tiistai 19. toukokuuta 2015

"When you feel like quitting - Think about why you started"

Ei riitä sanat, ei kuvat, ei mitkään maailman eleet tai ilmeet - mä pääsin eilen kunnolla treenaamaan ja se on ehkä parasta mitä tiedän! Koska olen tunnetusti kohtuuden ja maltin ihminen niin paluu treeniin otettiin varovaisesti vetämällä kaksi tuntia putkeen potkunyrkkeilyä kaiken jaksamisen äärirajoilla. Mutta vaan silleen terveellä tavalla itseään rääkäten.

Ensin siis tunnin hikoilusetti kuntopotkunyrkkeilyn parissa. Alkulämmittelyä siinä hölkätessä mä en vaan mahtanut sille mitään, mutta mua alko hymyilyttämään ja likimain naurattamaankin. Ihan vaan siitä riemusta, että mä vihdoin olin takasin viemässä itteäni äärirajoille omasta tahdostani! Viikonloppuna ostetut uudet hanskat pääsivät koeajolle ja tultiin oikein hyvin juttuun. Liikkuminen tuntu luontevalta, ajoittain jopa sekä terävältä että nopealta ja kuulemma ainakin koukuissa oli hyvin voimaa. Siltä se kyllä tuntuikin!



Kuntopotkunyrkkeilyä seurasi sitten samaa lajia ilman sitä kunto-sanaa. Ei se hikoilun määrä siitä ainakaan mihinkään vähentynyt treeniajan edetessä, mutta vähän jopa yllätyin jaksamiseni määrästä. Kunnes tuli aika sparrata ja olin varma, että kamppailin sekä sparrikaveria että mustaan kaapuun pukeutunutta noutajaa vastaan. Olin siis enemmän turpaansa ottavana osapuolena, mutta siinähän mä olenkin jo kehittynyt oikein hyväksi! ;) Viimesen erän sparrikaveri oli aivan huippu ja sain sekä tsemppiä että valtavasti hyviä neuvoja kaiken uupumiseni keskelle sekä niitä aivan ihanan kannustavia kehuja niistä harvoista osumista. Edelleen olen onnellinen saadessani treenata noin huippuporukassa!

Kotona kun olin syönyt ja virunut ainakin puoli tuntia tulikuumassa suihkussa, puin kuivat vaatteet ylle ja sukelsin peiton alle niin mietin, että sitä fiilistä pitäis voida pullottaa pahan päivän varalle. Sitä on vaikeeta verrata oikeestaan yhtään mihinkään. Kun kroppa on kaikkensa antanut, mieli on tyhjä ja tulee käyttöä sille kuuluisalle sanonnalle väsynyt, mutta onnellinen. Se on aivan jotain huikeeta. Että vaikka liikunta ei ole edellytys laihtuakseen normaalipainoon niin kyllä mun on sitä vaan lämpimästi suositeltava kaikille. Se endorfiiniryöppy on ihan mieletön!

Jos kaksi vuotta sitten joku olisi väittänyt mun jonain päivänä tulevan näin onnelliseksi treenaamisesta niin olisin nauranut päin naamaa räkäisesti. Terveisiä itselleni sinne menneisyyteen, ei nähdä enää ikinä! <3


Tänään tiistaina sain sitten huikean hyvän idean, että kokeilen sitä perinteistä vähän reilun 20km pyörälenkkiä. Uskalsin odottaakin, että sairasloma ja eilinen kohtuullisen kova treeni verottavat, mutta kyllä mun tahtoa koeteltiin vähän enemmän kuin uskalsin odottaa. Se vanha minä olis puolessa välissä paiskonut fillarin ojaan ja soittanu jonkun hakemaan kotiin. Tää päivitetty versio itsestäni sen sijaan keskitty kaukana pysyttelevän horisontin sijaan tuijottamaan eturengasta, keskitty hyvään musiikkiin, keskitty tasaseen tahtiin, keskitty hengittämiseen.

Aika ajoin tuntu, etten etene mihinkään, vaikka ei ollut edes vastatuulta. Kun matkaa oli taitettu ehkä kaksi kolmannesta niin jalat löi aivan totaalisen tukkoon. Ylämäet poljin seisten käyttäen kehon omaa painoa apuna enkä suinkaan jalkojen lihaksia yksinään. Semmosta epätoivosta selviytymistä siis. Yksi viimeisimpiä mäkiä oli sitten sen erän voittaja ja jouduin jalkautumaan, koska jalat ei yksinkertasesti enää suostuneet polkemaan. Mutta koska mä en todellakaan ollut valmis kävelemään niin painoin sen mäen ylös juosten! Siinä kankeasti ravatessa jalatkin sai uudelleen auki, mäen päällä takasin satulaan ja johan lähti rullaamaan.

Koko lenkin vedin tarkoituksella itseäni haastaen todella vahvasti epämukavuusalueella. Sitä tää uus ihan järjetön motivaatiopuuska teettää - haastan itseäni enemmän kuin koskaan ja vastaan omaan haasteeseeni raivolla! Tätä on odotettu ja opeteltu!! Silti tunsin, että keskinopeus tulisi jäämään toivottua alhaisemmaksi. Viime syksyn oma huippukeskinopeus oli 21.2km matkalle 22.7km/h ja tämän vuoden eka lenkki oli matkaltaan 20.7km ja keskinopeus 20.9km/h. Jostain syystä olin varma, että nyt jää keskinopeus jopa alle 20km/h, mutta kattokaas tätä:


Siis 21.14km ja keskinopeus 22.4km/h!! Enpä voisi paljoa iloisempi ollakaan! Jos pääsin takaisin kiinni näihin vauhteihin juuri monella tapaa loppuun rääkätyllä kropalla, niin oottakaas vaan kun pääsen sotkemaan tota lenkkiä ladatuilla akuilla!

Huomenna se vois sitten tasapuolisuuden nimissä olla taas vähän pidempää ihan kevyttä kävelylenkkiä koirien kanssa ja jos sitä pitkästäpitkästä aikaa pääsisi salillekin. Ehkä tossa sairastelussa oli hyvätkin puolensa. Ainakin opin uudelleen ihan laakista arvostamaan kykyä ja mahdollisuutta urheilla. Ehdin keräämään niin ison kasan positiivista turhaumaa, jota pääsen nyt purkamaan liikkumalla ja rakastun tähän itsensä pieksemiseen taas uudelleen.

Kyllä elämä on taas niin kovin laiffia! :)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti