkottaa pitkin lattioita ja mä suunnittelin ottavani ehkä ihan pikkuiset päiväunet. Merkittävästi parempi fiilis kuin eilen ja vaakaakin on rasitettu tänään vain aamulla. :D

lauantai 4. lokakuuta 2014

Miinus-senttejä ja vaakaneuroosi

1.1.2014
Paino: 83kg
Vyötärön ympärys: 79cm
Lantio 1 (jenkkakahvat): 96cm
Lantio 2 (peba): 112cm
Olkavarret (vas/oik): 33/33cm
Reidet (vas/oik): 66/66cm
Sääret (vas/oik): 42/39cm

4.10.2014
Paino: 73kg -10kg
Vyötärön ympärys: 72cm -7cm
Lantio 1 (jenkkakahvat): 90cm -6cm
Lantio 2 (peba): 102cm -10cm
Olkavarret (vas/oik): 30/30 cm -3cm/käsi
Reidet (vas/oik): 60/60cm -6cm/reisi
Sääret (vas/oik): 38/37cm -4cm ja -2cm

Nää nyt on näitä maailman luotettavimpia kotimittauksia, mutta vähän sinnepäin kuitenkin. Laihdutusohjelmissa tehdään parissa kuukaudessa ihan tolkuttomia tuloksia ja sit on minä. En ole enää edes ihan varma itekään, että mitä mä vielä oikein odotan. Olen nyt reilusti normaalipainon puolella ja mä vitun urpo masennun lattiasta läpi kun painoa ei ropise kiloittain joka viikko. Vuosi on alotettukin vain indeksillä "lievä ylipaino". Silti tahti kyllä on ollut liki surkuteltavan rauhallinen. Sitä se hiilariperseily on teettäny! Enkä mä edes tosissani yrittämällä yritä karsia tätä painoa. En oo missään kohti yrittänykään..

Tällä hetkellä mun eristäytyneisyys sijainnillisesti ja sosiaalisesti alkaa kostautumaan vähän eriskummallisella tavalla. Jos esimerkiksi eräs ystävä asuisi lähempänä niin se varmaan paiskois mun vaakaa pitkin seiniä, kun kerroin kovasti viritteillä olevasta neuroosista kyseistä punnituslaitetta kohtaan. Mullahan kyseinen laite on keskellä tätä muutenkin pienehköä asuntoa ja käytän sitä aivan luvattoman usein.

Itseasiassa niin usein, että se rupee jo tekemään hallaa. Mulla pyörii ajatukset vaan niiden numeroiden ympärillä, mun tekee vaikeeta syödä, kun illalla kauhistelen miten monta sataa grammaa paino on aamun jälkeen noussut tai aamulla kuinka vähän se on illasta laskenut. Koska syömättä jättäminenhän tunnetusti tuo ihan mielipuolisen hyviä tuloksia, eikö? Mä tiedän, että toi vaaka pitäis hävittää. Ja samalla tiedän, että en mä sitä ite ole mihinkään heivaamassa. Ei sen vian tarvitse iso olla, mutta kun se on päässä..

Että nyt kun on saatu ahmiminen hallintaan niin miten olis joku ihan uusi versio syömishäiriöstä? On tää kyllä semmosta paskaa, sanon minä! Onneksi olen haksahtanut tohon urheiluun, koska haluan pystyä siihen hyvin ja jos syöminen muuten ahdistaa, niin syön kuin hevonen ihan sujuvasti, kun perustelen sitä itselleni sillä miten sitä ravintoa tarvitaan liikkumiseen. Ja ihan mielipuolisen urheilusuorituksen endorfiinihumalassa sitä unohtaa hetkeksi niiden vaakalukemien murehtimisen ja keskittyy vaan kehonsa ruokkimiseen niin hyvin kuin mahdollista. Eikä niihin megasuorituksiin pysty ilman kunnollista ruokaa, joten tällä hetkellä ruokaa kyllä menee kurkusta alas ihan sujuvasti. Vaikka se vaaka vaan kummittelee taka-alalla koko ajan. 

Sokerista vierotutaan jättämällä sokeri, toimiiko vaakaneuroosiinkaan mikään muu kuin nollatoleranssi? Perkele.