keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Ensimmäinen hiihtoanalyysi

Eilen kiskottiin kaverin kanssa mun ensimmäinen jalkatreeni tälle vuodelle. Iloisesti siinä 1,5h vierähti ja vuorotellen heikotti, oksetti ja ehkä vähän itkettikin. Yleensä lihaskipu alkaa selvästi treeni-illasta seuraavana iltana ja viimeistään sitä seuraavana päivänä. No nyt sitä saatiin ihan koko rahan edestä jo heti tänä aamuna.

Erityisen vahvasti eilinen treeni on osunut pakaraan. Koko peba on niin liekeissä, että könysin tänään autostakin ihan vaan käsivoimin. Ei muuta kuin karmeista kiinni ja kipupuuskutuksen säestämänä ylös. Ihan helppoa! Ja mikäli tää tästä vielä huomista kohti vaan pahenee, niin hyvää työpäivää vaan mulle! :D

Eilen kävin myös katsomassa latutilanteen läheisellä urheilukeskuksella. Siellä kuulkaa keskellä yötä lumikone puhalsi jättimäiseen kasaan lisää tuoretta lunta ja sain todeta siellä olevan oikein erinomaisessa kunnossa oleva ajetulla lumella tehty latu. Onneksi olin niin kuollut jalkatreenin jäljiltä, että otin suosiolla suunnan kotiin ja hiihto siirtyi seuraavaan päivään.

Facebookissa käytiin keskustelua hiihdosta ja sain esimerkiksi neuvon laittaa rakkolaastarit kantoihin, jotta ei heti ekalla reissulla ole jalat riekaleina. Sitten mun rakas isi liittyi keskusteluun:


On siis otta, että osaan luistella hyvin ja pääsen lujaa vauhtia eteenpäin. Mutta se pysähtyminen onkin sitten ihan toinen juttu, joten ympärille tarvitaan kaukalo, jonka reinoihin rymistä tai tarpeeksi lumipenkkoja ajamaan samaa asiaa.

Eikä ollut isi ihan väärässä nyt tän hiihdonkaan suhteen. Mä ajattelin, että jotenkin noin perisuomalaiseen lajiin saa taidot jo äidinmaidosta, mutta kyllä mä oon periny siitä maidosta jotain ihan muuta kuin hiihtotaidon. Oli se niin saatanan hasardia toimintaa! Ihan siis ensinnäkin, miten noilla pitkillä läpysköillä KÄÄNNYTÄÄN? PYSÄHTYMISESTÄ PUHUMATTAKAAN?!

Olkapäät liekeissä pusersin itseni ylämäkeen ja kesken nousun tajusin, että ei jumalauta, what goes up, must come down, ALAMÄKI?! Ja jyrkkä alamäki muuten olikin. Kirosin ääneen, pysähdyttyäni mäen huipulle ja silmät kauhusta levinneinä tuijotin jyrkkää alamäkeä, joka tottakai alhaalla lähti kaartamaan oikealle. En siis osaa hidastaa enkä kääntyä ja nyt pitäis syöksyä tonne? Niin vissiin. Siispä ihan tyynesti tempasin sukset jalasta, kannoin ne kädessä alas asti, iskin takaisin kiinni ja jatkoin hiihtäen matkaan. Tänään ei ollut hyvä päivä kuolla.

Vastaan tuli toinenkin, onneksi huomattavasti loivempi alamäki. Purin hammasta ja aivan kauhusta kankeena liu'uin pienen mäen alas ja voitonriemuisena lähdin kääntymään vasemmalle jatkaakseni uudelle kierrokselle. Paitsi etten vieläkään osaa kääntyä, joten kaaduin. Se siitä voitonriemusta.

Kolmannella kierroksella uskalsin jo laskea sen jyrkänkin mäen alas (hoin koko laskun ääneen apua apua apua apua apua apua!) ja meinasin taas kaatua siellä mutkassa. Vuorohiihto tasasella lähti kuitenkin sujumaan jo hyvin ja välillä tunsi jopa etenevänsä! Kunnes tuli taas uusi ylämäki ja oli vuoro odottaa kauhulla alamäkeä..

Olin ennakkoon kattonu hiihtotekniikka videoita ja ajattelin, että ihan helppoa, senkus hiihtää vaan! Paskat, toihan on vaikee ja ihan holtiton laji! Mutta koska pappa on mulle hienot hiihtovälineet hankkinu, niin minähän myös opettelen hiihtämään ja piste! Ehkä mä pyydän pappaa myös opettamaan mut hiihtämään?

Ei mua ehkä ihan vielä ensi kaudelle kinuta maajoukkueeseen..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti