sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Onko todella pakko hyväksyä itsensä sellaisena kuin on? Ja opetella rakastamaan itseään?

Tässä valloillaan vellovassa fitness- ja laihdutustykityksessä paineet kasvaa meillä tavallisilla pulliaisilla. Enää ei riitä, että laihduttaa. Ei, laihuus on niinku aivan so last season - nyt pitää olla fit. Täytyy olla timmi, kiinteä ja lihaksikas.

Entäs me, jotka ei olla? Tai ne, jotka on ylipainoisia? Lohdutuksen sanoja onneksi tulvii monenlaisista lähteistä. Blogeissa, lehtien mielipidekirjoituksissa ja läheisten puheessa.

Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet!
Olet hyvä juuri tuollaisena!
Fitnessihmiset vääristävät todellisuutta!
Rakasta itseäsi!
Opettele rakastamaan itseäsi!
Kelpaat minulle vaikka lihoisit miten paljon!
Kyllä naisessa pitää muotoja olla!

Ja sitä rataa, tiedätte varmaan. Oman läskikäyräni ollessa hyvässä nousujohteessa ja vielä siellä huippukohdassakin silloinen poikaystäväni sanoi, ettei se haittaa. Etten ole hänen mielestään lihava ja olen kaunis ja lässynlää. En uskonut sanaakaan ja nyt vanhoja kuvia selatessa uskon vielä vähemmän. Mummi toppuutteli läskituskailujani, että olen pitkä nainen ja pitäähän naisessa niitä muotoja olla. Ja lueskelin tekstejä, miten pitää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on.


Sitten mulla oli ja on edelleen lähipiirissäni se yksi ainoa ihminen, joka näki tasan sen kaiken läpi. Tapeltiin ja rikottiin välejä, koska tuskastuin niin paljon siitä iänikuisesta karppaus-paasauksesta. "Sano rehellisesti, että sun on hyvä olla itses kanssa, niin en sano aiheesta enää sanaakaan!" - toi lause on semmonen, jonka voisin vaikka tatuoida otsaani. Mun ei ollut hyvä olla. Ei henkisesti eikä varsinkaan fyysisesti. Silti kaikki muut vaan käski hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja opetella rakastamaan itseäni. Yhtä ihmistä lukuunottamatta kukaan ei kysynyt, että onko mulla todella edes mahdollisuutta voida hyvin näillä elämäntavoilla? Tällä lihomistahdilla?

Lihavuus on vakava sairaus. Huono ruokavalio johtaa kymmeniin eri sairauksiin ja vaikka en ole gallupia tehnyt, niin en kovin monen lihavuutensa takia puuskuttavan ja vaikeasti liikkuvan voivan kovin rehellisesti sanoa, että tätä mä haluan, nyt on hyvä! Vai? Ehkä olen väärässä, toiset saattavat haluta sitä enemmän kuin mahdollisuutta elää ilman ylipainosta johtuvia rajotteita. En tiedä, mutta epäilen.

Ihminen kun on monimutkainen kokonaisuus, niin yleensä näille elämän ongelmakohdille on joku syy. Ja sen syyn juuret voi olla siellä hyvin kaukana ihan varhaislapsuudessa. Voin puhua vaan omasta kokemuksestani, jolloin se tarkoittaa syömishäiriöitä ja niiden puhkeamista ja syitä siihen, mutta se voi yhtälailla olla vaikkapa alkoholismia tai työnarkomaniaa. Ongelmille löytyy niin kovin usein syy. Ja kun lähdin tähän aiheeseen kynsiäni upottamaan, niin huomasin tippuvani siihen taikinaan kyynerpäitä myöten samantien. Se matka omien ongelmieni syntyyn, käsittelyyn ja joskus ehkä niiden ratkaisemiseenkin on vasta hyvin alkumetreillä, mutta jo nyt on ollut helpottavaa saada selityksiä ja vastauksia.


Aihe on niin monimuotoinen ja loputon, että siitä kirjoittamiseen ei ihan yhden päivän tunnit riitä. Mutta palatakseni alkuperäiseen! Syömishäiriökäyttäytymiselleni on syy - eikä vika ole minussa. Syy ei ole minun. Mutta avaimet ratkaisuun ja tilanteen hallintaan ovat minulla. Voin joko heittäytyä itkemään läskeihini, että yhyy mä oon niin sairas ja uhri ja reppana ja voi mua tai voin tehdä asialle jotain. Selvittää niitä henkisiä ongelmia, jotka laukasevat fyysisesti vahingoittavia tekoja. Voin lopettaa niiden asioiden pakenemisen, joiden käsittelyn sijaan olen järjestänyt lihomisdraamaa, jotta saan keskittyä vaan peilikuvani inhoamiseen ja ahmimistuskailuun. Voin päättää ottaa elämäni takaisin hallintaan ja opetella kohtaamaan sen sellaisena, kuin se eteeni tuodaan.

Sain sen kuulostamaan hirveältä, kun kerroin itku silmässä, kuinka minulle niin läheinen ihminen pitää minua lihavana ja yrittää saada laihtumaan. Eihän sellaista saa toiselle sanoa! Ikinä! Varsinkaan kukaan rakas ihminen! Ja nyt jälkikäteen tällä kiitollisuuden määrällä ei ole rajoja. Silloin pidin tätä ihmistä hirviönä, joka halusi minusta hoikan ja kauniin kuten hän itse on, koska hän varmasti häpeää minua. Ei. Minä häpesin itseäni ja olin loputtoman kateellinen muille. Tämä henkilö on osoittanut niin suurta rakkautta ja rohkeutta mua kohtaan, että otti vastaan kaiken sen paskan, jonka hänen niskaansa kaadoin, kun hän sinnikkäästi jatkoi ristiretkeään näyttääkseen mulle tietä omaan hyvinvointiini. "Sano rehellisesti, että sun on hyvä olla itses kanssa, niin en sano aiheesta enää sanaakaan!" Yksi ihminen näki kaiken sen iloisen reippauden läpi.

Nyt on ehdottomasti otettava huomioon se, että tarkoitan nyt ylipainoisia ihmisiä. Antaa fitnesskissojen puristella peilin edessä paperinohuita "jenkkakahvojaan" ja kiljahdella apua ihan rauhassa (ja hei, fiteillä ja normaalipainoisillakin on valtaosalla käsittelemättömiä ongelmia, älä usko nättiä somekuvaa!). Tarkoitan nyt ihmisiä, jotka oikeasti tuhoavat terveyttään elämäntavoillaan. On eri asia lihota muutama kilo kuin muutaman kymmentä kiloa. Jos karkkipäivän jälkeen farkut puristaa niin ekstratiukalle hiilarit kahdeksi päiväksi, niin taas menee nappi kiinni niin että heilahtaa eikä maailma kaatunut.


Ne opettele rakastamaan itseäsi -rohkaisut kuuluvat niille, jotka elävät kehonsa hyvinvoinnin kannalta terveellisesti, mutta näkevät peilistä vaan rumaa ja läskiä. Tai kun laihduttaneet eivät päivitä peilikuvaansa ja näkevät siellä edelleen sen saman läskin, kuin monta kymmentä kiloa sitten. Sairasta kehoa ja mieltä ei tarvitse hyväksyä, mutta kun niihin ongelmiin pureudutaan aktiivisesti, voidaan päästä siihen pisteeseen, että on aika todella opetella rakastamaan itseään.

Kaiken voi nähdä ja kokea aina monella tavalla. Ne upeat fitnessmimmit eivät enää masenna mua vaan päinvastoin motivoivat. Tiedostan, etten koskaan tule olemaan "lavakunnossa", koska en jaksa tehdä niin paljoa duunia asian eteen. Mutta sillä hyvällä tavalla voin kuitenkin motivoida itseäni treenaaaan ja kehittämään kehoani siihen suuntaan, kuin itse haluan. Yritän opetella olemaan vertailematta itseäni muihin, koska se suo on aivan loputon. Yritän opetella näkemään ne omat vahvuuteni ja hyvät puoleni ja nautin niistä. Yritän opetella katkeran kateuden sijaan olla avoimen ihailevasti kateellinen - jos jollain on mun makuun upean timmi ja lihaksikas kroppa, niin on se tehny hitokseen työtäkin sen eteen! Ja sitä samaa työtä voin tehdä itsekin sen kateellisen jurputuksen sijaan.

Minä olin lihava ja kehoni sairas. Oli kipuja polvissa, kipuja vatsassa, jatkuvia päänsärkyjä, väsymystä, mielialanvaihteluja ja henkistä pahoinvointia. Olen onnekas, kun itse ollessani heikko edes yksi ihminen, ei tuputtanut mulle ajatusta siihen olotilaan tyytymiseen. Lihominen ja pahoinvointi eivät olisi siihen loppuneet. Se olisi jatkunut ja pahentunut. Ja edelleen olisi vaan pitänyt opetella rakastamaan itseään ja hyväksymään itsensä. Se olisi ollut helppo ratkaisu. Ei olisi tarvinnut tehdä niitä kaikkia radikaaleja muutoksia elämäntapoihinsa, jotka se lopulta vaati. Ja nyt jälkikäteen se tuntuu niin huvittavalta, koska sen lisäksi että saan edelleen syödä hyvin niin sen myötä on tullut niin paljon kaikkea muuta hyvää lisää elämään, ettei se leivän ja sipsien skippaaminen tunnu enää miltään menetykseltä. Mutta silloin se oli ylitsepääsemättömän hankalaa edes ajatustasolla.


Itsessään opetellaan hyväksymään asioita, joille ei juurikaan voida mitään. Kuten raskausarvet, luusto (vaikkapa levetä lantio), ihonväri, rintojen koko tai vaikkapa itselleni suurena haasteena ollut pituus. Näitä asioita ja ominaisuuksia voi oppia rakastamaan. Ja ne on niitä, joita kannattaakin opetella rakastamaan, koska ne todella ovat osa sinua! Ylipainoon sen sijaan ei tarvitse tyytyä ja sitä ei tarvitse hyväksyä tai oppia rakastamaan, jos ei halua. Ja siinä kohti pitääkin sitten olla itselleen ja muille rehellinen.

Tottakai toivon, että me kaikki voisimme rakastaa omaa kehoamme ja itseämme rehellisesti, mutta usein se vaatii ankarasti työtä. Se työ voi olla henkistä tai fyysistä tai todennäköisesti kumpaakin. Hyvinvointi on kokonaisvaltaista eikä se tule ilmaiseksi. Henkinen ja fyysinen hyvintoini kulkevat rinnatusten ja tarvitsevat toisiaan, molempia on työstettävä. Se vaatii uhrauksia, mutta antaa herkästi tilalle jotain paljon enemmän. Se voi olla hyvinkin tuskallista ja raskasta, mutta saattaa huomata sekä mielen että kehon keventyvän. Se vaatii asioiden, tapahtumien ja ihmisten kohtaamista ja myöntämistä, eikä se totta tosiaan ole aina helppoa.

Kohta kaksi vuotta tätä projektia takana ja alan hiljalleen hahmottamaan sitä, että tässähän ollaan vasta aivan alkumetreillä. Tässä rallissa alkaa pikkuhiljaa pääsemään siitä avuttoman kartturin paikalta ihan itse kuljettajaksi, mutta olen sen paikan myös itse ansainnut.

Tärkeintä on olla itselleen rehellinen. Onko minun hyvä olla näin? On hienoa, kun siihen vihdoinkin pääsee vastaamaan myöntävästi. Minun on hyvä olla näin, mutta koska olen oppinut nauttimaan urheilusta ja haluan lisää lihasta sekä kiinteytyä, niin työnteko sen eteen jatkuu. Mutta enää ei ole kiire sinne määränpäähän (jota ei ole, ihminen ei ole ikinä valmis!) vaan voi rauhassa nauttia siitä kuuluisasta matkasta.


lauantai 27. kesäkuuta 2015

"Mä oon niin tööt"

En kertakaikkiaan pysty tajuamaan mitä on juuri kuluvan viikon aikana tapahtunut. Liki kolme vuotta ehdin puuhastella koiranruokakaupassa ja kaikki oli tuttua. Tiesin paljon, osasin paljon, joissain asioissa jopa enemmän kuin muut siinä yrityksessä. Tutut työkaverit, tutut asiakkaat, tutut rutiinit, toimittajat, tilaukset, kaikki. Aika ajoin se kaikki alko tuntumaan jopa tylsältä.

Niinpä starttasin nyt tiistaina paikassa, jossa kaikki on uutta. Ihan jäätävä määrä uutta opittavaa ja kaiken sen uuden tiedon tykityksessä on aivot joutuneet tosi koville. Ainakin toistaiseksi näyttää kuitenkin onnekseni siltä, että olen paiskautunut mukaan ihan äärimmäisen mukavaan porukkaan! Oon iltasin ollu aivan loppu ja lähinnä vaan käyny kevyitä kävely- ja pyörälenkkejä koirien kanssa. Yhtenä iltana kävin vähän ottamassa turpaankin. Mutta tämä ei ole huonoa väsymystä, ei mitenkään päin! Päinvastoin, oon ihan huikeen innoissani tästä muutoksesta. :)

Vanhasta työpaikasta lähteminen oli silti niin kovin haikeeta. Sain hirvittävän hyvän työtodistuksen, lähtöäni harmittelevan läksiäispuheen ja yhdeltä työkaverilta niin tiukan rutistuksen lähtiessä, että itkuhan siinä pääsi. Meni siis ihan vollottamiseksi koko homma, mutta se nyt ei multa ollut mitään uutta. :D

Sunnuntaina söin aamupalaksi jätskiä, kävin kampaajalla ja jätski kuitattiin salilla.

Kun arkityön lisäksi vetäsin vielä tähän lauantaille täyden päivän myyden marjoja, niin on aika semmonen kaikkensa antanut olo. Voin kertoa, että tunnin päästä alkavan saunavuoron jälkee viskon kaikki puhelimet, kelloradiot ja muut meteliä aamuisin pitävät laitteet parvekkeelta ja annan itselleni luvan huomenna nukkua. Ehkä kunnon yöunien jälkeen kykenen tuottamaan jotain semmosta tekstiä, jossa olis jotain järkeäkin. :)


Tähän väliin ei auta enää mikään muu kuin nauraa idolilleni Kristiina "Kissi" Vähähiilarille. Ensinnäkin Antti Holma on iiiiik ihku!! enkä vaan lakkaa nauramasta Vähähiilarille. "Jaksaa, jaksaa, painaa, painaa, elämä on lainaa, kohta oot vainaa!"


lauantai 20. kesäkuuta 2015

Epäsosiaalisen absolutistin juhannus - 2 vuotta selvinpäin!

Ei muuten ollut juhannusaattona pahemmin ruuhkaa salilla! Ruuhka oli niin merkittävä, että niistä kolmesta lisäkseni treenaamassa olleesta yksi jopa heittäytyi juttelemaan mukavia. Siis hyvin epäsuomalaista toimintaa, mutta ehkä tää no life -aste oli molemmilla niin korkea, että se yhteisöllisyydentunne oli välittömästi liian valtava ohitettavaksi.

Aattopäivän starttasin myymällä marjoja muutaman tunnin ajan ja niistä hommista kotiin ruoanlaittoon. Torstaina kävin kaupassa juhannusta varten ja annoin itselleni luvan ostaa ihan mitä tahansa herkkuja. Siis ihan-mitä-tahansa. Lidlin tuorepaistopisteestä huolimatta merkittävin paha mitä kotiin kaupasta lopulta kannoin oli tertullinen banaaneja. Banaaneja?! Ei vaan tee mieli mitään moskaa - ja se on muuten kummallinen olotila! Vanhat tavat yrittää edelleen kummitella mielessä, että osta nyt jotain, mutta se joku esiin kaivettu osa mua vaan ihmettelee, että miksi helvetissä ostaisin? Hämmentävän hienoa.

Juhannusateriana grillimakkaran sijaan tein kotikutoisen version kebabista salaatilla. Olis se grillimakkarakin varmaan maistunu, mutta ei nyt ollu grilliä saati makkaraa lähellä, joten tämmönen juhannusruoka tällä kertaa. Oli muuten tosi hyvää! Jälkkäriksi veivasin tuoreista mansikoista ja banaanista rahkan. Ja pakko oli taas ihastella, että kyllä terveellisesti syöminen on sitten vaikeeta ja kurjaa. Ruoka maistuu ja tuntuu kehossa hyvältä. Ei laskemista, ei punnitsemista, ei nälkää. Tää on niin mun juttu!!




Iltapäivällä otin vahingossa pienet päiväunet, kun odotin puhelimen akun latautumista ja yksinkertasesti nukahdin. Tosin tunnin torkkujen jälkeen oli taas ihan hitosti virtaa ja pitkästä aikaa menin oikein mielelläni salille. Ja kuten sanottua, ei ollu pahemmin ruuhkaa. Putkirullailin ja venyttelin poikkeuksellisen tunnollisesti ja rääkkäsin käsiä. Saattoi ehkä pienen pieni salimotivaatiokin tehdä paluutaan siinä ohessa, koska tässä oon koko aamun miettiny, että mitähän sitä tänään treenais. Jes!



Yöllä toteutin jo monta viikkoa kyteneen haaveen pyörälenkistä koirien kanssa metsässä. Mikäs sen parempi ajankohta sen toteuttamiseen kuin juhannusyö! Täysin tyhjässä ja hiljaisessa metsässä paahdettiin koko lauman voimin. Koirat sai juosta vapaana ja mä yritin selvitä hengissä - mun pyörän ominaisuudet ei ole ihan omiaan tommosiin metsäolosuhteisiin, mutta hauskaa oli! Tommosen koiraeläimen hetkellinen nopeus on ihan jäätävää, koska mä yritin ihan tosissani sotkea tasasella noita karkuun ja kaksi nuorinta kiri musta ohi kerta toisensa jälkeen. Loppumatkasta oli ihanan rentoja ja uupuneita koiria ja uni maistuu koko remmille edelleen. Täytyy vielä käydä palauttava kevyt kävelylenkki, mutta kyllä oli niin hirmuisen hauskaa! :)


Eli hyvinkin itseni näköinen juhannus. Mahtui sinne johonkin väliin myös pienimuotoisesti sosiaalistakin toimintaa, mutta tärkeimmät taisi tulla tässä. Koska on juhannus niin vietetään samalla myös vuosipäivää, sillä mä olen nyt virallisesti ollut kokonaista kaksi vuotta selvinpäin. Tänä aikana olen sen ensimmäisen vuoden aikana kolme kertaa juonut jonkun siiderin, mutta viimeinen vuos on mennyt yhtä skumppalasillista lukuunottamatta täysin alkoholitta.

On muuten hassua, että myös mun juomattomuuden yhteydessä on sanottu "muista nyt kuitenkin välillä myös nauttia elämästä" yhtälailla, kuin ruokavaliooni liittyen. Ei hätää, vaikka pyrin olemaan mättämästä kurkustani alas hötöä ja alkoholia, niin mä kyllä nautin elämästäni. Enemmän kuin koskaan ennen!



perjantai 19. kesäkuuta 2015

Keskikesän kehityskuvat!

Juhannus, keskikesän juhla. Läskikuvat nyt ei esittelyjä sen kummemmin kaipaa, ehkä ne puhuu puolestaan ihan tarpeeksi. Sosiaalisen toiminnan, kokkojen ja grillin sijaan löysin itseni ensin salilta ja kohta lähetään koirien kanssa oletettavasti hiljaiseen metsään pyöräilemään - koirat saa juosta vapaana ja mä sotken henkeni puolesta peläten kapeilla renkailla pitkin metsää!



P.S. Saa kyllä toi SOC alkaa tätä menoa sponssaamaan mua.. :D

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Toinenkin kesälupaus vaakakiellon lisäksi!

Tiedossa on suuria muutoksia työrintamalla. Täyspäivänen työ siirtyy ihan uusiin kuvioihin arkipäiviin ja toinen työ on tässä kesän ajan siinä rinnalla lauantaisin. Eli kesä tullaan painamaan täyttäkin täydemmillä tunneilla maanantaista lauantaihin ja siihen koirat sekä muut harrastukset päälle.

Ja mun tekee jo nyt tiukkaa ehtiä kaikki haluamani! Tai osaa en oikeastaan ehdi siis lainkaan toteuttamaan, kuten muutama osittain toteutettu kuvausprojekti, joista pitäis ne kuvat jossain kohti tehdä valmiiksi. Ja aktiivisempi blogien päivittäminen. Ja kaikenlaista semmosta pientä juttua. Varsinkin kun ne todella kiireiset ajat on vasta tulossa!

Tänä aamuna startattiin lenkille klo 5.50. :)

Siitä huolimatta tein toisenkin lupauksen kesälle vaakakiellon lisäksi. Lupaan olla änkeämättä tahallani ohjelmaa yhteenkään sunnuntaihin. Ei urheilua, ei siivoamista, ei väkisin blogeja, ei mitään. Jos joku muu pyytää mukaan treenaamaan tai jotain muuta, niin se on ainoa poikkeus, mutta mä en saa itse järjestämällä järjestää mitään. Koirien kanssa saa käydä kävelylenkillä, mutta ei juoksemista, ei askelkyykkyjä, ei leuanvetoja, ei mitään muuta kuin rauhallista kävelyä.

Luulen, että laiskottelusunnuntait tulee tarpeeseen. Työn ohella ehtii kyllä lenkkeilemään koirien kanssa ja treenaamaan muuta, näin pienen asunnon ehtii siivoamaan arkenakin, blogit voi päivittää ihan hyvin tässä iltasella päivän muun pakollisen ohjelman jälkeen. Koska kalenteri tullaan sunnuntain osalta pitämään aivan tyhjänä ja sitä on ainoastaan muilla ihmisillä valtuus täyttää, mutta multa se on täysin kiellettyä. Oikeastaan aika kivaa!

Lauantain ulkoilmaruokala.

Potkunyrkkeilytreenit jää tän viikon jälkeen kesälomalle, mutta onneks vielä tänään pääs vetämään kevyen tuplatreenin. Kun on viimeks treenannu kunnolla viikko sitten niin kroppa oli yks saatanan tukkonen kasa. Semmonen entistäkin hitaampi ja kömpelömpi. Mutta ei se yhtään niin pahalta tuntunu enää kuin lauantaina, kun ennen kevyttä salitreeniä lämmittelin säkkiä pahoinpitelemällä. Kaikki oli niin hidasta ja raskasta junttaamista, että meinas sekä naurattaa että itkettää samaan aikaan. Mutta kyllä se nyt onneksi tossa parissa tunnissa lähti hiljalleen sieltä taas elämään. Harmittaa ihan levottoman paljon, etten pääse huomenna kevätkauden vikaan kuntonyrkkeilyyn työvuoron takia. Siellä olis viimestään saanu revittyä ittensä totaalisesti hereille ja auki. Mutta kun ei niin ei. :(

Elämä ilman vaakaa on mukavaa. Taas hieman enemmän mun näkönen ruokavalio on mukavaa. Kesä on mukavaa. Tää fiilis on mukavaa. Mun lähtölaskenta on alkanu ja työvuoroja tässä vanhassa ja tutussa työpaikassa on jäljellä vain muutama. Jännitys tiivistyy ja innostus kasvaa. Vihdoin niitä toivottuja muutoksia tapahtuu ja saan ottaa siitä kaiken kunnian itselleni siitä kaikesta vaivannäöstä tämän tarvittavan muutoksen eteen.

Ei valittamista, elämä on aika jees.

Citymarketin salaattibaarista pääruoka ja torikojusta jälkkäriherkut. Voi elämä, tuoreet marjat on parasta. <3

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Näppylänaamainen teinipoika - ja ihan oma vika!

Instagramissa ja läskiblogin Facebook-sivulla mukana roikkuvat tietävätkin, että kompuroin työpaikallani ansaan, joka oli tällä kertaa ottanut siirappitäytteisen vohvelin muodon. Eli tommosia vohvelikiekkoja, joiden sisällä oli siirappia.



Ihan naurettavan hyviä, suorastaan alko ottamaan päähän. :D Mutta onneksi kaikella on hintansa! Ilmapallomahan lisäksi sain niin näppyläisen naaman, että olis moni teinipoikakin kateellinen tästä arsenaalista. Näin jälkikäteen mietittynä en ole taas lainkaan niin varma, oliko se nyt taas ihan tän kaiken arvosta, mutta tulihan taas kompuroitua. Mä en juurikaan tota meikkaamista harrasta, etenkin kun iho on normaalisti varsin hyvässä kunnossa. On ihan kummallista kun naama on ihan näppyläinen. :D Ja sitten vielä tuo poikamainen sivusiili ja voi voi voi.. ;)

Noin muuten olen lipunut hiljalleen takaisin vapaammin sovellettavaan ruokavalioon. Mutta kertonee jotain saamastani suunnitellusta ruokavaliosta, että mitään rynnäkköpakoa en ole siitä ottanut vaan ranka on edelleen sen mukainen. En kuitenkaan esimerkiksi enää punnitse senkään vertaa mitään ruokia vaan tähtäilen samoihin määriin silmämääräisesti.

Ei siis mitään suuren suurta ja uutta tällä rintamalla. Leukoja treenataan, fillarista on nyt vuorostaan eturengas tyhjänä, sali kiinnostaa ehkä etäisesti, minusta riippumattomista tekijöistä johtuen eiliset tappelutreenit jäi välistä ja sen semmosta. Ei jaksa nyt ressaa näistä jutuista, menee niin paljon energiaa valmistautuessa näihin työelämän muutoksiin, jaiks! :)


torstai 11. kesäkuuta 2015

Leuanvetoprojekti - Kun jostain se nyt vaan on alotettava!

Kesäprojektiksi on tosiaan valikoitunut muun muassa leuanvedot, sekä myötä- että vastaotteella. Ja koska oikein hyvänä päivänä jaksan vetää vastaotteella noin 1,5 leukaa ja myötäotteella noin 0,25 - ja huonona päivänä molempia menee tasan 0. Niinpä tilasin treeniavukseni vastuskuminauhan.

Saliltakin noita kuminauhoja löytyy, mutta koska ensinnäkin salimotivaatio on tasan nolla ja haluan hyödyntää kumpparia muissakin jutuissa niin tilasin ihan ikioman. Vahvuudeltaan tilaamani kuminauha on sitä luokkaa, että sillä voi lingota pikkulapsen kerrostalon katolle. Vakiolenkkireitin varrella on ainakin yksi kuntoilupiste, jossa pääsee kesken lenkin vetämään pakolliset leuat. Pitäis vaan löytää toinenkin, koska tällä paikalla ei ole varsinaista leuanvetotankoa vaan tollanen ihme viritys, jossa kyllä vastaotteella saan tehtyä mainiosti, mutta tuntuu etten saa tarpeeksi leveälle käsiä myötäotetta varten. Mutta ei se mitään, tämäkin on jo tyhjää parempi.


Kuminauha kotiutui viikko sitten ja viikossa on ollut nyt tasan yksi päivä ilman tätä harjoittelua. Viikko sitten potkunyrkkeilytreeneissä roikuin leuanvetotangossa treenien jälkeen selkää venyttäen ja valmentaja käski kiskoa itteni ylös. Kerroin voimieni vähäisyydestä ja armottomasta koko kesän treenisuunnitelmasta. Uhosin olevani niin helvetin vahva sitten syksyllä! Koutsi heitti salin oman valikoiman kuminauhan tankoon ja ilmotti, että then you can just as well start right now. Että mitä sitä suotta alottamaan "huomenna", kun sen kerran voi alottaa heti. Samoin maanantain treeneissä roikku kuminauha tangossa ja kun käsky kävi niin piti tehdä yksi veto myötäotteella. Vain yksi, mutta täydellisellä tekniikalla.

Mähän haluan lenkille aina mukaan niin vähän liikkuvia osia kuin vain mahdollista. Niinpä kieppasin kuminauhan olkapään yli ja vastakkaisen kainalon alta ja siinähän toi roikku mukavasti matkassa häiritsemättä, kuten ylemmässä kuvassa. Ja asian ulkopuolelta tiistain lenkkitunnelmia laumankin osalta:


Mutta kuten sanottua, jostain se nyt vaan täytyy alottaa. Ehkä myöhemmin kesällä pääsen tilaamaan ohuemman kuminauhan ja toisekseen näitä voi hyödyntää aika monella tavalla. Oon jo varioinu kotijumppaakin tän vahvan kuminauhan avulla! Niin ja sitten syksyllä jaksan tehdä jo monta vetoa kokonaan ilman avustusta, eiksje?! ;)


tiistai 9. kesäkuuta 2015

Hei hei, kesäloma!

Tiedättehän sen kliseisen hokeman, että kyllä kaikki järjestyy? Että elämällä ja asioilla on kummallinen tapa järjestyä tavalla tai toisella? Vaikka se ei silä todella pitkään aikaan tuntunutkaan, niin yhtäkkiä huomaan yhdestä kulmasta poksahtaneen palapelin palasten löytävän taas paikalleen ihan itsestään. Tai no, näkemällä ihan hitosti vaivaa asian eteen, mutta kuitenkin.

Niinpä otin eilen aika mainion startin viikkoon. Jännityksen takia huonosti nukutun yön jälkeen aloitin päivän irtisanomalla itseni nykyisestä työpaikastani. Ja sitten siis aloitan uudessa työssä parin viikon päästä ja lähden kokeilemaan työnkuvaa, joka eroaa kaikesta tähän asti tekemästäni aika paljon ja silti sisältäen myös tuttuja piirteitä. Tämän kunniaksi Suomen kesäkuu tarjoili parastaan aurinkoisen aamun jälkeen kaatamalla miljoona saavillista vettä niskaan ukkosen kera. Ja sitten tuli taas aurinko. Semmonen olo mulla oli päässäkin!

Illalla vedin taas tuplatreenin ensin potkunyrkkeilyn kuntoversion ja sitten varsinaisen lajitreenin merkeissä. Kunhan olin ensin nauttinut päivälliseni nestemuotoisena istuen omalla parvekkeellani nauttien sinne koko päivän paistavasta auringosta! Tässä vaiheessa siitä vielä osaa nauttia, mutta monta helteistä päivää putkeen tekee tästä yksiöstä ihan tolkuttoman saunan. Sitä taas ootellessa.. :D

Nyt kun pää oli tyhjennetty niin oli aivan jäätävän kivaa päästä pusertamaan itestä kaikki irti myös fyysisesti! Kotiin raahustaessani tajusin olevani niin väsynyt, ettei mitään järkeä. Siis semmosta sekä kehoa että mieltä painavaa uupumusta. Kävin suihkussa ja söin iltapalaa ennätysajassa eikä sanat tule ikinä riittämään sen tunteen kuvailussa, kun vihdoin kömmin omaan sänkyyni ja vedin peiton korviin. Ei tarvinnut unta paljoa houkutella tai heräillä pitkin yötä.


On hyvä olo ja hyvä mieli. Kertakaikkiaan. Keho tuntuu viikon nukkuneelta ja päähän on piikitetty piristeitä. Olen myös kiltisti pysynyt pois puntarilta ja leuanvetoja on treenattu ahkerasti vastuskuminauhan avustamana. Kuntosalitreeni ei houkuttele pätkän vertaa, ei siis kertakaikkisen milliäkään. Mutta koska se ei (enää nykyään) tarkoita sitä, että jäisin sitten vain sohvalle lojumaan, niin en ota salin takia stressiä. Tehdään nyt kaikkea muuta ja nautitaan ulkoilmaurheilusta sekä tappelemisesta. Josko se into taas salillekin syttyisi jossain kohti!

En ole millään muotoa uskovainen, mutta tyyneysrukous on nykyään aikamoinen mantra. Sitä käytetään paljon AA-liikkeessä sekä itse alkoholistien että alkoholistien läheisten ryhmissä, mutta mun mielestä se on sovellettavissa aika moneen elämän osa-alueeseen.

Suo minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin,
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Kokopäivätyö + kolme koiraa + muut harrastukset = MITEN?

On lienee käynyt hyvin selväksi, että mulla on kolme koiraa. On lapinporokoira Birre (aka "Tuksu", 10/2007), sekarotuinen Bea (aka "PamPam", 09/2009) ja lapinporokoira Kauko (aka "Kaako/Nippu", 02/2013).

Kauko, Bea, Birre



Tää lauma on hyvin energinen (poislukien Tuksu..) ja etenkin junioriosastolla virtaa riittää kuin pienessä kylässä. Kanssakoiraihmiset aina välillä ihmettelee, miten pystyn kokopäivätyön ja koirien lisäksi vielä harrastamaankin myös sellaisia lajeja joihin ei koirat osallistu? No sekä hyvin, huonosti että hyvin huonosti.

Täähän on semmosta jatkuvaa kamppailua huonon omatunnon kanssa, koska koirat joutuu olemaan niin paljon yksin. Mutta yritän aikatauluttaa ja suunnitella tän lauman elämän siten, että koirat pysyy edes suunnilleen tyytyväisinä ja mä saan harrastaa muutakin. Käytännössä se tarkottaa aika kurinalaista vuorokausirytmiä, koska kaikkea tekemistä ei voi jättää vain iltaan. Lajitreenipäivinä on herättävä aamulla aikasin, jotta koirat pääsee kunnon lenkille aamusta, koska kun tulen töistä niin käytän ne vaan nopeasti pissalla ja suuntaan treeneihin. (Se nyt ei varsinaisesti ole edes järin huono juttu, koska kevytkin liikkuminen aamulla starttaa päivän merkittävästi paremmin!) Treenien jälkeen riippuu omasta jaksamisesta/säästä/taivasmerkkien asennosta käydäänkö pikaisesti iltapissalla vai kenties toinen pitkä lenkki. Tai joskus se aamun pitkä lenkki siirtyy iltaan.



Kuulostaa hienolta, eikö? Paitsi ettei se totta tosiaan aina toteudu näin. On päiviä, että aamulla ei sinne lenkille jaksa tai viitsi ja treenien jälkeen haluaa vaan suihkuun ja nukkumaan. Mitä se tarkottaa koirien osalta? No ihan helvetin tylsää päivää. Tietysti. Tässä kohti kiitän itseäni siitä ihan hitonmoisesta työstä ja vaivasta minkä olen nähnyt näiden koirien yksinoloharjoittelun kanssa. Ne ei tuhoa (paitsi lelujaan toisinaan), naapurit hämmestelee mulla todella olevan kolme koiraa, kun ei koskaan mitään ääniä kuulu eli oletettavasti kotona ei kukaan myöskään möykkää mun poissaollessa ja kun kotiudun niin vastassa on ihan rauhallisia ja rentoja koiria.

Se ei silti helpota sitä syyllisyyttä, että pahimmillaan ne on todella ison osan vuorokaudesta yksin. Noh, sentään niillä on toisensa, ettei tarvitse olla kokonaan yksin. Toisekseen olen keventänyt omaa henkistä murhettani sillä, että en koe musta olevan koirilleni yhtään mitään iloa istumalla kotona kattomassa telkkaria. Jos olen koneella tai katson tosiaan sitä telkkua, niin koirat makoilee kuka missäkin, ei mulla ole mitään virkaa siinä kohti. Joten ajattelen sen niin, että niille sillä ei ole merkitystä lojunko sohvalla vai olenko treeneissä.



Sen yhteisen ajan koirien kanssa yritän järjestää mahdollisimman laadukkaasti. Meillä on lähellä loistavia maastoja, jotka tarjoaa laumalle mahdollisuuden juosta paljon vapaana. Metsää ja peltoa löytyy reitteineen niin paljon, että lenkit ovat tyypillisesti vähintään tunnin (ja eteneminen on todella reipasta), kaksi tuntia ja ajan kanssa ja hyvällä säällä kolmattakin tuntia. Joskus kaksi lenkkiä päivässä. Mulla on mukana yleensä aina nameilla tankattu treeniliivi ja pitkin lenkkiä muistellaan tokon liikkeitä tai harjotellaan agilityn ohjauksia puiden ympäri. Huonolla säällä ulkoilut saattaa rajottua pikaisiin pissatuksiin ja kotona voidaan esimerkiksi opetella uusia temppuja tai hioa jo opeteltuja muuveja. Tai olla tekemättä yhtään mitään.

Sen lisäksi käydään potkimassa jalkapalloa, heittämässä isolla pellolla pallonheittimen kanssa tennispalloa, hihnalenkkeillään kaiken riehumisen vastapainona, käydään treenikentällä agilityn ja/tai tokon merkeissä, käydään lenkillä juosten, lenkillä kävellen, lenkillä tallustellen etanavauhtia nauttien luonnosta, välillä koirat pääsee mukaan heppatallille ja milloin nyt mitäkin. Yhä edelleen rakastan sitä näkyä yli kaiken, kun koirat on aivan totaalisen väsyneitä pitkän lenkin jälkeen. Väsynyt koira on onnellinen koira.



