maanantai 17. marraskuuta 2014

Kympin lenkki ja kun elämä ei käsittele silkkihansikkain


Siinä se on. Iltalenkki Sports Trackerin tallentamana. Kahta koirien pissataukopysähdystä lukuunottamatta yhtäjaksoisesti juostu kymppi. Keskinopeus oli edellisellä kympin lenkillä 7.5km/h ja nyt otettiin ja nostettiin se vauhtiin 9.1km/h. Tähän väliin riemunkiljahduksia, tuuletuksia ja taputuksia selkään, hyvä minä!

En halua juostessa katsoa eteenpäin "horisonttiin". Mua alkaa ottamaan päähän se miten pitkältä noi tiet näyttää ja tuntuu, ettei ne kohteet lähene ollenkaan. Tuijotan mielummin vähän matkaa eteenpäin maahan, keskityn täysillä korvissa pauhaavaan musiikkiin, reippaasti vierellä ravaaviin koiriin ja hengittämiseen. Silloin pääsee tasasin väliajoin yllättymään, että oho ollaankin jo tässä! Aktiivisesti työnnän pois mielestä sen päähän piirtyvän kartan jäljellä olevasta matkasta, koska se poikkeuksetta tuntuu aivan tolkuttoman pitkältä. Siinä kohti vaan parempaa biisiä soimaan ja äänenvoimakkuutta ylös.

Reilun kilometrin verran jäi käveltävää matkaa kotiin, mutta olis kannattanu vaan juosta kotiovelle asti, sen verran kylmä ehti tulla siinä kävellessä, vaikka paahdoin minkä raskaista kintuistani pääsin. Seuraavan virheen tein heti kotona, koska astuin ovesta sisään minuuttia ennen uusimman The Walking Dead -jakson alkua ja tunniksi jumituin sohvalle sitä katsomaan. Virhe se oli siksi, että jonkun aikaa tollasen liikuntasuorituksen jälkeen alkaa verensokeri laskemaan aika tavalla ja mun ruokavaliolla se on kohtuullisen tasasesti alhaalla koko ajan jo valmiiksi. Siitähän seuraa se, että tulee ihan järkyttävän huono ja heikko olo, kun tälleen unohtaa syödä.

No ei se mitään, tilanne saatiin paikattua ja nyt on aivan voittajafiilis. Jaloissa tuntuu eilinen rappujen kiipeäminen ja tän päivän juokseminen. Hurraaa! Sen lisäksi on kipeenä eilen etsintöjen kohteena olleet vatsalihakset. On ne siellä näköjään, jossain.. Tossa juostessani tulin miettineeksi sitä entistä aikaa ja "entistä minää". Se ylipainoinen kitisevä ja valittava aikaansaamaton nahjus, jonka polvet kipuili päivittäin eikä mitään pystynyt saati halunnut tehdä. Ja nyt mä juoksen kymmenen kilsan lenkkejä. WHAT?!

Otsikon toinen osa liittyy mustelmiin. Mä olen meinaan aivan täynnä mustelmia! Näkyvimmät niistä on ikuistettu kuviin, mutta pienempiä ja haaleampia mustelmia en jaksanut alkaa ikuistamaan. Niitä joka tapauksessa on ihan levoton määrä ympäri kehoa eikä harmaintakaan aavistusta, mistä ne on kaikki tullu?! :D

Polvet, reisi, ranne..

Tästä(kin) on pakko tulla hyvä viikko!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti