sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Alamäestä ylämäkeen

Koska se nyt vaan olis aivan liian helppoa, jos myös korvien välissä olis kaikki palikat paikallaan. Yleisesti elämässä on kovat edellytykset tällä hetkellä täyteen onnellisuuteen, mutta onneks sitä aina saa kehitettyä uusia ongelmia vanhojen tilalle.

Toivon pystyväni aikanaan avaamaan tätä tilannetta vähän paremmin, mutta näköjään syömishäiriöisellä on aina oltava joku asia ruoan kanssa päin helvettiä. Vanhojen "hyvien aikojen" ahmimiseen ei tosin ole palattu, mutta kehitelty vähän uudenlaista versiota, joka meni vähän päinvastaseen suuntaan. Syöminen on ollu ihan perkeleen hankalaa ja ruoasta on tullu vähän turhan iso numero. Siihen kun lisätään sitä neuroottista vaakalukeman kyttäämistä niin voi nyt morjens.

Tällä viikolla jotain laihdutusohjelmaa katellessa kaveri vieressä ihmetteli, et miksei vaan niinku päätä että laihduttaa ja sit vaan laihtuu? Että vaan päättää ja sit tekee niin. Sehän se. Eikö oliskin ihan sit tolkuttoman helppoa?! Sitä on niin vaikee selittää tarpeeksi ymmärrettävästi minkä vastaavista ongelmista kärsivä/kärsinyt ymmärtää heti. Kun tietää ja tajuaa asioiden menevän päin helvettiä, mutta sitä vaan tekee. On aivan matkustajana kartturin penkillä, kartta väärinpäin ja kuski vaan painaa lisää kaasua. Kunnes ollaan sitten katollaan ojassa ihmettelemässä, että mitähän just mahto tapahtua.


Lyhyessä ajassa asiat lähti aivan lapasesta ja olin todella vaan matkustajana. Eilen illalla saavutin jonkun aallonpohjan. Istuin muhkeassa nojatuolissa valtavaan peittoon kääriytyneenä ja katselin lämpöisenä loimottavaa takkaa. Mieli oli pelkkää mustaa ja olo oli aivan tolkuttoman tuskainen. Jostain mä sain rakenneltua suunnilleen järkeviä ajatuksia päähäni ja fiilis alko kohenemaan. Siinä nojatuolissa oli muuten parempi nukkua kuin edes mun omassa sängyssä! Ehkä se oli se turvallisuudentunne, jonka se peiton tiiviys ja tuolin ympäröivä pehmeys tuotti.

Aamulla kuitenkin heräsin ja tajusin olon olevan aivan täysin erilainen. Paljon valoisampi kuin pitkään aikaan tältä osin. Eihän tässä nyt pelkästään suossa ole rämmitty, päinvastoin, mutta ne huonot hetket on olleet todella musertavia. Ja miten nopeasti se lähti pahenemaan.

Tänään söin hyvällä ruokahalulla aamupalaa. Aamupäivä meni kisahoitajana estekisoissa jonka jälkeen söin kotona vähän lisää. Sitten tästä alamäestä lähdettiin kirjaimellisesti tarpomaan raivolla ylämäkeen, kun kaveriporukalla käytiin kipuamassa rappusia (meinas henki lähteä!) ja sen jälkeen kävin mummolla syömässä. Pitkästä aikaa tuntu hyvältä syödä ja mummolan jäljiltä tämä erittäinkin täysi olo on oikeastaan aika mukava. :)

Haaveilen paluusta heppailun pariin. En suunnittele mitään säännöllistä, mutta jos edes toisinaan pääsis takasin hevosen selkään keikkumaan, niin se on jo aivan uniikkia sielun- ja mielenhoitoa. Varsinkin kun lainattava hevonen on entuudestaan tuttu ja uidaan samoilla aaltopituuksilla sen mussukan kanssa. <3

Se nyt vaan on niin, että joko sitä upotaan tähän suohon tai sitten tuhannen raivolla ja sisulla elämä takasin hallintaan ja ongelmille ilosesti vaan hei hei!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti