keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Mutta kerranhan sitä vaan eletään?

Eilen oli karkkipäivä. Siis semmonen ihan ultimaattinen "kaikki mittarit täyteen"-tyyppinen mässäilyporsastelusikailupäivä. Siihen oli syynsä ja siitä tulee tarkemmin lisää parin viikon sisällä, tässä saadaan uutta tuulta purjeisiin ihan ulkpuolisen tahon puolesta. Olen tulevassa projektissa mukana niin täysillä kuin voi vaan olla, joten kaikki sikailuhimot piti kuitata pois alta laakista. Onnistui, mua kuvottaa ajatuskin mistään herkuista. :D

Eilen siinä irtokarkkeja mussuttaessani mietin kuinka paljon helpompaa se olisikaan näin. Söisit välittämättä lainkaan mitä laitat suuhusi, mitä se tekee olotilalle ja kropalle - puhumattakaan siitä, ettei kiinnostaisi paskan vertaa miltä se oma keho näyttää! Koska siis hei, kerranhan täällä vaan eletään, joten minkä takia viettää se aika murehtien hiilareita ja treenien määrää? Tuskaillen löllyvien jenkkakahvojen ja piilossa pysyttelevien lihasten kanssa?

Kuinka hienoa olisi vedellä sipsejä, jätskiä ja leivoksia just tasan sillon, kun itteä huvittaa? Eikun ootas nyt hei hetki - mähän kokeilin sitä jo! Mun itsetunto ei vaan taipunut hyväksymään sitä, että elämä läskinä olis ihan jees. Ei ollut ihan ookoo olla mahtumatta enää normaalikoon vaatteisiin. Ei ollut ihan ookoo kärvistellä turvonneen ja kipeän vatsan kanssa. Ei ollut ihan ookoo hengästyä kevyestä kävelylenkistä. Enkä koskaan oppinut toisessa ihmisessä pitämään ylipainoista ulkomuotoa kauniimpana kuin sitä treenattua.

Oli paha olla - niin henkisesti kuin fyysisesti. Herkkujen syöminen ei ollut iloa vaan täysin avutonta tunnesyömistä. Vaikka sai syödä ihan mitä halusi. Kärsin rumasta ulkomuodostani ja siitä, ettei sillä keholla pystynyt liikkumaan. Ihailin sporttisia mimmejä ja haaveilin itsekin joskus näyttäväni siltä. Haaveilin samalla, kun kipaisin kaupasta kolmioleivän, kolme pasteijaa ja berliinimunkin.

Mutta kerranhan sitä vaan eletään! Syöminen ja lihominen on helppoa. Siihen ahdinkoon on helppo vajota ja jäädä sinne. Keksiä tekosyitä ja uskotella, että tää on ihan jees ja mulla on hyvä fiilis. 100 kg rajapyykin lähestyessä mä tajusin, että jos en nyt pelastaudu, niin kohta ollaan jo korviakin syvemmällä tässä kusessa. Ei ollut mitään syytä jatkaa vanhoja elintapoja. Ei mitään menetettävää, ainoastaan voitettavaa ja saavutettavaa. Tie ei ole ollut eikä tule olemaankaan ruusuinen, mutta jos tämä jonkun mielestä on se huonompi vaihtoehto ja tässä nyt menetän jotain kun en jonkun mielestä "nauti elämästä" ja olen "liian ankara itselleni" niin ei voi kuin nauraa.


Olen ääripäiden ihminen ja mieleltäni sairas. Voi olla, etten tällä tiellä elä yhtään sen pidempään, kuin jos olisin pitänyt vanhat tavat. Mutta saan ainakin elää sen ajan paremmalla itsetunnolla ja saan nauttia liikkumisesta sekä syödä silti hyvin. Kun ei ole tuota kristallipalloa. Täysin perseestä olleet ruokatottumukset olisivat voineet viedä mut hautaan ennen eläkeikää. Tai nyt saatan vaikka tippua hevosen selästä niskoilleni ja kuolla jo ensi viikolla. Tulee se noutaja sitten huomenna tai viidenkymmenen vuoden päästä niin haluan siihen asti voida mahdollisimman hyvin.

