tiistai 29. joulukuuta 2015

Ehkä kaikkien aikojen paras vuosi 2016!

Niin se vaan meni taas yksi joulu ohi, saa luvalla alkaa uuden vuoden nimellä kulkevan välietapin kautta alkaa odottelemaan juhannusta! No ei nyt sentään, mutta monet niin tuntuu ajattelevan. Onneksi siihen vuodenvaihteen ja keskikesän juhlan väliin ehtii mahtumaan niin hitokseen vaikka ja mitä!

Joulua voidaan summata sen verran, että en pahemmin katellut syömisten perään. Kuten oletinkin niin söin suklaata, laatikoita ja kääretorttua. Paisuin kuin pullataikina ja tiesin kyllä mitä olin syönyt. Enkä tuskaillut sitä käytännössä lainkaan. Kävin jouluyön messussa ja keskellä yötä kynttilämereksi muuttuneella hautausmaalla. Joulu oli maailman parasta seuraa, kynttilöitä, ruokaa ja rennosti ottamista. Lahjaksi sain muun muassa niitä niin kovin tarpeellisia villasukkia!




En siis käytännössä viikkoon tehnyt yhtään mitään kunnollista. Söin ja olin vaan. Oli muuten oikeastaan aika kivaa vaihtelua semmonen! Tappelutreenien joulutaukokin on onneksi vain kaksi viikkoa ja jo alle viikon päästä pääsee taas riehumaan. Kotona olen tehnyt kevyttä jumppailua ettei nyt ihan kokonaan mene talvihorteeseen tämä ruho, mutta ei mitään järin kovia suorituksia. Sellasta pientä hereillä pitämistä vaan. Se ikävä tappelemaan kasvaa koko ajan, ette usko millä riemulla sitä lähtee takasin riehumaan.


VUOSI 2016?

Niin. On aika tehdä suuria lupauksia ja merkittävää uhoa kaikkien elämäntapojen remontoinnista. Vuosi 2015 on edeltäjänsä tavoin jo antanut hyvin suuntaa oman onnellisuuteni rakenteluun ja vuonna 2016 aion jatkaa tätä hyvin alkanutta operaatiota. Jatkan hyväksi havaittua itsekkyyden opettelua. Voin antaa muille ihmisille enemmän, kun ensin keskityn itseeni ja omaan hyvinvointiini. Siksi aion myös ensi vuonna ottaa röyhkeästi aikaa itselleni, tehdä asioita joista itse pidän ja tehdä niitä tarpeellisia muutoksia, jotta saan tehtyä elämästäni positiivisempaa ja onnellisempaa.

Vuosi 2015 toi tullessaan merkittävän paljon. Olen vaihtanut työpaikkaa, karsinut elämästäni ihmisiä, saanut elämääni aivan huikeita ihmisiä ja tottakai yhtenä erittäin merkittävänä - sain vihdoinkin itseni kamppailulajien ihmeelliseen maailmaan. Elämä on antanut ja ottanut. Tänä vuonna saatoin rehellisesti sanoa olevani onnellinen, vaikka niitä kompurointeja on ollut ja välillä on saatu paskaa niskaan ihan saavista kaataen. Mutta niinä huonoinakin hetkinä olen saanut todeta, että elämässäni on tänä päivänä merkittävästi enemmän hyvää kuin pahaa. On paljon enemmän syitä olla onnellinen kuin onneton. Ja se on muuten sitten hienoa se!

Vuonna 2016 en lupaa käyväni salilla neljänä päivänä viikossa enkä lenkillä vähintään joka päivä. En myöskään lupaa näyttäväni fitnessmuijalta ennen pääsiäistä enkä luultavasti tule olemaan huipussa bikinikunnossa kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Mutta jumalauta jos mä jotain voin luvata, niin ainakin tulen tammikuun ensimmäisistä päivistä alkaen lyömään ja potkimaan enemmän ja kovempaa kuin ikinä. Vuosi 2015 meni lämmitellessä, nyt aletaan ihan sitten tosissaan treenaamaan tätä hommaa! Lupaan valuttaa verta, hikeä ja kyyneleitä ämpäreittäin. Lupaan puuskuttaa ja kirota oman jaksamiseni äärirajoilla. Lupaan harjoitella kuten tähänkin asti ja enemmänkin - täysillä.

Se on ainoa asia jonka voin rehellisesti luvata toteuttavani. Jo viikko ilman treenejä jyskyttää takaraivossa eikä sanat riitä kuvaamaan sitä kaipuuta takasin sen huitomisen pariin. Ja hei toverit, edelleen haluaisin muistuttaa, että Keravalla alkaa potkunyrkkeilyn peruskurssi 25.01.2015! Tämä on ainoa vuosi 2016 jonka saamme elää, joten tehdään siitä ehdottomasti paras mahdollinen. ;)

Team Läskiblogi toivottaa kaikille turvallista siirtymistä vuoteen 2016! <3

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Henkilökohtainen joulurauhanjulistus

Työpäivän jälkeen siivosin mittavan kokoisen kartanoni. Värjäsin hiukset ja leikkasin pitkäksi venähtäneen sivusiilin matalaksi. Tempasin lampun otsalle ja rypesin koirien kanssa pitkin metsää. Varmisin, että jääkaapissa on riittävästi ruokaa - kunnes tajusin, että vietän joka tapauksessa mummon ruokapöydän ääressä tulevat päivät, joten oman jääkaappini sisältö on täysin yhdentekevä.

Sytytin kynttilät. Päivitin Facebookin:


Keitin kokonaisen kattilallisen glögiä vain itselleni ja nostin jalat sohvapöydälle. Seuraavaksi avaan Netflixin, valvon aivan liian myöhään, luultavasti nukahdan sohvalle koirieni alle hautautuneena. Ja sitten saan herätä jouluaattoaamuun, viedä koirat ulos ja viettää loppupäivän ensin mummolassa ja sitten äitillä.

Täten julistan henkilökohtaisen joulurauhani. <3

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Hirviö nimeltä joulu - kuinka siitä nyt oikein selvitäänkään?!

Sosiaalinen media, lehdet, blogit ja kaikki muut mahdolliset sekä oikeastaan mahdottomatkin tahot pursuavat nyt vinkkejä ja ideoita ihan nyt ensisijaisesti joulusta selviämiseen. Kuinka välttää ylensyönti ja liikakilot ja ähky ja lihoaminen. Toistaiseksi mun lempparivinkki on ollut juoda todella paljon vettä, niin ei mahdu sitten sitä ruokaa mahaan niin paljon. Jes.

Mulla ei ole tarjota juuri sitä oikeata selvitytymisopasta jouluun. Siinä on kyllä edelleen ideaa, että ei se mitän syöt joulun ja uuden vuoden välissä vaan se mitä ja miten syöt uuden vuoden ja joulun välissä. Joulun herkuttelut on mun ajatusmaailmassa rajattu aina kolmeen päivään. Joulu on mulle 24.-26.12. Ja hei, edes minä en ole vielä koskaan onnistunut lihoamaan kolmessa päivässä pysyvästi kymmentä kiloa. Kyllä se on vaatinut pidemmän ajan uurastuksen.

Miten minä itse vältän joulukilot? No en tasan yhtään mitenkään. Kolmena päivänä syön ihan hyvillä mielin ihan mitä huvittaa. Lihon just sen verran kun satun lihoamaan, kärsin vatsakivuista ja ähkyolosta. Paluu arkeen tuntuu sen jälkeen taivaalliselta! Mutta suurin riski tämmösissä turnajaisissa on vaan aina se, että jää putki päälle. Siksi tässä kohti tarvitaan sitä oman itsensä rehellistä tuntemista. Jos koet, että useamman päivän mässäily jää päälle, niin sitten älä hyvänen aika tee sitä. Perinteisestäkin jouluruokapöydästä on helppo valikoida todella VHH-tyyppisiä lautasellisia eikä sitä suklaata ja joulutorttuja ole pakko repiä naamariin kaksin käsin. Jos ei halua.


On eri asia pelätä muutamaa joulukiloa kuin ihan rehellisen syömishäiriön laukeamista ja elämän oikeaa hankaloittamista. Muutama joulukilo on yks paskan hailee, ne lähtee kyllä ihan yhtä nopeesti kuin tulikin, mutta jos kokee olevansa todellisessa riskiryhmässä, että paluu arkeen ja normaaliruokavalioon saattaa olla ylitsepääsemättömän vaikea, niin sitten ne ratkaisut on tehtävä sen mukaan. Kuulutan siis jälleen suureen ääneen sitä itsensä tuntemista - ja erityisesti sitä että on itselleen rehellinen. Joulu on kuitenkin aika ankea syy vetää kaikkea kovaa työtä reisille, kun ei ole pakko.

Odotan ihan suunnattomalla riemulla mummon tekemää riisipuuroa, joulutorttuja ja perunalaatikkoa. Aion syödä niitä oikein hyvällä omalla tunnolla ja kärsiä seuraukset. Kaksi ja puoli vuotta tällä arkiruokavalioni tiellä on tuonut sellaisen luoton itseeni, että kyllä mä tän handlaan. Tiedän, että hetken aikaa joulun jälkeen sokeri huutelee nimeäni erittäin houkuttelevasti, mutta tiedän myös miten se loppuu ihan muutamassa päivässä ja arkeen pääsee kiinni. Olen jo oppinut miten tää homma toimii ja luotan siihen. Sekä itseeni.

Joten ei, en tiedä miten selviät ensi viikosta ilman niitä kuuluisia joulukiloja. Mä ainakin ajattelin ihan ilosesti ottaa niitä pari! Se on valinta. En kylläkään kokisi menettäväni yhtään mitään vaikka vetäisin enemmänkin VHH-henkisen joulun. Eikä sitä toisekseen koskaan tiedä, lopulta saatan päätyäkin siihen ratkaisuun. Menee ihan fiilispohjaisesti!

Eikö tästä ollutkin nyt paljon apua selvitä joulusta lihoamatta? ;) Tiedän, ei ollut tarkoituskaan.


tiistai 15. joulukuuta 2015

Mitä potkunyrkkeily on ja kenelle se sopii? Keravalla starttaa peruskurssi tammikuussa!

Vuotta 2015 on jäljellä enää vain ihan himpan reilu pari viikkoa. On siis ihan kohta aika lupauksille uudesta minästä, uudesta elämästä ja ihan mielettömän paljon paremmasta vuodesta. Kuntosalit pursuavat uusia intoa puhkuvia tulokkaita, joista kylläkin mystisesti noin 98% unohtuu takaisin sohvalle viimeistään helmikuun alkupuolella. Viimeistään maaliskuun alussa. Minä kuulun ehdottomasti siihen joukkoon!

Tammikuussa tulee myös vuosipäivä siitä, kun aloitin potkunyrkkeilyn peruskurssin. Väkivaltaurheilu onkin toistaiseksi niitä harvoja liikunnan muotoja, jota kohtaan se innostus ei ole hiipunut. Treenistä toiseen sitä jaksaa paahtaa, treeneihin menee vaikka ensin tuntuu ettei millään jaksa ja lopulta sieltä tulee aina pois intoa täynnä. Eikä tappelemisen jatkamista varten tarvita pienintäkään uudenvuodenlupausta - se on itsestäänselvää!

Keravan Power Centerillä alkaa potkunyrkkeilyn peruskurssi 25.01.2016 ja nyt mä aion pitää ilmaisen mainospuheen siihen liittyen! Tämä ei ole siis sen paremmin Power Centerin kuin Delcio Pereira Combat Sportsin sponsoroima mainos vaan mun ylistyspuhe lajille, johon olen itse hurahtanut täysillä!

MITÄ POTKUNYRKKEILY ON JA KENELLE SE SOPII?

Potkunyrkkeily sopii lähes kenelle tahansa tehokkaasta liikunnasta ja älyttömän siististä tekemisen meiningistä kiinnostuneelle. Se on äärimmäisen tehokas kuntoilumuoto monipuolisuutensa vuoksi ja siinä voi kehittyä loputtomasti - et voi ikinä osata kaikkea etkä voi koskaan olla valmis.

Kuva: Delcio Pereira
Aloittaaksesi potkunyrkkeilyn sinun tarvitsee osata ja omistaa - ei mitään. Ensimmäisiin treeneihin otat mukaan ihan tavalliset jumppavaatteet ja uskallusta riittävästi astuaksesi salin ovesta sisään ja tatamille. Siinä se! Ei tarvitse olla minkään sortin kamppailulajitaustaa, edes minkäänlainen urheilutausta ei ole lainkaan välttämätöntä. On siis aivan turhaa jättää lähtemättä kokeilemaan tätä lajia peläten vähäistä osaamistaan tai huonoa kuntoa - niissä treeneissä kasvaa sekä taito että kunto ihan tolkuttomalla kohinalla! Alkuun tarvittavat varusteet saat lainaksi salilta - kunnes huomaat välineurheilevasi varustekokoelman kanssa, joka ei tahdo mahtua edes lätkäkassiin..

Potkunyrkkeilyn aloittaminen ei myöskään edellytä hillitöntä hinkua tirvasta kaverilta hampaita kurkkuun ja kylkiluita murskaksi, ei tarvitse tähdätä ottelemaan eikä treeneissä ole koskaan pakko sparrata ("kevyttä ottelua") kovaa. Lajin parissa on meidänkin ryhmässä ihan valtavasti kaikentasoisia hikoilijoita, aina ihan vaan kuntourheilijoista ottelijoihin. Siellä me huidotaan ja opiskellaan kaikki sulassa sovussa! Itsehän kuulun siihen ottelemaan sitten aikanaan tähtäävään porukkaan, mutta treenaan aina yhtä ilolla niin mua turpaan totaalisesti vetävien konkareiden kuin kuntoilumielessä kevyemmin ottavien sekä alottelijoidenkin kanssa. Kyseisen lajin treenaaminen kun on hauskaa aina!

Tässähän ei ole missään nimessä kyse kaverin raivopäisestä pieksemisestä ja vahingoittamisesta - paitsi välillä, mutta siitä sovitaan aina yhteisesti erikseen. Kukaan ei siis hyökkää kimppuun täydellä taidolla ja voimalla, jos et itse sitä ehdottomasti vaadi - jos silloinkaan. Kyse on teknisesti, fyysisesti ja psyykkisesti äärimmäisen vaativasta ja haastavasta lajista. Omaa (ja treenikavereiden!) kehitystä on huimaa seurata ja niitä onnistumisen tunteita tulee reilusti. On se sitten oppia vihdoinkin pitämään se suojaus ylhäällä edes välillä tai siitä, että jaksaa punnertaa puhtaasti suorin vartaloin! Tai että sparratessa sitä ei olekaan enää pelkästään ihan tuhannen paniikissa vaan kykenee jo muodostamaan päässään lyhyitä toimintasuunnitelmia ja joskus saa ne jopa toimimaan.

Kuva: Delcio Pereira
Kyse on myös kavereista. Mulla on ilo ja kunnia saada treenata äärimmäisen lämminhenkisessä porukassa. Toisten onnistumisista iloitaan aidosti, kaveria tsempataan ja neuvotaan hyvässä hengessä, kaverille karjutaan kurkku suorana lihaskuntoharjotteiden viimeiset toistot läpi, sparrin jälkeen paiskataan kättä ja usein halataan, sekä itse olen saanut myös ihan treenien ulkopuolelle yltäviä ystävyyssuhteita lajin parista. Näissä treeneissä saa karistaa kaikki työhön ja yksityiselämään liittyvät surut, murheet ja stressin! Sekä tottakai karisee myös aika paljon hikeä ja läskiä.. ;)

Mulla ei ole kohta vuoden aikana vielä kertaakaan muuttunut päivä ainakaan huonommaksi sen takia, että olen raahannut itseni ja treenikassin tatamille. Yksissä treeneissä taisi kulua melkein peräti 20min ennen kuin totaalisen paska päivän jälkeen nauru raikui taas. Se on ehdottomasti ennätys, sen kauempaa ei ole pysynyt kuuluva ilo poissa treenien alettua.

Tämähän vois olla just sun juttu, et voi tietää jos et kokeile! Toivon koko sydämestäni, että tatamilla tavataan! :)

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Leirihuveja - Mikä ihmeen SYYSleiri se joulukuussa on?!

Kakarana en koskaan päässy leireille. En heppaleireille enkä millekään muille leireille - jopa rippileirin onnistuin skippaamaan! ;) Mutta ei se mitään toverit, onneksi sitä voi aikuisiällä alottaa väkivaltaurheilun ja päästä sitten tappeluleireille! Eihän siellä valitettavasti koko viikkoa vietetä, mutta jo yhdessä viikonlopussa voi oppia ihan hirvittävästi uutta! Tai siis saada mukaansa jotain mikä kannattaa opetella ja oppia. Hyvin.

Potkunyrkkeilyliiton syysleiriä vietettiin Helsingin GB Gymillä meidän iloksemme tänne Oulusta lennelleen Leif "Lepa" Steniuksen johdolla. Ja vaikka onhan se vähän ihmeellistä puhua syysleiristä joulukuussa, niin ei hätää, Suomen talvi piti kyllä huolen tästä osuudesta. Reilusti plussaa ja vettä sataa niin syksyltä tää tuntuukin. Kiitos siitä.. Enivei, tämä oululaisvittuilija toi mukanaan paljon uutta opittavaa, selitti opettamiaan tekniikoita todella hyvin ja tarpeen vaatiessa ratakiskosta vääntäen. Olen ihan epätoivoisesti yrittänyt muistaa edes tärkeimmät kohdat ja itselle sopivimmalta tuntuneet tekniikat ja kirjoittanut niitä ylös myöhempää harjoittelua varten. Tajusin sieltä välittömästi muutaman jutun, joista tulee olemaan aivan varmasti hyötyä ja koin ne heti sellaisiksi, jotka voin oppia melko sujuvasti ja joiden käytännön hyödyn ymmärsin heti. Että miten ja erityisesti miksi ja missä yhteydessä.

Pelkän raivopäisen mättämisen ja vakavan runnomisen sijaan viikonlopun aikana on paljon puhuttu itseluottamuksesta ja tekemiseen liittyvästä ilosta. On rakastettava sitä mitä tekee, sen on oltava iloista ja rentoa. Treenikaverille pitää hymyillä (oma valmentajani nauroi tässä kohti, kun sanoin ettei tää nyt ole varsinaisesti ollut se ihan vaikein osuus mun toteuttaa..) eikä treenikaveria saa rikkoa tarpeettomalla paiskomisella. Ja siitä raikui huuto monta kertaa, että "MIHIN TEILLÄ ON KIIRE?!" Että ottakaa aikaa sen uuden tekniikan kanssa. Tehkää kevyesti ja rauhallisesti, tehkää oikein älkääkä kiirehtikö. Mielummin kymmenen tekniikkaa oikein kuin sata kertaa ihan silkkaa paskaa. Mä niin tykkään tästä tyypistä!


Päässäni olen jauhanut viikonlopun oppeja uudelleen ja uudelleen enkä malta odottaa, että pääsee niitä harjottelemaan väkivaltakavereiden kanssa. Se on yhä edelleen semmonen juttu, että jos tossa vielä parikin vuotta sitten joku olis tullu väittämään mun vielä jonain päivänä hurahtavani johonkin lajiin näin totaalisesti niin olis siinä ollu naurussa pitelemistä. Liikunnasta haaveileminen ja sen puuttumisesta valittaminen oli enemmän mun juttuja, ei ikinä se toteutus. Tai aina jonkun muutaman viikon ajanjaksolla se ehkä vähän innosti, mutta kyyyyllä se into loppui aina lyhyeen.

Tai siis, niinhän se menee edelleen! Tosin ihan kaiken muun paitsi tappelun osalta. Enhän mä saa itteäni salille tai lenkille säännöllisesti. Ja nekin vahingot vaan siksi, että ne hyödyttävät väkivaltapuolella. Mutta järin vapaaehtosesti mua ei saa jättämään tappelutreenejä väliin, ei ikinä! Niille on aina joku syy, yleensä terveydellistä sorttia. Mutta ei ikinä siksi, että ei nyt vaan huvita. Koska mättäminen huvittaa aina, se nyt vaan on niin kertakaikkisen siistiä sekä antaa että ottaa turpaan iloisesti hymyillen.

Leiriviikonloppu paketissa, kelpaa taas painella kohti uutta viikkoa ja oooh ystävämme maanantai tarkottaa tottakai treenejä kaksin kappalein! Nyt mä olen vähän väsynyt, treenien lisäksi tähän viikonloppuun mahtui kaikenlaista enemmän tai vähemmän huikeeta, ihan liian huonolaatuista unta ja ehkä vähän päivänvalolta suojattavaa syömistäkin.

Anyhow, keskiarvoltaan varsin kelpo viikko kaikkineen. <3


sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Ystävä monen vuoden takaa

Tämä ei liity läskiblogiin mitenkään, mutta johonkin piti saada nyt tämäkin stoori jakaa. Elämässähän on monia semmosia päivämääriä, jotka muistaisi vaikka etuperin ja takaperin ja unissaan ja jopa vielä kännissäkin. Muistan koirieni syntymäpäivien lisäksi myös erään hevosen syntymäpäivän sekä ihan erityisesti päivämäärän, jolloin tämä suurin ystäväni nukkui pois. 29.11.2007.

Tämä ystävien kesken Mammaksi kutsuttu hevonen ei ollut mikään valioyksilö. Ei erityisen kaunis tai erityisen taitava. Jalat olivat kaikki ihan eriparia ja niiden kanssa oli ongelmia jatkuvasti. Kun näin Nicolen ensimmäistä kertaa laitumella pelkäsin sitä kuollakseni. Korvat luimussa irvaileva rouvashevonen ei ollut mikään "rakkautta ensisilmäyksellä" -tapaus. Mutta siinä oli jotain.


Etenkin kun ajan myötä pääsin sen kuoren alle ja sain nähdä sen kultaisen Mamman, joka tervehti hörisemällä ja illalla saattoi pienen ikuisuuden nojata päätään syliini silitellessäni sen otsaa ja jättimäisiä korvia. Kyydissä keikuttiin oikeinpäin ja väärinpäin, istuen ja maaten ja milloin mitenkin, harjatessa ryömin sujuvasti mahan alta puolelta toiselle ja kaikkea muuta tyypillistä puuhastelua.

Mutta ne jalat. Taitavan kengittäjän antama jatkoaika oli kovaa vauhtia tulossa päätökseensä ja Mamman liikutusta kevennettiin jatkuvasti. Erään ystävän kautta tutustuin hevosten maastakäsittelyyn ja jalkavaivaisen Nicolen kanssa puuhasteltiin vaikka sun mitä ihan jalkaisin. Ja lopulta tästä hevosesta tuli kuin koira. Ilman naruakin se pysyi mukana tiiviisti, kääntyili ja peruutti miten halusin. Tämän hevosen kautta mielenkiintoni itse ratsastamista kohtaan alkoi hälvenemään, kun ihan uuteen arvoon nousi se halu luoda vastaava yhteys itse hevoseen.


Pelkän riimun ja riimunnarun kanssa tallusteltiin pitkin metsiä ja peltoja ilman kiirettä. Syksyisellä sänkipellolla uhmattiin kaikkia fysiikan ja terveen järjen lakeja riehumalla samalla varustetasolla niin kovaa kuin vaan päästiin. Enkä koskaan tippunut, en tämän hevosen kyydistä. 

Kun alkoholistiperheessä elettiin aika sekavia aikoja ollessani yläasteikäinen oli heppailu ainoa asia, joka piti minut järjissäni. Kotona elin koko tähänastisen elämäni hirveintä aikaa eikä ollut ihan yksi eikä kaksi iltaa, kun istuin Nicolen karsinassa piilossa itkemässä. Ja siinä se oli, suurin ystäväni. Oli vaan, ihan hiljaa, lähellä.


Kunnes tuli Nicolen aika lähteä. Jalan hankositeen pahan vaurioitumisen myötä Nicolen omistaja teki oikean päätöksen hevosen lopettamisesta. Lopetusta venytettiin kun heppanen oli tarkoitus tuhkata, mutta Lemmikkilehdon hevoskrematorio ei silloin ollut valmis. Nämä viikot Nicole veti kovalla kipulääkityksellä ja ilman kipuja sai porsastella ja riehua ihan vapaasti mielensä mukaan. Viikot venyivät niin pitkiksi, että ajatus koko lopetuksesta muuttui täysin epätodelliseksi.

Lopulta tuhkauksesta luovuttiin ja Nicole päätettiin haudata. Lopetuksen päivämääräksi varmistui 29.11.2007. Tätä edeltävänä iltana Nicolen omistajan kanssa kerättiin tallilta pois kaikki Nicolen tavarat. Omistaja letitti heppasen hännän kahdelle yhtä paksulle letille ja leikkasi ne irti, hänelle toinen ja minulle toinen. Se oli hyvin konkreettista, tästä ei ollut enää paluuta.

Torstaiaamu 29.11.2007 oli kuurainen ja pakkasesta kirpeä. Lunta ei muistaakseni ollut paljoa, mutta tuntui talvelta. Koskaan ei ollut tallille saapuminen tuntunut niin pahalta. Siellä se oli karsinassaan, isopäinen hörisijiä, joka tulisi jättämään niin paljon muistoja jälkeensä. Nicole sai syödä leipää, porkkanaa ja mysliä niin paljon kuin halusi. Sen maha turposi kuin ilmapallo ja olisi sitä menoa varmaan joka tapauksessa kuollut ähkyyn. Istuin tallin lattialla katsomassa kun heppa hölmöili vapaana tallissa kaataen ämpäripinoja ja etsien syötävää. Eläinlääkärin auto ajoi pihaan.


Nicole talutettiin pihalle ja hyvin määrätietoisin ottein lääkäri avustajineen otti tilanteen haltuunsa. Rauhoittavan piikin jälkeen hevosen riimuun kiinnitettiin toinenkin narun, joista toisen otti lääkäri ja toisen avustajansa. Eläinlääkäri kertoi hevosen taistelevan nukuttavaa piikkiä vastaan niin kauan, että lopulta sen kaatuessa maahan se on jo täysin tiedottomassa tilassa. Nicole horjahti ensin taaksepäin, jolloin lääkärit vetivät edestä vastaan estäen sen kaatumisen selälleen ja kun hevonen lähti kaatumaan kyljelleen vetivät lääkärit sen päätä vastakkaiseen suuntaan estäen sitä iskeytymästä maahan. Lopulta pää laskettiin rauhallisesti maahan ja saimme luvan mennä hevosen viereen. Samalla annettiin eutanasiapiikki.

Peittelin Mamman vihreän fleeceloimen alle ja istuin sen pään vieressä jäisellä maalla. Silittelin niitä korvia, otsaa ja turpaa, joita rakastin niin paljon. Olin saanut niiden kahden ja puolen vuoden aikana niin paljon lohtua ja hetkittäistä poispääsyä kodiksi kutsutusta helvetistä, olin niin paljon velkaa. Katsoin miten katse lasittui ja elämä hiipui pois. Sitä on vaikea selittää miltä kuoleminen näyttää, mutta se joku vaan ei ollut enää paikalla. Jäi vain tyhjä kuori. Päässäni soi Eppu Normaalin Kaikki häipyy, on vain nyt enkä tiennyt että semmosta luopumisen tuskaa voisi olla olemassakaan.

Eläinlääkäri tuli toistamiseen kuuntelemaan sydänäänet ja totesi rauhoittavalla äänellä: "Sydän on nyt pysähtynyt, Nicole on poissa." Suurin ystäväni nukkui pois.

Se tunne oli oikeastaan helpottava. Enää ei pystynyt tekemään mitään. Ei enää jalkojen kylmäystä, ei kipulääkkeitä, ei linimenttejä, ei enää mitään. Nicole oli vihdoinkin vapaa kivuista. Tallilta pois kuljettavan auton saapuessa viimein pihaan nousin ylös, otin Nicolen päällä olleen loimen mukaani ja kävelin talliin katsomatta taakseni. Muistan vain rakkaan ystäväni nukkumassa peiton alla siinä kuuraisella pihamalla. Se oli ihan hyvä viimeinen muistikuva pitää.

En ole järin hengellinen tai uskovainen, mutta pidän ajatuksesta vihreimmistä laitumista. Osaan hyvin nähdä Nicolen ja muut sittemmin poisnukkuneet hevos- ja koiraystävät sellaisessa paikassa. Siellä on aina kesä, mutta ei koskaan tukahduttavan kuuma. Joskus siellä sataa vettä, mutta silloinkin on lämmintä ja se sade on enemmänkin ilonaihe. Pystyn visioimaan sen paikan selkeästi. Siellä on hyvä olla.


On myös mielenkiintoista pohtia asioiden ja kohtaamiemme hahmojen tarkoituksia elämässä. Juuri ennen Nicolen lopetusta muutin pois alkoholismin tukahduttamasta kodista toiseen kotiin. Olen tykännyt ajatella Nicolen tarkotuksen olleen auttaa minut sen elämänvaiheen läpi, ilman mahdollisuutta paeta tallille en todella tiedä kuinka minun olisi käynyt. Sinä kaikista vaikeimpana ajanjaksona minulla oli aina paikka jonne mennä, jossa ei tarvinnut puhua tai kohdata ketään, sai vaan olla ja unohtua siihen omaan maailmaansa kahden sen hevosen kanssa.

Vain kaksi päivää Nicolen kuoleman jälkeen, 01.12.2007, kävimme hakemassa Riihimäeltä kotiin ensimmäisen ihan ikioman koirani Birren. Ei koskaan mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Yhden ystävän lähtö antoi tilaa seuraavalle ja Birren kanssa on nyt kahdeksan vuotta taivallettu yhdessä tätä matkaa.

On helppoa sanoa, että se on vain hevonen tai se on vain koira, mutta sen yhteyden kokeneet tietävät, että siihen vain hevoseen tai vain koiraan tai mihin tahansa voi luoda ihan käsittämättömän yhteyden. Siitä voi tulla ihan käsittämättömän tärkeä.

Ja siksi yhä näin kahdeksankin vuoden jälkeen tämä päivämäärä koskettaa.


Gallant Nicole
5.6.1992-29.11.2007

lauantai 21. marraskuuta 2015

Ai miksi? No koska se on parasta, siksi!

Just tällä viikolla sanoin, että yhdellä sun toisella menee aivan varmasti hermot tähän mun lajivaahtoamiseen. Mutta toisaalta, jos joku siitä hermostuu, että mulla on ihan jäätävän huikee fiilis harrastamisesta, niin ehkä se siinä kohti ei enää ole multa pois? ;)

Tänä viikonloppuna olis tossa naapurissa ollut tekniikkaleiri, mutta se jäi nyt päivystysvuoron takia välistä. Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, koska tarkalleen kahden viikon päästä on syysleiri! Ensi vuoden alusta olisi tarkoitus päästä myös laajentamaan tätä lajitreenien määrää ja päästä vetämään 5-6 lajitreeniä viikkoon. Saattais päästä vähän edistymäänkin johonkin suuntaan!

Sitä intoa kaikkeen muuhun treenaamiseen odotellaan edelleen, mutta en jaksa ottaa minkään sortin stressiä. Semmonen etäinen houkutus on aina välillä, että josko sitä käväsis salilla ihan lihaskuntoharjottelemassa, mutta jotenkin sitä vaan päätyy lopulta pelkästään sinne nyrkkeilysäkin äärelle mäiskimään. Ajatuksena kuitenkin ihan kiva! Onneksi XXL:n muokattavalla käsipainosetillä nyt on pahimpaan laiskotteluun saanut kotonakin tehtyä ihan kivaa treeniä vähän koko keholle. Sellasta pientä hereillä pitämistä.

Kyllä mä sit vissiin semmonen laumaeläin olen, että sitä tarvis jonkun kaverin salille mukaan sittenkin. Vaikka aina oon sanonu et yksin treenaaminen on parasta, mutta eihän tästä tule hevonhelvettiä yksinään! Viime keväänä kaverin kanssa käytiin ahkeraankin ja oli vähän eri meininki tässä salipelleilyssäkin, koska sillon sitä oli koko ajan kipeenä jostain kohti. Mutta nyt ei pääse edes salille asti - kunnon rääkkitreenistä puhumattakaan! Etsintäkuulutetaan huonokuntoinen ja selkärangaton kaveri mukaan salille, lupaan ruoskia ja olla tunnollinen ruoskittava. Tulet katumaan ja odottamaan uusintaa, samaan aikaan molempia. ;)

Torstaina oli kivat treenit. Tehtiin käytännössä koko treeni samaa tekniikkaa mikä tarkottaa luonnollisesti sitä, että siihen sai helvetin hyvän otteen ja pysty mättämään ihan perkeleellisen lujaa. Parina mulla oli jantteri, jonka kanssa on pahoinpidelty toisiamme peruskurssilta asti. Ei sparrattu lainkaan, mutta onnistuttiin silti vetämään ittemme aivan totaalisesti piippuun. Valmentaja oli jossain vaiheessa kuvannu pätkän tätä huitomista ja onhan se nyt koomista katsottavaa. Tottakai täytyy puolustautua, että tässä kohti on varmaan jo sen kolme varttia tahkottu täysillä ja se kyllä näkyy tekemisessä. Ne kaikista loistavimmat sarjat jäi ihan kokonaan kaikilta näkemättä, me oltiin ihan jäätävän taitavia! Niin siis siihen asti, kunnes se videoklippi kuvattiin.


Ei ole kuulkaa toverit tolla suojauksella mikään ihme, että vähän nepparissa kolisee sparratessa! ;) Mutta vaikka suoritus ei nyt niin kovin nättiä olekaan, niin kertakaikkisen mikään ei poistä sitä miten älyttömän hauskaa oli! Rävellettiin ja sekoiltiin ihan urakalla kuten aina, mutta saatiin muutama niin nappisuoritus, että niiden voimalla jaksaa hehkuttaa edelleen.

On kivaa, että on viikonloppu, mutta en mahda sille mitään, että odotan maanantaita jo ihan jäätävällä innolla - ihan vaan koska, noh, TREENIT!

tiistai 17. marraskuuta 2015

Jos sitä rimaa sittenkin vähän hivuttaisi alaspäin?

Itsehän olen aina ollut sitä mieltä, että se on kaikki tai ei tasan yhtään mitään. Ja se on kostautunut mulle kerta toisensa jälkeen millon missäkin asiayhteydessä. Viime viikkoina kun on sen edellisessä postauksessa mainitun henkisen rasitteen takia ollut pakko vähän hellittää, niin olen samalla laskenut rimaa. Tai sitä olen oikeastaan opetellut koko syksyn.

Mullehan on hyvin tyypillistä uhota, että nyt alkaa sporttielämä. Päätän vetää lajitreenien lisäksi viikossa vähintään kuustoista juoksulenkkiä, käyn kaheksan kertaa salilla, juoksen rappusia kolme kertaa päivässä, fillaroin sataviiskyt kilometriä joka toinen päivä, uin kolmena päivänä viikossa ja joku ihan kevyt HIIT-treeni kaks kertaa päivässä. Ymmärtänette pointin. ;)

Olkoonkin että esimerkki saattaa olla jossain määrin ehkä himppasen liioteltu, niin joka tapauksessa lähden aina uuteen reippaampaan elämään hirveellä ryminällä. Ja ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla isken hanskat tiskiin ja totean että vituiks meni, ei tästä tule yhtään mitään. Ja jälleen huomaan käyväni pelkästään lajitreeneissä ja ehkä jonkun väkisin väännetyn lenkin joskus.

Se riman asettaminen hieman matalammalle on ollut oikeastaan aika mukavaa. Ilman sitä morkkista ja itsensä ruoskimista se tekeminen on muuttunut muodosta pakko lenkkeillä miellyttävämpään muotoon saan lenkkeillä. Käyn juoksemassa kun siltä tuntuu. Kuntosalille en ole jaksanut kertaakaan, ei vois vähempää kiinnostaa. Sen sijaan olen kotona jumpannut käsipainosarjan kanssa kaikenlaista kevyttä jumppaa.

Myös kotijumpan suhteen laskin rimaa. Että on ihan ookoo tehdä vaan jotain pientä eikä tähdätä siihen vähintään tunnin tolkuttomaan hikoilenjakärsinitsenihengiltä -tyyppiseen treeniin. Vähempikin riittää. On parempi tehdä edes jotain kuin olla tekemättä mitään. Niinpä olen saattanut jumpata vaan yhden ihan pienenkin lihasryhmän jossain välissä kun on ollut ylimääräistä aikaa ja välillä innostunut riehumaan liki koko kropan hapoille. Kun on se ihana vapaus valita ja tehdä kuten hyvältä tuntuu, kun ei ole pakko! Sitten sitä voikin yhtäkkiä huomata, että sitä oikeastaan haluaakin tehdä vaikka ja mitä, ihan just siten kuin itse haluaa.

Sen sataviiskyt treeniä viikossa -tavoitteen sijasta mulla on ollut tavoitteena, että ei kahta perättäistä treenitöntä päivää. Se voi olla lajitreeniä, lihaskuntoharjoittelua, lenkkeilyä, mitä tahansa. Mutta ei kahta päivää putkeen tekemättä mitään. Siitä on ollut helppo pitää kiinni, ei ole tullut laiskaa oloa ja pysynyt fiilis hyvänä. Riman laskeminen toimi kuten toivottua. Paine suorittaa hellitti ja tekeminen on muuttunut pakosta taas siihen ihanaan tekemisen intoon ja haluun tehdä.

Koska siinähän elämässä on kyse, tehdä niitä asioita jotka hyvältä tuntuu ja nauttia mahdollisuuksien mukaan minkä vain suinkin kerkeää. :)


maanantai 16. marraskuuta 2015

"Sillä on taas se hullunkiilto silmissä!"

Kolmessa päivässä yli seitsemän tuntia tappelutreeniä. Yksi ainoa kysymys: MIKSEI AINA VOI OLLA TÄMMÖSTÄ?!

Viikonloppuna oli naisten potkunyrkkeilyleiri. Camilla Marjamäki ja Anne Katas ottivat koko joukon lajin ystäviä hellään huomaansa viikonlopuksi ja täytyy sanoa, että ensimmäiseksi leirikokemukseksi ihan äärimmäisen pätevä. Tunnelma oli niin miellyttävä, että jopa tämmönen krooninen jokatilanteen jännittäjä tunsi olevansa kuin kotonaan eikä tarvinnut tuskailla pätkääkään.

Tunnelma pysyi hyvin iloisen rentona läpi kaikkien neljän treenin ja sen ansiosta uutta tietoa oli helppo ottaa vastaan ja rohkeasti testata käytännössä. Hyvin positiivinen yllätys oli tappelemiseen liittyvien uusien oppien lisäksi myös liikkuvuuteen liittyvät harjoitteet. Kuten me kaikki Läskiblogin ystävät tiedämme, mä olen ihan täysi romu. Aivan maanantaikappale. Ja kehonhuoltoon käytän aikaa..noh..en käytä. Ei tässä vaan sattuis olemaan joku yhteys asioiden välillä?!

Nyt sai leiriltä mukaan helppoja liikevinkkejä, joilla sai nopeasti tuntumaan eron näinkin kankean ruhon liikkuvuudessa. Jopa suurta päänvaivaa aiheuttava selkäni oli merkittävästi yhteistyökykyisempi ja lauantain treenien jälkeen illalla saunassa sain jopa alaselän naksahtamaan kiertäessä, jes jes jes!


Leiriviikonlopun jäljiltä pää tulvi uusista opeista ja ideoista, oon vähän väliä sekä kotona että töissä huitonu varjoa, muistellu tehtyjä tekniikoita ja saatuja parannusehdotuksia. Maanantai tietysti tarkottaa tuplasettiä treenejä ja vähän jo ennalta arvoin, että mitenköhän tässä mahtaa kunto kestää. Mutta näköjään ihan hyvin! Ensimmäisessä treenissä sain kehuksi luokiteltavan maininnan parinani olleelta herralta, että etenkin takakäden suora tulee ihan mainittavan kovaa. Jo lauantaina löysin jälleen yhteyden ja rennon tekemisen tähän parhaaseen ystävääni ja oli ihanaa, että se yhteisymmärrys meillä oli edelleen. Koska mähän olen jo tovin miettinyt miksi mun tarvitsee mitään muuta edes treenata, kun aion takakädellä vaan pommittaa kaverin ulos kehästä ihan heti kärkeen. ;)

Tokan treenin tekniikka ei ollu järin nättiä. Aikamoista huitomista ja avonaista suojausta. Mutta tuntu niin sairaan kivalta! Ne harvat tekniikat aina välillä menivät ihan nappiin ja onnistuin heittelemään totuttuun mittakaavaan nähden ihan kivan rentoja ja teräviä osumia. Enemmän se kuitenkin oli jälleen kerran sitä perinteistä tuskailua, kun tietää miten pitäisi, mutta kun ei vaan saatana suju. Tosin mua on kielletty turhautumasta. Ja sitten hoetaan että rennosti, pienempi liike, rennosti, pienempi liike, älä huido, rennosti, terävästi, rennosti, pienempi liike. MITEN?! EI NÄÄ RAAJAT TOTTELE! Rakastan sitä turhaumaa. Ihan älyttömästi.

Yksi lihaskunto-osuus oli vatsalihasten rääkkäystä eräänlaisilla istumaannousuilla, joissa pari istui jalkojen päällä ja piti lyödä kaverin hanskaan joka nousulla yksi suora. Vissiin jossain kohti joku siinä ympärillä kyseenalaisti mun jaksamista tai jotain, koska jalkojeni päällä lojunut kaveri sanoi "Sillä on taas se hullunkiilto silmissä!" Niin se tais olla. Tuijotin sitä hanskaa mihin piti lyödä, raivolla sivuutin parhaani mukaan sitä uupumusta ja totaalista tuskaa, löin minkä pystyin. Siinä on kyse sekä henkisestä että fyysisestä taistelusta.

Olen muutaman viime viikon ollut melko kurjassa jamassa yksityiselämän huolien takia ja joutunut jo kertaalleen myöntämään itsellenikin sen, mistä muut ympärillä olivat huolissaan. Olin loppu. Henkisesti aivan totaalinen romu ja vain hyvin häilyvä varjoa omasta kohtalaisen eläväisestä itsestäni. Siksi oli hyvin voimaannuttavaa huomata, että kyllä se tappaja on täällä edelleen. Mulle ei vittuilla enkä mä todellakaan ole tullut tänne luovuttamaan. Se koskee sekä itse elämää että treenejä. Välillä sitä voi kadottaa itsensä osittain, mutta se on vain väliaikaista. Tähän ihmiseen on ahdettu niin paljon tahtoa ja elämäniloa, että vaikka yritys elämällä on ollut kova, niin mä voitan. Aina. Kerta toisensa jälkeen.

Toivotan itseni tervetulleeksi takaisin, johan tässä olikin jo ikävä! ;)


sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Vyökoe

Vuosisadan pahin jännittäjä on ollut jo monta päivää todella hyvässä vauhdissa jännittäessään mahdollisesti oranssiin johtavaa vyökoetta. Mähän olen aivan hajalla, kun tapahtumassa on jotain, millä todella on merkitystä. Kun sitä niin helvetisti haluaa olla hyvä ja haluaa onnistua. Ja nää lajijutut on siellä jännityslistan kärkipäässä ihan ehdottomasti.

Kuten blogia tarpeeksi ahkerasti seuranneet tietävätkin, niin mulla on selän kanssa aika paljon ollu ongelmia. Ette usko miten lämmitti mieltä vyökoeaamuna todeta, että vielä koskaan en ole kokenut alaselässä semmosta tuskaa, kuin sillä hetkellä. Onneksi olin hyvissä ajoin hereillä, koska se liikkeelle jumppaaminen piti tehdä todella äärimmäisen varovasti. Alaselän pyöristäminen ei tullut kysymykseenkään ja jalatkin toimivat vaan tasolla "just ja just".

Sitä on vaikea edes sanoin kuvailla, mutta siinä kun sain itseni jotenkin möyrittyä pois sängystä niin varovainen yritys seistä suorana päätyi tukahdetun kiroilun saattelemana suorinta tietä lattialle. Mä en edes tiennyt, että niin voi ihan oikeasti käydä. Että kipu on niin kovaa, että jalat menee alta eikä saa henkeä. Siinä mä kuitenkin makasin, ryömin kovalta lattialta pehmeälle olkkarin matolle ja haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Käsivoimin pääsin kääntymään selälleni ja siitä se jumppailu sitten alko. Onneks oli jumppapallo ihan lähellä niin sain sen pyöriteltyä viereen ja käsivoimin avustamalla nostettua jalat pallon päälle. Tässä kohti henki kulki jo sen verran, että kiroilin aivan varmasti naapuurin asti kuuluvalla äänellä.

Lopulta pysty jo hengittämään syvään, pahin kipupiikki alko taittumaan ja varovasti lähin jumppaamaan jalkoja kohti rintaa, että sai liikettä alaselkään. Siinä meni yli tunti, että sain itseni ylös lattialta (vaati edelleen kiroilua, paljon) ja ei muuta kuin Buranaa ja Ice Poweria avuksi. Sellasta, näistä lähtökohdista sitten vyökokeeseen!

Pukuhuoneessa kamoja vaihtaessa olin aivan hermoraunio. Tatamille astuessa iso osa jännityksestä kuitenkin hävis, vähän kuin olis kotiinsa tullu. Tuttu paikka, tuttuja ihmisiä. Siinä lämmitellessä selkäkivutkin siirtyivät unholaan. Itse suorituksesta ei sen enempää, onnistuin ja epäonnistuin. Monta asiaa jäi suorastaan vituttamaan, mutta moneen yksittäiseen asiaan olin hyvinkin tyytyväinen. Siis keskiarvona ihan jees.

Niin tai näin, oli se sentään oranssin vyön arvoinen suoritus! Hyvä, Konna! ;) Sain vyön valmentajani mieltä lämmittävin sanoin saattelemana: "I hope you will always keep that level of training and that level of motivation." Se näkyy edelleen, että mä haluan, tahdon ja aion olla tässä hyvä. Koska niin se on, tää on parasta koskaanikinäever!

lauantai 17. lokakuuta 2015

Unta ja omaa aikaa

On ehkä vähän hullua puhua omasta ajasta, kun ei kai yhden ihmisen taloudessa muuta olekaan?! Mutta silti tänään on ollut ihan oikeesti jollain tavalla erilaista "omaa aikaa" monta tuntia. Jätin puhelimen kotiin ja pakkasin reppuun koirille nameja, leluja ja itselleni kameran. Istuin monta tuntia puunrunkoa vasten auringossa ja räpsin koirista kuvia.

Mieli lepäsi. Ei ollut harmainta aavistusta kellonajasta, ei ollut kiire yhtään mihinkään ja oli sen verran lämpimästi vaatetta mukana, että lopulta kotona sain todeta istuskelleeni ulkona liki kolmatta tuntia. Teki hyvää, henkisesti. Ei nähty muita ihmisiä, ei koiria, ei oikeastaan yhtään mitään. Koirat jakso hetken aikaa riehua ja riekkumiseen väsyttyä viljelin niille isolle alueelle nameja etsittäväksi - ehdottomasti helpointa aktivointia ikinä!


Ihan kokeilumielessä ostin muutama päivä sitten melatoniininappeja. Mulla on venyny jo monta kuukautta illat ja nukahtaminen todella pitkäksi, enimmäksi osaksi ihan omasta syystä. Mutta silti. Pitkien yöunien ystävälle se on pidemmän päälle ollu nyt todella raskasta ja ajattelin testata siihen kemiallista apua.

Ei ole minkään sortin merkitystä onko kyse vain lumevaikutuksesta vai oikesta tehosta, mutta ensinnäkin mä tipahdan noista napeista aivan täysin ja nukun ihan tolkuttoman hyvin aamuun asti! Aikanaan sain ihan syyperäiseen unettomuuteen lääkäristä Mirtazapineja (kai..?), jotka kuuluvat masennuslääkkeiden ryhmään, mutta käytetään myös tähän vaivaan unettavan sivuvaikutuksensa takia. HUGE MISTAKE! Ensinnäkin lopulta jäin mainittavaan koukkuun kyseisiin nappeihin ja niiden jäljiltä yritykset nukkua ilman niitä olivat aika eksoottisia monta viikkoa. Toisekseen, olin niistä aivan tuhannen puurossa yötä päivää. Semmosessa ihme sumussa eikä aivot toimineet alkuunkaan. Sen jälkeen sain merkittävän lääkekammon.

Vaikka eihän näitä voikaan suoraan verrata keskenään niin nyt kaikki kunnia melatoniinille, mä oon ollu ihan jäätävässä vireessä koko viikon! Joka ilta unessa ennen kymmentä ja ihan minimissään 8h unta joka yö, viime yönä liki täydet 12h. Olo on ihan uskomattoman hyvä ja vireystaso pilvissä, pitkistä työpäivistä huolimatta. Muistin taas minkä takia kannattaa ihan väen väkisin pistää luuri äänettömälle ja unohtaa se telkkarin tai Netflixin tarpeeton tuijottelu. Ei ole hyvien yöunien voittanutta, tässä ollaan niin elossa taas. <3


Vyökoe lähestyy, nyt raivolla hakkaamaan säkkiä ja treenaamaan tekniikkaa kuntoon! Kyllä se Nykäsen Masa vaan oli harvinaisen oikeassa, elämä todella on laiffii.

torstai 8. lokakuuta 2015

Huippujuttuja lajirintamalla ja selkäkivun kanssa soveltamista

Facebookissa läskiblogin arkea seuraavat jo tietävätkin, että sain varattua paikan itselleni naisten potkunyrkkeilyleiriltä. Marraskuun puolessa välissä järjestettävä leiri on nyt ihka ensimmäinen, johon pääsen osallistumaan. Olen paljon kuullut hyvää noista leireistä ja enemmän kuin innolla odottanut mahdollisuutta päästä vihdoin itse kokemaan moinen riemu.

Ja kun nyt vauhtiin päästiin, niin laitoin viestiä osallistumisesta myös joulukuussa pidettävälle liiton syysleirille. Samoin olen tossa tutkiskellut oman seurani ulkopuolelta treenimahdollisuuksia, koska edelleenkään en pääse treenaamaan niin paljon kuin haluan. Tossa mun naapurissa on yksi todella lupaava seura hyvällä tarjonnalla ja inhimillisellä hinnalla. Siellä pääsis kuntonyrkkeilemään ja potkunyrkkeilemään muutamana päivänä nykyisen kolmen päivän lisäksi. Sellasen viitenä tai kuutena päivänä viikossa kun pääsis jotain tappelemista harjottamaan niin se olis aika ideaalia. Mikä ihana tekosyy skipata aina vaan enemmän saleja.. ;)

Jännittävien leirijuttujen lisäksi sain tänään lisää aihetta jännittää, kun valmentaja ilmoitti haluavansa mun suorittavan seuraavan vyöarvon. Tää tuli mulle jotenkin vähän puun takaa, mutta toki ihan huikeeta, että mun katsotaan olevan valmis siihen. Toivottavasti siis lähiviikkoina tulemme päivittämään tämän kauniin keltaisen värin oranssiin. Sit joutuu kyllä ostamaan taas uudet käsisiteet. Mutta ei se mitään, toisilla on fiksaatio kenkiin, mulla pitää olla laaja valikoima käsisiteitä. Mua jännittää ihan urpona jo nyt, miten mä kestän kahen vyökokeen jännityksen samalle vuodelle?!

Vähemmän iloista vastapainoa sitten tarjoaa tää mun vähän eksoottisessa jamassa oleva selkä. Istumista joutuu töissä tekemään sen verran ja se ärsyttää selkää niin paljon, ettei kotona tarvitse edes haaveilla istuvansa. Täydellisen avun tähän hätään on tarjonnut jumppapallo! Blogin kirjoittelu ja Netflixin hyödyntäminen toteutetaan pallon päällä maaten. Netflixin parissa nojaan kyynerpäät palloon jolloin saa leuan nojattua käsiin, jolloin niska ei väsy.

Pallon kanssa saan ihan tolkuttoman hyvän venytyksen alaselkään ja vaikka kipu alkuun on ihan järjetöntä niin siitä se lähtee helpottamaan ja tunnin makoiltuaan sitä on kasvanut pituutta varmaan 5cm. Kyllä tässä aletaan olemaan ihan siinä kynnyksellä, että mä tosiaan vihdoin teen tälle asialle jotain! Ihan kohta! ;)


Itkun arvoinen päivä.

Tasan kahdeksan vuotta sitten 8.10. syntyi koira, joka joulukuun ensimmäisinä päivinä saapui elämääni täyttämään juuri lopetetulta rakkaalta hevoselta jääneitä saappaita. Olin silloin 16-vuotias ja sillä hetkellä aivan varmasti maailman onnellisin teinityttö - sain ikioman koiranpennun!

Rakkaani on kulkenut mukana kaikissa elämäni syvimmissä karikoissa ja huippuhetkissä. Ihan kaikessa. Ensimmäisen koiran kanssa tehdään yleensä eniten virheitä ja "pilataan" koira kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vaikka niitä virheitäkin tehtiin niin lähinnä voin sanoa saaneeni aikaiseksi maailman helpoimman koiran. Ajatustenlukijani, niin hyvässä kuin pahassa. Olen repinyt tukoittain hiuksia päästä tämän paineistuvan puhisijan kanssa - ruokkien aina vaan omalla paineellani koiran painetta. Kun sekä koira että omistaja on varustettu huonolla hermorakenteella niin yhdistelmä on taattu!

Koira, joka on laittomasti ilman hihnaa lähinnä aina.
Koira, joka ei korvaansa lotkauta toisille koirille tai riistalle saati ihmisille.
Koira, joka ei ole minkään sortin harrastusvalio, mutta arkikoirana lyö laudalta valtaosan lajimenestyjistä mennen tullen.
Koira, joka on niin kiltti, että se saa nykyään porsastella aivan mielensä mukaan.
Koira, jonka tassunjälki on tatuoitu ihooni ja se vieläkin pysyvämpi jälki on jätetty sydämeen.
Koira, jonka kanssa toivon viettäväni vielä monet syntymäpäivät yhdessä.

Matkan varrella olen jo niin monta kertaa joutunut arpomaan, tuleeko Birre ikinä näkemään tätä virallista veteraani-ikää. Sen sairastellessa ja syitä etsiessä olen katsonut vierestä sen tuskaa ja ollut jo valmis soittamaan eläinlääkäriltä ajan viimeiselle matkalle. Olen ollut valmis luovuttamaan lopettaakseni Birren tuskan.

Ja tässä me nyt ollaan. Viettämässä 8v synttäreitä ja Birre on nyt virallisesti seniori-ikäinen - ja mikä tärkeintä, elämänsä kunnossa! Fyysisesti Birre ei ehkä enää tule olemaan priimaa, mutta sen henkinen hyvinvointi on pakahduttavan ihanaa seurattavaa. Niitä vaikeita aikoja miettiessä ja verratessa nykyiseen on päässyt monesti ihan tahattomasti itku. Ja niin sitä vollotettiin taas. Ihan vaan koska me saatiin elämä takaisin ja nyt voidaan viettää mummosynttäreitä yhdessä.

Hyvää syntymäpäivää rakas mummeli. <3


P.S. Jos joku ihmettelee, miksi koiran synttärikakussa on salaattia, niin Tuksu RAKASTAA salaattia! Ruokavaliomme on hyvinkin yhteneväinen. ;)






Koiran aktivoinnin ei aina tarvitse olla mitään järin ihmeellistä. Tässä on tavoitteena vaan kiertää pöytä. Näinkin yksinkertaisen asian parissa saadaan aivot sauhuamaan ja mummeli turhautumaan ulos henkseleistään. <3

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Ikioma pullukkarun!

Sami Hedberg järjestää samannimistä juoksutapahtumaa, mutta mulla oli eilen aamulla ihan ikioma pullukkarun. Ihan oikeesti, ensinnäkin se, että mä lähdin aamulla heti herättyäni juoksemaan ja toisekseen se, että mulla on tosi läski olo!

Ja nyt on äärimmäisen tärkeetä tietää se ero semmosen "hyyyi mä oon niin läski!" -pelleilyn ja ihan realistisen "kyllä, olen lihonut" -toteamisen välillä. En puristele inhoten jenkkakahvoja peilin edessä vaan ihan tyynesti ja edelleen ilman vaakaa voin todeta osan vaatteista istuvan vähän turhan napakasti eikä se peilikuvakaan nyt ihan täysin miellytä.

Se kuuluisa entinen vanha minä olis lyöny hanskat tiskiin ja menny autokaistalle itkemään. Mutta nyt mua oikeestaan vaan huvittaa. Ei se jäätelö näköjään olekaan rahkaan verrattavissa ja se ei mene suoraan hauikseen, mua on niin huijattu?! Tai siis, mä oon huijannu. Ja kuten oon monta kertaa sanonu, en oikeestaan enää edes tiedä miks niitä herkkuja tulee syötyä jatkuvasti, kun ei niitä edes tee oikeasti mieli?!

Ihaninta on se, että mulla on nyt menossa ehkä pisin jakso ikinä, kun en ole totaalisesti flipannut näiden ruokajuttujen kanssa. On ollut aikamoisia murheita ja vastoinkäymisiä, mutta ne eivät poikkeuksellisesti olekaan onnistuneet suistamaan mua täysin raiteiltaan. Ja yhä edelleen se on voimassa, että koko projektin alun jälkeen, eli nyt yli kahteen vuoteen, en ole ostanut paketin pakettia leipää kotiin. Mä sentään ennen elin leivällä, miten siitä on voinu luopua näin täysin?! Vatsa kiittää. <3 Tätäkö on pysyvä muutos? Se kestää vastoinkäymisiä ja takapakkeja, mutta luovuttaminen ei ole koskaan vaihtoehto?


Anyhow, lauantaiaamuna paistoi aurinko ja oli vapaapäivä. Uudet New Balancet oli edelleen koejuoksematta (kävellen niitä oli ehditty testaamaan!) , joten loppu tekosyyt kesken. Tohon juoksemiseen on semmonen jännä aivan totaalinen viha-rakkaussuhde. Mä vihaan alusta loppuun ihan jokaista askelta. Jokaista metriä. Joka ikistä sekuntia. Ja silti sitä vaan on pakko jatkaa?! Siis semmosta ihan sairaan siistiä paskaa.

Oli alunperin tarkotus juosta se mun perinteinen 10km lenkki, mutta se asfaltin nieleminen kävi tylsäksi, niin ponkasinkin reitin puoliväliltä maastoon. Melko vaikeakulkuisessa metsässä puuskutin ja hyppelin minkä kintuistani kerkesin ja vitsi että oli kivaa! Mulla on paha tapa tarttua kaikkiin numeroihin ja tavotella niitä, joten siksi meinasin ensin juosta vaan sen vakioreitin, koska pitää saada Sports Trackerillä vertailukelpoista dataa. Onneksi luovuin siitä, metsässä juokseminen kilpaa koirien kanssa poukkoillen oli ihan tolkuttoman hauskaa!

Matka tai keskinopeus ei päätä huimanneet, mutta fiilis nousi kertakaikkiaan aivan kattoon. Ja kyllä, mä todella ymmärrän miksi niihin juoksulenkkareihin kannattaa sijottaa oikeesti rahaa! On meinaan ihan jäätävän hyvät kengät loikkia menemään, kertakaikkisen oikeeseen osotteeseen on upotettu ne rahat. <3


Jokohan sitä sais pikkuhiljaa noi salihommatkin kuntoon..? Alkaa olla jo aidosti ikävä sitäkin hulluutta. Se alkaa taas läski samaan kyytiä! ;)

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Mihin vaakaa tarvitaan?

Tästä on tulossa kovaa vauhtia mun ehdoton lemppariaihe. Vaaka. Punnitseminen. Numeroiden kyttäys. Ja erityisesti - siitä kaikesta luopuminen!

Olen aika nuoresta pitäen tiennyt, kuinka paljon painan. Aina. Teinivuosina lihoin ja vaakalukeman merkitys nousi entisestään ja aina vaan nousujohteisesti negatiivisessa mielessä. Naiset puhuu aina painostaan. Miehet puhuu painostaan. Ja niin surullista kuin se onkin, myös lapset puhuvat painostaan. On painoindeksit ja ihannepainot ja aina pitää vertailla painaako enemmän vai vähemmän kuin joku toinen.

Sitten tuli se hetki, kun tajusin hätyytteleväni sadan kilon rajapyykkiä enkä ikimaailmassa halunnut nähdä puntarissa sitä kolmenumeroista lukua. Siinä kohti vaaka oli hyvä asia, se aiheutti shokin ja sai todella tekemään asioille jotain. VHH-ruokavaliolla paino lähti tasaisen vauhdikkaaseen laskuun ja sain vaa'alta hirveästi lisämotivaatiota, kun paino vaan tippu ja tippu.

Kunnes ei enää tippunut. Vaaka lakkas olemasta ystävä ja lähinnä aiheutti masennuksen joka ilta, kun painoinkin illalla enemmän kuin aamulla. Vaikka miten karsin syömisiä ja juomisia. Koska hei, jos juot litran vettä ja menet sen jälkeen vaa'alle, niin itkuhan siinä tulee. Pienen yksiöni keskipiste oli vaaka. Siinä saatto sujuvasti rampata kymmeniä kertoja päivässä, koska pitäähän sitä tietää kuinka monta sataa grammaa paino on muuttunu muutamassa tunnissa. En käyttänyt ruoanlaitossa lainkaan suolaa, koska sehän saattaisi kerätä nestettä mikä tarkoittaa pahimmillaan jopa painon muutaman sadan gramman nousua!

Kuvailen teille henkilön. Hän on:

  • normaalipainoinen (tämän käsitteen kirjo on LAAJA!!)
  • kiinnostunut hyvinvoinnistaan
  • syö jonkun koulukunnan mukaan terveellisesti
  • kuuntelee kehoaan
  • liikkuu ja urheilee edes jossain määrin
  • pyrkii aktiivisesti henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin
  • edes jossain määrin rakastaa omaa kehoaan ja peilikuvaansa

Mihin tämmönen ihan tavallinen kaduntallaaja tarvitsee vaakaa? Tästä ajatusleikistä jätetään nyt kokonaan minkä tahansa lajin kisakuntoa kiristelevät ihmiset. Nyt puhutaan meistä ihan taviksista. Tarvitaanko todella vaakaa kertomaan milloin on lihottu liikaa? Onko todella niin mahdotonta oppia näkemään oma peilikuvansa realistisesti? Mahdotonta oppia olemaan vertailematta itseään muihin?

Enkä edelleenkään neuvo tyytymään itseensä sellaisena kuin se oma keho nyt on, jos se on jotain, minkä todella pystyt muuttamaan. Mussa on paljon asioita, joista en pidä tai esittele niitä järin mielelläni. Mutta kokonaisuutena pystyn rehellisesti pitämään peilikuvastani, vaikka teenkin jatkuvasti töitä esimerkiksi lisätäkseni lihasmassaa ja tiivistääkseni rasvaa edelleen pois. Mutta en tuijota vain tiukasti tulevaisuuteen ja keskity inhoamaan kehoani nykyisellään. On ihan kivaa tajuta, että sitä on ihan itsevarma ja hyvä olo omassa kehossaan, vaikka tämä kroppa ei ole oikeastaan lähelläkään sitä omaa "sitten joskus" -ihannetta.

Joku on siis merkittävästi muuttunut hylättyäni vaa'an silloin monen monta kuukautta sitten. Olen oppinut keskittymään olennaiseen. Jaksan hokea näitä samoja asioita uudelleen ja uudelleen, mutta suosittelen puntarin hävittämistä enemmän kuin lämpimästi. Numeroiden tuijottelun sijaan sitä osaa keskittyä ihan uusiin juttuihin ja näkee asioita eri tavalla. Keskittyy siihen, mikä todella on tärkeetä.

Mihin vaakaa tarvitaan?

tiistai 29. syyskuuta 2015

Ehkä mä sittenkin olen ihan oikea urheilija - vaikka en sellaselta näytäkään!

Ei sitä meinaan ihan liikaa ole noita kokonaan terveitä päiviä viime aikoina taas näkyny! Joten siihen sanontaan nojaten voin väittää olevani urheilija. Ihan ihka aito urheilija. Nyt tosin onneksi ei ole sairasteluista kyse vaan fyysistä vaivaa puskee päälle.

Mullahan on jo pieni ikuisuus sitten todettu alaselän olevan ihan solmussa. Pari nikamaväliä ei liiku kunnolla ja kolme nikamaa sojottelee yks vasemmalle, toinen oikeelle ja kolmas vähän sisäänpäin. Sellanen siis ihan oppikirjamainen nikamasekasotku. Saatoin saada kehotuksen mennä järeäotteiselle osteopaatille tai ihan suoraan naprapaatille rusautettavaksi, mutta katsokaas kuinka olen saanut aikaiseksi!

Aina välillä sitten tahtoo toi vinksinvonksin oleva ranka aiheuttaa ikäviä tuntemuksia ja nyt taas urheiluton viikonloppu teki tehtävänsä ja sillä on saatu selkä taas tosi kipeeks. Ei liikkuminen sitä vaivaa kokonaan poista, mutta tilanne pysyy merkittävästi parempana, kun säännöllisesti urheilee. Pidempi tauko vetää samantien alaselän seudun ihan tukkoon ja nippuun ja solmuun ja kasaan ja kipeeksi. Ja nyt se on ollu kipee. Jumppapallon ja rullan avulla saan onneks sitä aika hyvin auki, vaikka se saatanallista tuskaa ensin tuottaakin, mutta sitten taas helpottaa.

Selän lisäksi eilen kipeyty olkapää. Näitä olkapäiden kipuja on ollu tässä loppukesän jälkeen pariin otteeseen ja kipu on ollu ihan äärimmäisen vihlovaa ja repivää. Eilisen tuplatreenin jälkimmäisellä puoliskolla kipu säteili sujuvasti niskan kautta korvaan asti ja meinas järki lähteä, mutta siitä se sitten meni ohi kun vähän ravisteli ja otti rennommin. Tai meni ohi siihen asti, että pääsin nukkumaan. Heräilin pitkin yötä aivan mielipuoliseen kipuun vasemmassa olkapäässä ja pienikin käden liikuttaminen sattu niin että meinas henki salpautua. Aamulla vääntelin itkun kanssa paitaa päälle ja töissä puolet päivästä oli auton ajaminen aikamoinen taikatemppu.

Siinä se kuitenkin verty päivän mittaan eikä illan kuntonyrkkeilyssä enää ollu mitään vaivaa olkapään kanssa. Sen sijaan ongelmia tuotti oikean jalan etureisi. Kiristävää ja repivää kipua, venyttäessä sattu ihan älyttömästi. Kyllä mua rupes ihan rehellisesti siinä kohti jo naurattamaan, että voiko tää enää olla todellista?!

Siis joudunko mä ihan oikeesti nyt alkaa tosissaan panostamaan kehonhuoltoon? Miksei tää ruho vaan yksinkertasesti vois kestää hirveetä repimistä ja iskujen vastaanottamista ilman jotain helvetin "kehonhuoltoa"?! Joudunko mä tosiaan venytellä? Putkirullailla? Käydä suoristamassa tän rankani päästä varpaisiin? KELLÄ ON AIKAA SELLASEEN HÄH?! ;)

No nyt mut on marinoitu jollain Virosta tuodulla ihan jäätävän vahvalta haisevalla tökötillä. Sen pitäis auttaa. Sillä on valeltu sekä olkapää että reisi ja kohta mä meen nukkumaan ja nukun pitkät yöunet, joten huomenna jaksaa taas, eikö niin? Koska hei, huomenna pitäis kuitenkin päästä testaamaan uudet lenkkarit, joten ton reiden tarvis pysyä kasassa!

Mutta hei, ainakin tämmöset fyysiset vaivat kestää merkittävästi paremmin kuin yhdenkään kuumeen tai flunssan tai semmosen!

Aamupala. Lounas. Iltapala. Aina toimii!

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Syksy houkuttelee juoksemaan!

Se on viime viikkoina iskenyt. Salakavalasti. Lujaa. Meinaan into lähteä juoksemaan. Sama juttu oli viime syksynä! Koko kesänä ei saanut lenkin lenkkiä aikaseks, mutta heti kun on pimeetä ja kylmää ja ankeeta, niin jo tekee mieli lähteä kirmaamaan!

Mutta mä keksin minkä takia. Sillon kun illat on valoisia ja ainakin välillä lämpimiä niin sitä on kiva keksiä kaikkea muuta tekemistä. Ulkona voi hengailla ihan muuten vaan ja kun mun parvekkeellekin paistaa aurinko pitkälle iltaan asti, niin mihinkä sitä siitä lähtis kimpoilemaan ihan suotta. Koko kesän mietiskelin, että pitäis ja pitäis ja pitäis, mutta ei, yhen ainutta kertaa en saanu itteäni juoksulenkille. Nätillä ilmalla semmonen piiiiitkä ja rauhallisemman tahdin maisemakäppäily on vaan paljon kivempaa!

Tänä aamuna olin sitten reippaana ponkasemassa melko vilpoiseen, mutta aurinkoiseen aamuun lenkille. Kiskasin lenkkarit jalkaan ja sain riemukseni todeta niiden olevan rikki. Ja koska olen suurien HEP! -ideoiden suuri ystävä niin nyt tuli aika ostaa vihdoinkin oikeasti hyvät lenkkarit (ihan tosi, mulla oli keskiviikkona vapaapäivä niin siinä ajankuluksi keksin käydä vaihtamassa auton.. Ihan vaan kun tuli semmonen fiilis!). Aikasemmin ei ole montaa kymppiä uhrattu yhtään mihinkään kenkiin, mutta kun kaikki muut välineet kaikkiin muihin lajeihin alkaa olemaan varsin hyvällä mallilla, niin nyt se tuli aika pistää tääkin osasto kuntoon.

Opin siis tänään uuden sanan "pronaatio". Ihan nevahööd. Opin miten vinksinvonksin mun jalat on ja yhtälailla myyjän veikkaukset polvi- ja lantioseudun kivuista osuivat aika tarkasti kohteeseen. Kokeilin muutamia eri kenkiä ja lopulta matkaan lähti iloisen vihreät New Balancet. Koeajo tullaan suorittamaan lähipäivinä, tämä päivä kun nyt levähti käsiin päiväunien takia. Ja sitten piti vaihtaa verhot ja pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa (siis "ruokaa" eli salaattia!) ja varustaa uusi treenikassi ja sitä rataa. Ehkäpä tiistain treenien jälkeen käydään kirmaamassa joku pikkunen lenkki? Jännä nähä miltä tuntuu!

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Ihmiset hei, nyt ihan aavistus kärsivällisyyttä mukaan!

Seuraamissani VHH-tyyppisissä Facebook-ryhmissä on tupsahdellut viime päivinä jotenkin ihan hirveesti tuskastuneita aloituksia. Ehkä karppauksella ja sen eri tyyleillä on jotenkin liian hehkutettu maine, kun ihmiset on lyömässä hanskoja tiskiin ensimmäisen viikon jälkeen, kun ei olekaan kymmentä kiloa lähtenyt!

Ensinnäkin se on keholle aikamoinen shokki, kun ainakin niillä perinteisillä ravintosuosituksilla suomalaisten kehot joutuu käsittelemään pääasiassa sokereita ihan lapsesta asti. Jos siis vaihdat makaronilaatikot, spagetin ja jauhelihakastikkeen, aamupuurot ja -murot sekä joka väliin mussutettavat leivät makroiltaan johonkin radikaalisti poikkeavaan, niin on kohtuutonta olettaa kehon tottuvan siihen välittömästi!

Ainahan ensisijaisesti käsitellään pois alta ravinnosta saadut sokerit, mutta siinä on aika iso ero tuleeko niitä yhdellä aterialla satoja grammoja vai vaan joitain kymmeniä - tai jopa ei ollenkaan. VHH-ruokavaliolla verensokerit ei heitä vauhdilla kattoon ja yhtä nopeasti takaisin, vaan siellä se hengailee hyvin pienillä vaihteluilla, jolloin eron voi huomata tasaisemmassa mielialassa ja paremmin hallinnassa pysyvässä näläntunteessa.

Kun keho on siis tottunut aterian jälkeen (joita pitäisi kaikenlisäksi syödä ainakin viisi päivässä) käsittelemään satoja ja taas satoja grammoja sokeria, niin totta tosiaan vie aikansa kropan oppia hyödyntämään sen sijasta rasvaa. Sen siirtymäajan miellän siihen VHH:n aloittamisen kamalaan oloon. Ensimmäisen viikon tai kaksi olo oli varsin epämiellyttävä. Lähinnä se oli väsymystä ja päänsärkyä, semmosta tosi puutunutta oloa. Ja yhtäkkiä se lähti siitä muuttumaan kohinalla ja ihan heti ensimmäisinä päivinä saattoi huomata vatsan voivan merkittävästi paremmin ja vajaan parin viikon jälkeen lähti vireystaso nousemaan merkittävästi.

Sitten alko se neuroottinen vaa'an kyttääminen - ja alkuun se olikin palkitsevaa! Koska kun se paino lopulta lähti tippumaan niin sehän tippu ihan vauhdilla. Vaikka en ketoosiin asti vetänytkään. Ja sitten innostuin urheilusta, paino ei enää tippunutkaan niin nopeasti ja koko homma alko lähinnä vaan ottamaan päähän. Aloin uskomaan kalorikammosia ja karsimaan syömisiä, olin väsynyt ja aivan loppu. Kunnes löysin sen alkuperäisen ajatuksen siitä, että jos en kuuntele omaa kehoani, niin mitä järkeä on koko hommassa lainkaan? Heitin puntarin seinään ja aloin keskittymään taas olennaiseen.

Ymmärrän kyllä sen, että olis hirvee kiire ja kärsimättömyys saada niitä tuloksia JUSTHETINYT!! mutta mistä lähtien pysyviä tuloksia on tehty päivässä? Sitä varten on ihmedieetit, joista voi sitten palata vanhoihi tapoihin ja lihoa kaiken tiputetun takaisin. Mutta tässä on tarjolla painonhallintakeino, jota on mahdollista toteuttaa lopun ikäänsä. Sillon se kultainen keskitie on varsin leveä väylä, josta etsiskellä sitä omaa linjaansa kulkea. Ja sillon niitä tuloksiakin tulee hitaammin, mutta aivan varmasti sitäkin varmemmin.

Joten siis malttia. Antakaa keholle aikaa tottua, hienosäätäkään ruokavaliota ja urheilkaa vasta sitten. Keskity tuntemaan ne muutokset sekä henkisessä että fyysisessä voinnissa, sitä ei mittaa mikään elektroinen vempele.


maanantai 21. syyskuuta 2015

Pakollinen maanantain treenipäivitys - puhaltelusta huolimatta!

Tästä nyt alkaa tulla jo aikalailla tapa. Siis joka ikinen maanantai sitä on vetänyt sen pari tuntia treeniä ja huitelee niin endorfiinihuuruissa, että kaikki vaan on yksinkertasesti ihanaa ja parasta ja mahtavaa.

Ja siis kyllä, tää viittä vaille absolutisti on nyt päässyt ihan kunnolla pullonkaulaan kiinni, meinaan taas juhlittiin viikonloppuna! Loppuviikosta tuli lisää huonoja uutisia ja mulla vaan sietokyky petti. Itketti ja vitutti ja kaikki tuntu ihan tolkuttoman raskaalta. Torstaina treenien jälkeen istuttiin treenikaverin kanssa pukuhuoneessa parantamassa maailmaa.

