maanantai 11. toukokuuta 2015

Lihonut - ei lihava

Sydän itkee verta, kun katson kelloa ja katkerana mietin, että juuuuuri tällä hetkellä on menossa potkunyrkkeilytreenit, joissa mun ehdottomasti kuuluis olla!! Vaan ei. Kun mä istun kotona vähän arpoen kuntoani. Antibiootit tuntuvat taltuttavan tautia eikä syöminen edellytä enää Burana-tankkausta.


En voi ihan vielä sanoa olevani elämäni kunnossa, mutta töihin joudun huomenna kuitenkin. Semmonen ällöttävä välitila, että työtä kestää, mutta kovaa treeniä ei. Saatana mitä ajanhukkaa! Turhauman määrä on niin suuri, että koen oikeastaan olevani aika onnekas, kun vihdoinkin saan mennä töihin. Tää kotona lorviminen alkaa ottamaan aivoon aika tehokkaasti.

Ja sitä turhaumaa olen nyt viikon purkanut ruokaan. Oi ystävät, kyllä on mässäilty. Käytännössä joka päivä jotain paskaa, joka ei totta tosiaan kuulu arkiruokavalioon. Se on aivan varmasti osasyy myös pitkittyneeseen sairasteluun, koska sokeri ei tunnetusti ole mitenkään erityisemmin terveyttä edistävää kamaa. Jogurttia, keksejä, lettuja, pitsaa, hunajaa (niinku siis paljon, PALJON), jäätelöä ja jäätävä säkillinen irtokarkkeja. Siis ihan naurettavaa touhua.



Farkut puristaa, jenkkakahvat tursuaa, reidet löllyy entistä enemmän ja naama on ku turvonnu pullataikina. Ihan tolkuttoman eroottinen olotila. Yleisvoinnista ja mahasta nyt puhumattakaan. Kävin jo hakemassa puntarin kellarista. Silmäiltiin toisiamme pitkä tovi, kunnes päädyin heittämään sen kaappiin. En tee sillä tiedolla mitään, että olen vetänyt perseelleen oletettavasti kaiken minulle tehdyllä ruokavaliolla saavutetun painonpudotuksen. Mitä? Masennun ja meen hakemaan vähän lisää karkkia koska yyhyy mä oon niin läski?

Päädyin siihen, että olen lihonut, mutta en lihava. Mussa on läskiä, mutta en ole läski. Ei loppuelämän projektia kaadeta viikossa. Ensin kärsin hankalan osuuden paluussa ruokavalioon ja sitten tervehdyn kokonaan ja ihan kohta saan taas treenata. Ei mene kauaa, kun farkut istuu taas helposti ja hölskyvät posket ei peitä näkökenttää.

Idiootti mä kyllä olen, se on fakta, mutta en läski. Vielä. Tai enää.

P.S. Jossain siinä välillä, kun mä olen sairastanut suljettujen verhojen takana, niin ulos on tullut kevät!!


Äiti ei arvosta rahojen tuhlaamista kukkiin, joten luovana tyttönä poimin äitille kukat ojasta. Kaveriksi valkovuokkoja,
äiti tykkäsi. ;)

3 kommenttia:

  1. Hei leuka ylös ja häntä pystyyn! Sokeri siellä nyt huutelee sulle tuommoisia negatiivisia hävyttömyyksiä, se kun tunnetusti vaikuttaa mielialaan et kiskoo sokeria.. Elämä jatkuu ja viikossa et oikeasti ole edes lihonut, homma tasaantuu nopsasti. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. I know, I know. Yllättävän hyvä fiilis mulla on turvotuksen määrään nähden, farkutkin puristaa niin ettei henki kulje. ;)

      Poista
  2. Viikko ei tosiaankaan kaada loppuelämän projektia! Tsempit sinulle ja pystyn kyllä samaistumaan, kipeänä ei itsekään pysy aina "ruodussa".. Kevät tulee ja kohta kesä! Treenaamaan pääsee kun kroppa sallii, kyllähän sitä lepoakin tarvitaan! Ymmärrän turhautumisen, itsekin viikon jouduin taudissa öllöttää sisällä ja kävi kyllä hermoille!

    Terveisin,
    neitilempeys
    (https://elamankuntoon.wordpress.com/)

    VastaaPoista