Sen oman hyvinvointinsa jokainen sitten määrittelee itse. Hyvin harvoin ylipainoiset vaan telkkariohjelmia lukuunottamatta kehuskelevat, että kyllä on hyvä olo ja tästä kun muutaman kilon vielä lihoisi niin olisi ihanteellista! Liian monesti vaan kuulee sitä, että kun pitäisi laihtua ja voi kun on tätä ylipainoa ja dieetti sitä laihdutuskuuri tätä. Usein jos ihminen on tyytymätön paitansa väriin niin hän pukee ylleen eri värisen paidan. Ja mä sillon joskus tajusin, että olen tyytymätön painooni, asialle pitää tehdä jotain. Ei vain seistä peilin edessä kitisemässä ja kipaista sitten kauppaan karkkia hakemaan. Jotkut asiat vaan on niin kovin mustavalkoisia. Ne keinot, joilla haluamansa asian saa toteutettua on jo sitten ihan kaikkea muuta kuin mustavalkoisia.


En voi tietää, ehkä sitten joskus sillä ei enää olekaan merkitystä näkyykö vatsalihakset tai kuinka pahasti jenkkakahvat tursuu farkuista. Kunhan en ikinä joutuisi puhumaan tyytymisestä. Että tyydyn johonkin asiaan tai olotilaan, koska en viitsi tehdä asialle mitään, vaikka voisin. Ihanteellistahan olisi, että voisin aidosti olla aina tyytyväinen itseeni. Ilman jossittelua ja kitinää.

Sitä kerranhan sitä vaan eletään -ajatusta sovellan sitten moneen muuhun asiaan. Esimerkiksi tatuoinnit on semmonen asia. Multiin laskettaessa sillä ei ole mitään merkitystä kenellekään onko mun nahkassani mustetta vai ei. Ja vanhainkodissa oma ikäluokkani on muutenkin niin tatuoitua sakkia, ettei siellä kukaan katso ryppyisiä tatskoja vinoon. Saan kyllä kuulla kuinka olen tuhonnut kauniin ihoni ja kaikenlisäksi tuhonnut myös kauniit hiukseni, mutta mua se jaksa ihan kauheesti liikuttaa. Mun mielestä mä saan aika paljon anteeksi, kun en polta tai juo ja pyrin muillakin osa-alueilla sekä mielen että kehon hyvinvointiin. Se vaatii työtä, mutta tässähän sitä työtä koko ajan tehdäänkin eikä vain jossitella!

Niin saahan nyt siitä hyvästä hiuksia ajella ja tykittää superterveellistä mustetta ihon alle - koska kerranhan sitä täällä vaan eletään! ;)

Kauko ei kyllä tajuu tämmösiä juttuja ollenkaan! Kauko on onnellinen poika, kun saa syödä, juosta ja elää laumassa!
Siitä on hyvä ottaa mallia oikeasta elämänasenteesta. ;)

2 kommenttia:

  1. Sulla on mun luonne, ajattelen niin samalla tavalla noista asioista :D olen myös miettinyt että mitäs jos vain eläiskin iloisena läskinä ja söis mitä huvittaa. Mutta sitten muistaa sen olotilan ja surkeuden, missä rypi 90 kiloisena. Se vain on niin paljon parempaa olla hoikempi vaikka välillä joutuu tekemään uhrauksia ja olla syömättä suklaata joka päivä. Mielenkiinnolla odottelen minkälaiseen prokkikseen olet ryhtymässä. Sun tahtotilalla ei ole epäilystäkään etteikö tuloksia tahkottaisi ja kovaa vauhtia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä just aamusella luin sun blogia ja nauroin ääneen, niin samanlaista tekstiä kun saa lukea mitä liikkuu omassakin päässä. :D Ensi kuun alussa valotetaan vähän enemmän tätä suuren suurta salaisuutta. :D

      Poista