Siinä tulin ohimennen maininneeksi ääneen, että olispa kiva päästä taas laivalle. Sieltä käsin kun ei fyysisesti pysty vaikuttamaan mihinkään arkipäiväisiin asioihin. Ei siivoamista tai pyykkien pesemistä tai työasioita tai treenejä tai koiria tai pakollista sosiaalisten suhteiden ylläpitoa tai yhtään mitään - sitä vaan killuu siinä hiton peltipurkissa kaukana kotoa. Se oli oikeastaan aika kivaa. Tämä ystäväinen osottautukin sitten varsin heittäytyväksi yksilöksi, joten vastaus kuului vaan "No lähetään!"


Niinhän me lähettiin. En nyt villeimmissä unissanikaan olis osannu edes haaveilla siitä miten hauska tästä reissusta loppujen lopuksi tulikaan. Olkoonkin että olo oli aika jäätävä sekä sunnuntaina että vielä maanantainkin puolella, niin pitkin päivää sitä on pyrskähdellyt nauramaan yksinään millon millekin flashbackille. Että vaikka treenien osalta jäi viime viikko lyhyeksi, niin mieliala vedettiin nollauksen kautta ihan uusille leveleille. Tätä tarvittiin ja saatiin paljon enemmän kuin tilattiin! ;)

Lauantaista sunnuntaihin oli siis paljon meikkiä, korolliset saappaat, lyhyt hame sekä viinaa ja mitä niitä nyt olikaan. Ihan hauskaa joo, mutta kyllä se vaan on kotoinen olo ottaa sitä peiliselfietä treenin jälkeen hikisenä, meikittömänä ja mitäänsanomattomissa vaatteissa pukuhuoneen vessassa. Puhumattakaan siitä olotilasta, kun kotona on koirat käytetty pissalla, on käyty suihkussa ja syöty (vihdoinkin..) ruokaa. Se sen jälkeinen endorfiiniryöppy on vaan jotain parasta - ihan jo sen takia tää kaikki riehuminen kannattaa!


Heikohkosta olotilasta ja vielä heikommasta päivän ruokailusuoriutumisesta huolimatta vedin sitkeesti molemmat maanantain treenit. Oikeastaan yllätyin miten kivasti urheilu suju. Joo joutu vähän vetelemään lisähappea toisen treenin puolenvälin tienoilla, mutta niinhän mä teen aina. :D Sain ihan kivoja onnistumisia ja joitain osumia ja kiltisti otin vastaan muutaman hyvän tällin.

Kertakaikkiaan, tästä ei maanantaifiilis ehkä enää paremmaksi muutu!


Blogin pitäis olla VHH-painotteinen, mutta aikalailla treenin ja muun hölynpölyn puoleen tää koko ajan uhkaavasti taipuu. Ei mulla vaan ole mitään uutta ja ratkaisevaa sanottavaa. :D Mun osalta tää ruokavalio tuntuu asettuneen aika vakaisiin uomiin, enkä usko että kukaan jaksaa kuunnella jauhamista samoista asioista uudelleen ja uudelleen. Tuntuu löytyneen hyvä balanssi, johon on kiva palata hairahduksienkin jälkeen. On ruokavalio, joka pitää ongelmat kurissa ja toimii sekä fyysisesti että henkisesti.

Maanantain pitäis olla se viikon karsein ja paskin päivä - ja mä vaan kerta toisensa jälkeen saan todeta startanneeni viikon huikeissa fiiliksissä! :)

torstai 17. syyskuuta 2015

Älä treenaa kiukkuisena!

On aika ahkerasti nyt kipattu yhteen kasaan kaikenmoista murhetta. Yöunet on tahtoneet jäädä vähiin, pinna on tiukemmalla kuin suomalaisten huumorintaju palkkaleikkausten äärellä ja koko ajan on vähän semmosessa räjähdysherkässä tilassa.

Tänään saavutettiin kuitenkin ihan semmosia huippulukemia suoranaisessa vitutuksessa ja pitkän työpäivän jälkeen totesin, että nyt saa treenit jäädä väliin. Tätä nykyä kohtalaisen positiivisena henkilönä mun on todella vaikee käsitellä näitä huonompia fiiliksiä ja kaikki tuntuu jotenkin ihan maailmanlopulta - sitä kun on ihan normaalitilassakin liitelemään aikamoisessa hypessä.


On joskus tullut kommenttia, ettei mun nauru ole ehkä se hiljasin ja hillityin. Se kajahtaa ihan yhtä varoittamatta niin keskellä yötä paperissa rakennetusta kerrostalossa, tatamilla kuin kirjastossakin. Sellasta todella epäkorrektia ja hillitsemätöntä räkätystä. Tänään ei naurattanu, ei pätkääkään. Ja se on tosi turhauttavaa, koska tämmösenä pelkästään tunteiden ääripäissä seikkailevana on jotenkin tosi vaikeeta hilata itteänsä sinne normaalimoodiin. Sillon se ikävä fiilis tuntuu hirveen raskaalta.

Onneksi nyt kuitenkin tavoitin sen onnettoman murusen sitä jäljelle jäänyttä järkeä kuitenkin ja heivasin treenikassin olalle. Yksi ihana treenikaveri sanoi, että sen huonon mielen aistii musta. Mutta samalla hän oli vakuuttunut, ettei tule menemään kauaa, kun se tuttu nauru raikuu taas salissa. Rohkenin epäillä. Siinä hikoilun lomassa yhtäkkiä kajahti: "JONNA! Kaksikymmentä minuuttia!" Sen verran siinä meni aikaa ja taas nauratti. Raikuvasti. Treenistä jäi huippuhyvä fiilis, murheet tuntu olevan enää murto-osan aikaisempaan nähden ja viimeinen hyvänmielen niitti lyötiin istuskelemalla pukuhuoneessa tunnin verran parannellen maailmaa.

Joten kunhan huijasin. Iloinen, surullinen, kiukkuinen, ahdistunut, väsynyt, pirteä ja ihan mitä tahansa - aina on hyvä idea treenata (paitsi ei, ei kipeänä)! Koska kuten ne kuuluisat quotet sanoo, niin the only workout you'll ever regret is the one you didn't do. Ja niin se on. Treenin jälkeen ei välttämättä ole niin merkittävästi parempi mieli kuin mulla tänään, mutta on epätodennäköistä, että urheilu sitä ainakaan pahentaisi.

Hyvä laji, hyvä treeni, hyvä valmentaja ja aivan huiput treenikaverit - siinä jää elämän pienet murheet armotta jalkoihin. <3


keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Miten suhtautua lihomiseen?

Karu faktahan on se, että mä olen lihonut. En nyt silleen paisunut kuin pullataikina, mutta silleen ällöttävästi tuntee löllyvänsä. Kovin monesta kilosta ei puhuta, mutta sen tuntee kuitenkin. Farkut menee jalkaan, mutta puristaa turhan napakasti. Tarkkaa kilomääräähän emme saa koskaan tietää - elämä on kivempaa ilman vaakaa! ;)

Ruokavaliossani se vika ei piile (hahaa, kuka kerkes jo innostua, ettei VHH toimikaan ikuisesti?!) , vaan ruokavalion noudattamattomuudessa. Jos syö lähes päivittäin jätskiä ja töissä päiväysvanhoja suklaapatukoita (AAAARGGHHH!), liikaa kuivattuja hedelmiä ja vähän väliä jotain todella hiilaripitoista, niin lopputulos on tämä.

Hassua on se, että ei edes ole varsinaista makeanhimoa. Aina välillä sitä jätskiä mussutellessani joudun miettimään, et miksköhän helvetissä tääkin tuli ostettua, kun ei nyt varsinaisesti tehnyt edes mieli. Se on nyt joku ihan ihmeellinen tapa, jota toteutan täysin ajattelematta.

Mulla on yks kaveri, joka alituiseen sortuu kaikkeen moskaan ja sitten sen takia kitisee ja itkee ja inisee ja valittaa. Se on pysyny parhaiten ruodussa, kun oon päivittäin vaatinu siltä kirjallisena ruokapäiväkirjat. On vaan taas sovellettava itteensä samoja metodeja, koska ei tää neste tästä jätskiä ja suklaata syömällä sula, senki pläski.

Ruokapäiväkirjan pitäminen on muutenkin aika metkaa, koska se alkaa alitajuisesti ohjaamaan syömisiä (yleensä) parempaan suuntaan. Sitä vaan ei halua joutua kirjottamaan ylös "kolme suklaapatukkaa, kaks jätskiä, pussillinen kuivattuja hedelmiä ja lisää jätskiä". Juu näin se nyt on, ei muu auta. Mulla on käsissäni ja pään tietopankissa ohjeet niin hyvään ja toimivaan ruokavalioon, ettei vaadi kovin kummoista kikkailua hylätä nää syrjähypyt.

Miten siihen omaan lihomiseensa pitäis sitten suhtautua? Hyppynarua hypellessä katoin peilistä, että no hyi nyt saatana kuinka jenkkakahvat hyllyy! Sittenhän sitä vaan pitää tehdä asialle jotain, se tässä kun on jo opittu, ettei se läski siitä kauhistelemalla mihinkään häviä. Simple as that, ihralle kyytiä ja kohti parempaa fiilistä.

Semmosta draamaa. Ei lisättävää.


lauantai 12. syyskuuta 2015

Kaksi vuotta samaa ruokaa - miten siihen ei kyllästy?!

Mun mummo jaksaa ihmetellä tosi usein, että miten mä jaksan päivästä toiseen syödä aina sitä saakelin samaa salaattia? Päivästä toiseen. Siinä missä "normaalit ihmiset" syö joka päivä lämpimänä aterianaan sitä makaronilaatikkoa tai jauhelihakastiketta vehnamössön kanssa tai perunoita ja joitain ja mitä se perinteinen kotiruoka sitten onkaan, niin mä vedän salaattia.

Se on se mun "lämmin ateria". Tosin voin syödä samaa ihan yhtälailla niin aamu-, ilta- kuin välipalaksikin, mutta tyypillisimmin ihan ruokana. Salaattia, kurkkua, tomaattia. Siinä se. Tai siis, siltä se kuulostaa. Mutta siihen lisäksi tulee siemeniä, pähkinöitä, salaattikastiketta, toisinaan avokadoa, juustoa ja kylkeen kananmunaa tai lihaa tai kalaa tai jotain - ja tottakai mikäli se eläinperäinen proteiininlähde siinä on lämmintä, niin siihen sulatellaan kaveriksi kookosöljyä. Että kun siitä aletaan laskemaan makroja niin salaatti saa ihan uuden merkityksen!

Ei kukaan elä kalorittomalla salaatinlehdellä. Tai elää, mutta tiedä sitten sen järkevyydestä tai terveydestä. Että joo, en ehkä syö niitä virallisesti suositeltuja lämpimiä aterioita, mutta ei nää mun päivittäiset salaatit ravitsevuudessaan kyllä häviä tuumaakaan. Eikä kyllästymisestä ole tietoakaan! <3




tiistai 8. syyskuuta 2015

Woppaaa - ja taas kulkee!

Eiköhän se olis hiljalleen jo korkea aika alkaa sairastelemaan, johan tässä on kohta jo lähes viikko saatukin treenata?! ;) Tää menee ihan ittenstä toisteluksi, mutta ihan tosi, miten täydellinen lajivalinta pitää tehdä, että jaksaa joka ikisen treenin jälkeen olla siitä fiiliksissä?

Fiilikset tosin vaihtelee. Yleensä on ihan hyvä fiilis, mutta tänään lähin treeneistä hirveän turhauman kanssa. Mikä saatana siinä on, jos koko ajan hoetaan, että lopeta se huitominen, pienempi liike, älä hae, pienempi liike, älä huido, pienempi liike, vielä pienempi, älä huido, älä hae, pienempi liike - JA MITÄÄN EI TAPAHDU?! Laitoin heti isille viestiä, että nyt tarvitaan treeniä ja kipeesti. Isin kanssa treenatessa kaikki keskittyminen on kuitenkin mun virheissä ja niitä korjataan tauotta vaikka kaks tuntia. Ei mitään lipsumisia ja salaa päin helvettiä huitomisia, kun valmentaja kattoo muualle. Kaikesta tulee palautetta ihan koko ajan.

Sellanen huomion keskipisteenä treenaaminen alkaa tämmöstä vähän äkkipikasta ihmistä jossain kohti myös aina suoraan sanottuna vituttamaan ja veri kiehuu aika tavalla. Mun isi on myös usein semmosta vähän lyhytpinnasempaa sorttia ja molemmilla palaa pinna niin että rätinä käy, mutta lyömistä opettaessa se on itse rauhallisuus. Mulla menee hermot ja huudan ja saan raivareita, ja se vaan sanoo, että noni, uudestaan. Keskity. Rauhotu. Rennosti. Uudestaan. Vielä. Että kyllä nyt isiä tarvitaan, mun koukut on ihan paskaa.

Ehkä siinä on sekin, että en pysty tolleen ryhmäliikuntatyyppisessä toteutuksessa kunnolla rentoutumaan. Siinä on jotain semmosta, ettei pää ole kunnolla mukana. Jotenkin keskityn kaikkeen muuhun liikaa, että mitä muut tekee ja paljonko kello on ja miten monen sarjan jälkeen on parin vuoro ja sitä sun tätä ja tota. Saan hirveesti hyviä neuvoja, saan treenata hyvässä ja osaavassa porukassa, mutta en osaa ottaa siitä nyt kaikkea hyötyä irti. Vaikka esimerkiksi tänään kuntonyrkkeilyssäkään ei totta tosiaan minuutilleen sitä kelloa kytätä. Treenin piti olla klo 19-20 eikä se tänään mennyt kuin puolella tunnilla pitkäksi. :D Kyllä tää kroppa toimis, kun sais vaan tän pään kasaan. Ja samalla sopivasti tyhjäksi. Ei se nyrkkeily mikään tyhmien laji ole, lyöminen on helvetin vaikeeta hommaa!

Mutta siis aina on treenien jälkeen joku fiilis. Yleensä hirveä motivaatiohype ja sitten aina välillä ihan hirveä motivaatiovitutus. Että edelleen haluaa oppia, mutta turhauttaa ja ottaa päähän, kun ei tähän kalloon tai siis lihasmuistiin uppoa mitään. Pitäis vaan saada nyt enemmän treeniä. Paljon enemmän. Että joku merkkaa kaikki virheet. Käskee koko ajan tekemään toisin. Lyö päähän, kun suojaus tippuu. Lyö vartaloon, kun kyynerpäät seikkailee. Korjaa, korjaa, korjaa ja korjaa. Ei välitä mun raivareista ja turhaumasta. Ja käskee tekemään tuplasti vielä sen jälkeen, kun luulen etten enää jaksa mitään. Se on parasta.

Anyhow, nyt mua heikottaa ja oksettaa ja kädet tärisee ja kaikkialle sattuu. Siitä tunnistaa kivan treenin! ;)


tiistai 1. syyskuuta 2015

Kun lomaileva absolutisti laivalle lähti!

Läskiblogin historian yksi pisimmistä tauoista meneillään. Terveys on tosiaan ollut mitä on eikä lääketiede ole kyennyt löytämään aiheeseen mitään kovin loogista selitystä. Mussa ei ole mitään vikaa, mutta mä olen aivan romuna. Ihan loogista!

Asiaa pohdiskellessa ystäväni tuli ehdottaneeksi, että josko ongelman aiheuttaisi asunnossani mahdollisesti oleva home. Ei yhtään paskempi idea, koska kyseessä on vanha talo ja esimerkiksi ihan totaalisen originaali kylpyhuone kaikkine repsottavine muoveineen. Värikin on sekoitus ruskeata lattiaa ja miellyttävän oranssia seinää. Vissiin kannattais saada aikaseks tehtyä asialle jotain, ennen ku sitä on lopun ikäänsä kipeenä.

Tältä erää taas sairastelut tuntuvat olevan historiaa, eikä mitään kunnon tappotautia edes saatu päälle. Mitä otsikkoon tulee, niin lomailulla ei nyt tarkoiteta töitä, vaan ensimmäistä kertaa ikinä olen ollut monta päivää ilman koiria. Vanhin koirani täyttää nyt syksyllä kahdeksan vuotta ja sinä aikana koirat on olleet maksimissaan yhden tai kaksi yötä joskus muutaman kerran jossain hoidossa. Nuorimmainen 2,5-vuotias koirani ei ole IKINÄKOSKANEVER ollut hoidossa. Siis koskaan. Ikinä. Kahteen ja puoleen vuoteen.

Työporukan risteily oli tiedossa lauantaina ja poikkeuksellisesti mut saatiin puhuttua sinne mukaan. Näinpä vein koirat äitin hoiviin ja todella kummallista on se, että nyt tiistaina koirat on siellä edelleen! Ei vaan ole tullut haettua niitä kotiin, on ollut paljon muuta ohjelmaa ja on jopa helpottavaa pitää tämmönen pieni breikki elukoista. Varsin vapauttavaa ja helpottanu merkittävästi tätä mun koiriini liittyvää kontrollifriikkeyttä.

Mutta hei, mites se risteily?! 22h selvinpäin kattomassa örvellystä?! NOOOT! Niin se vaan Konna otti ja tempas ihan hirveet lärvit. Uskokaa tai älkää - ja valtaosa ei ole edes uskonut. Se oli vähän semmonen fiilispohjanen ratkasu, koska joo kaks vuotta oltu selvinpäin, mutta kun nyt sattu siltä tuntumaan niin mikä jottei. En mä ole mitään lupausta tehnyt tai ole velvotettu mihinkään. Silti, olkoonkin että oli ihan levottoman hauskaa ja olin umpitunnelissa vielä laivan saavuttua takaisin Helsinkiin sunnuntaina iltapäivällä, niin kyllä mä joudun ihmettelemään, miten jotkut jaksaa vetää tollasta rallia harva se viikonloppu?! Sunnuntai meni edelleen kännissä, maanantaina tein kuolemaa. Tiistaikin meni vielä voimia kerätessä. Ihan karseeta ajanhukkaa! No siis anyhow, oli hauskaa, mutta olis sen voinu selvinpäin viettää ihan yhtä hyvin. Nyt vaan tuli tämmönen päähänpisto ja niitähän pitää toteuttaa!

Risteilyllä keskittyminen oli vahvasti juomapuolessa, joten mitään ravinnollisia ylilyöntejä ei tullu. Buffetissa meni salaattia, kalaa ja lihaa ja ainoa "retkahdus" oli juustokakku. Miten ikinä olis mahdollista kieltäytyä juustokakusta?! Söin sitä noin kahdeksantoista ihmisen edestä, mutta oli se sen arvostakin.

Tällä viikolla pitäis varovasti startata taas treenejäkin, voidaanko pistää joku veto pystyyn, että kauan treenataan, ennen kuin ollaan taas kipeänä? Anyone?

P.S. Tekstin ainoa kuvituskuva on maanantaiaamulta, kun vihdoin olin matkalla kodin kautta töihin. Muita julkaisukelpoisia kuvia viikonlopusta ei jäänyt.

P.S.#2 Älkää juoko viinaa. Piste.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

"Punnitseminen jatkuu syksyllä" - mutta entä jos ei jatkukaan?

Eikä muuten jatku! Tossa sivupalkissa on painokehitykselle oma kohta ja alla teksti, että puntarointi on kesätauolla, punnitseminen jatkuu syksyllä. Mutta syksy on ihan näillä näppäimillä tossa kotioven takana, mutta mulla ei ole pienintäkään aikomusta astua enää vaa'alle.

Onhan se vähän ankeeta, että ensin se nimeää bloginsa -30kg -tavoitteen mukaan ja sitten lakkaa seuraamasta jotta päästäänkö siihen tavoitteeseen. Tai että se on viimesen kaks vuotta vaan odottanu jotain tiettyä maagista numeroa näkyväksi puntarin näytössä - ja nyt se ei enää olekaan merkityksellistä. Kaikille meille vaakaneuroottisille ja syömishäiriöisille tää on ihan tajuton erävoitto!

Tuijotelkoot numeroita ne jotka niin haluavat tehdä. Mä olen kesän aikana vihdoin ja viimein ymmärtänyt ne oleelliset asiat ja todella avannut kuulolaitteeni ihan ikiomalle keholleni. Seuraavaksi opetellen olemaan vertailematta itseäni muihin - paitsi hyvällä tavalla. Yritän oppia näkemään ne omat hyvät puoleni ja vahvuuteni. Jonkun reidet tulevat aina olemaan kiinteämmät, jonkun selässä tulee aina olemaan vähemmän arpia, jonkun hauis tulee aina olemaan isompi ja vatsalihakset näkyvämmät kuin mulla. Mutta miksi hukuttaisin kaiken energiani siihen omani peilikuvani tarkastelun sijaan? Kattokaa kisalavoilla keikisteleviä supertimmejä ihmisiä - ne on kaikki ihan huipputikissä ja silti jokainen näyttää erilaiselta. Jonkun pakarat on aina pyöreämmät kuin toisen, jolla onkin jo sitten lihaksikkaampi selkä puhumattakaan siitä kolmannesta, jolla on isompi hauis kuin kellään muulla siinä porukassa. Ja ihan aina tulen jonkun muun mielestä olemaan liian jotain. So what?

Keskityn saamaan terveyteni kasaan, jotta vihdoinkin saisin ehjän treeniputken päälle, koska se on ainoa millä on enää merkitystä. Että saan syödä ja liikkua hyvin. Että saan koko ajan ja täysin jatkuvasti valittaa, kuinka lihaksiin sattuu, ihaillen esitellä lukuisia mustelmia ja ruhjeita sekä tottakai harva se päivä nilkuttaa treenien jälkeen kotiin, koska jälleen kerran on jalkoihin sattunut potkimisesta johtuen. Että saan kuulla treeneissä näyttäväni pelottavalta sen totaalisen syvän keskittymisen takia ja kuinka saan haukkoa happea, kun joku lyö tai potkasee ilmat pihalle. Että saan iloita kahden minuutin erän aikana saamastani tasan yhdestä hiton hyvästä osumasta huolimatta siitä, että vastapainoksi otin selkääni totaalisesti.

Mitä nyt sitten oikeasti haluan, jos vaakalukemalla ei olekaan enää merkitystä? Haluan hyvän kunnon. Kauniin lihaksiston. Terveyden. Lyödä nopeasti ja lujaa, mutta silti rennosti. Oppia suojaamaan ja väistämään niin, ettei aina tulis ihan niin helvetisti turpaan. Haluan niin nopeat ja kevyet jalat, että liikun ja potkin ketterästi kuin ninjat konsanaan. Näitä harjoitellessa vaaka on kohtalaisen hyödytön - sillä kun ei saa lyödä vastustajaa päähän kuitenkaan. Sitä tullaan tarvitsemaan korkeintaan vasta, kun olen niin hyvä ja taitava, että voin nousta kehään. Katellaan sitten, miten raskaassa sarjassa otellaan.

Mihin tarvitsen enää vaakaa? En tiedä tarkkaa painoani, mutta tiedän olevani normaalipainoinen, tiedän muutaman kilon karisevan vielä helposti pelkkää läskiä, mutta mitä sitten? Tiedän myös saaneeni paljon lisää lihasta ja paremman kestävyyskunnon, mutta sitä mun vaaka ei tiedä lainkaan. En tule enää ikinä olemaan ylipainoinen, tiedän miten tää homma toimii ja siihenkään en tarvitse enää vaakaa. Pinkit lasit on riisuttu ja osaan nähdä kehoni realistisemmin. Toisekseen, ruokavalioni ei käytännössä edes mahdollista lihomista - kuinka siisti väite toi on hei?!


Ihan tosi, kesän sokerikoukusta irrottautuessani oon viimeviikot syöny ihan järjettömän paljon. Siis semmosia annoksia, että moni jääkaappi-pakastin-yhdistelmän kokoinen bodarikin olis kateellinen annosteni koosta. Ja päivä päivältä kattelen vaan aamusin peilistä, että niin se vaan taas vatsa litisty entiselleen, silmät näyttää isommilta kun turvotus on hävinny naamasta ja farkut ei purista. Vaikka sen pitäis olla mahdotonta, mulla menee kuitenkin ihan jo pelkkää kookosöljyä monta lusikallista päivässä.

Kuitenkin siis, paluuta entiseen ei ole. Ja se vaaka kuuluu nyt sinne menneisyyteen ja siinä varpaiden välissä vilkkuvan numeroluvun sijaan nostan leukaa ylöspäin ja katson peiliin. Kuuntelen ja tunnustelen omia fiiliksiä. Kun kesän jätskeilyt ja muut herkuttelut alkoivat hyllymään lantiolla ja poskissa, niin se vaan otettiin pois. Palattiin arkeen. Nyt on taas hyvä olla. Ei siis sen kummoisempi rasti.

En saa tätä tekstiä loppumaan, hieman vajaasta terveydentilasta huolimatta mulla on kertakaikkisen huikea fiilis!


'Cause if it wasn't for all
That you tried to do
I wouldn't know just how capable I am to pull through
So I wanna say thank you

'Cause it
Makes me that much stronger
Makes me work a little bit harder
Makes me that much wiser
So thanks for making me a fighter

Made me learn a little bit faster
Made my skin a little bit thicker
Makes me that much smarter
So thanks for making me a fighter