Mutta sen pakollisen työajan yksinolon lisäksi jos mä en olisi treenaamassa niin istuisin kotona. Se on nähty jo siellä "entisessä elämässä", että muiden harrastuksien puuttuminen ei lisää koirien aktiviteetteja käytännössä yhtään mitenkään. Oikeastaan tilanne on nykyään päinvastoin! Nyt kun on itse innostunut liikkumisesta niin tätä nykyä koko tää lauma liikkuu enemmän, kovempaa ja monipuolisemmin. Ennen etsin vain sen lähimmän metsäpläntin tai pellonkulman, että voin päästää koirat irti. Nyt oikeasti voidaan tuntikausia seikkailla etsien metsästä uusia reittejä ja pelkän hitaan laahustamisen sijaan innostun itsekin juoksemaan ja pujottelemaan ryteiköissä ja hyppimään puunrunkojen yli. Nyt ei risteyksessä valita aina sitä lyhintä tuttua reittiä kotiin vaan jos suinkin on aikaa, niin otetaan se kokonaan uusi suunta ja katsotaan mihin päädytään.

Koko paketin kasassa pitäminen vaatii tiettyjä uhrauksia. Kun haluaa hoitaa hyvin sekä koirat, työn, muut harrastukset että vielä nukkuakin riittävästi, niin jostain se on pois. Mun tapauksessa se on pois siitä tyhjänpäiväisestä telkkarin kyttäämisestä ja voi mennä monta päivää, etten edes avaa koko masiinaa. Sosiaalista elämää ehdin harjoittamaan mun mittakaavalla ihan tarpeeksi ja kun elämäänsä on haalinut myös itsekin aktiivisia ihmisiä, niin kuulumisia voi vaihtaa ihan yhtä hyvin kahvittelun kuin myös lenkin merkeissä. Jos mulla olis valtavia intressejä ravata joka viikonloppu baarissa ja käydä kavereitten kanssa kahvilla ja syömässä ja shoppailemassa ja leffassa niin kyllä senkin saisi onnistumaan, mutta nyt käytän sen ajan muihin asioihin.

Lihaskuntoharjoittelua voi tehdä myös kotona.
Mun PT ei vaan ole kovin kannustava..

Ja vaikka viikot on aika täynnä ohjelmaa, niin en ota tästä mitään ressiä. Ensisijaisesti hoidan koirien virikkeistämisen ja sitten katsotaan miten jää siihen itsensä viihdyttämiseen aikaa ja energiaa - ihan vaan koska koirat ei saa valita. Jos illalla tekee mieli lähteä fillaroimaan, mutta olis kiva kirjoittaa myös blogia, mutta on aikaa vaan toiseen niin sitten pitää valita. Usein valitsen sen liikuntavaihtoehdon, koska blogi kyllä odottelee ja jos vaikka vapaapäivään jää enemmän ylimääräistä aikaa niin sitä voi käyttää sitten vaikka sen blogin kirjotteluun. Saatan myös kaiken sen "pitäis tehdä sitä ja tätä ja tota" -arpomisen keskellä keittää kupposen teetä ja heittäytyä levyksi sohvalle telkkarin ääreen ja olla tekemättä yhtään mitään.

Sillon pulleana sohvaperunana kitisin, että olis kyl kiva tehä, mutta kun ei ole aikaa. Nyt olen tajunnut, että on mulla aikaa, kun vaan oikeasti haluan sitä järjestää. Se voi vaatia uhrauksia ja sumplimista, mutta kun jotain oikeasti haluaa, niin sen saa kyllä toteutumaan.

Mun koirat on mulle tärkeydessään siellä listan ehdottomassa kärkipäässä ja teen parhaani niiden hyvinvoinnin eteen, mutta elän myös omaa elämää. Saatan katsoa tilannetta vaaleanpunaisten lasien takaa, mutta omaan silmääni mulla on pieni lauma ihan kohtuullisen tyytyväisiä koiria. :)

DreamTeam <3

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

"Se on sellainen läskiblogi joita soisi olevan paljon enemmän. Sellainen jossa on oivallettu että se vaaka ei kerro meille loppu viimeksi yhtään mitään."

Eilinen kysymys kuului "Mutta mikä läskiblogi se semmonen on, jossa ei vaakaa kytätä?!" ja yhden vastauksen antoi muun muassa kommentin kyseiseen kirjoitukseen jättäny Anni:
Se on sellainen läskiblogi joita soisi olevan paljon enemmän. Sellainen jossa on oivallettu että se vaaka ei kerro meille loppu viimeksi yhtään mitään.
Ja samaa mieltä oli moni muukin. Ja samaa mieltä olen itsekin. Ne numerot vaan on niin hienoja! On upeeta voida sanoa, että mäpäs olen laihtunut kakskytseittemänpilkkuviis kiloa! Paitsi niinä päivinä, kun kroppa onkin kerännyt nestettä ja olet laihtunut vaan kakskytkuuspilkkukaheksan kiloa. Tai että pitää ahdistua kunnon paskamättöpäivästä, koska pari seuraavaa päivää on laihtunut ehkä vaan kaksytviispilkkukaks kiloa. Ja se ahdistus helpottaa vasta, kun olet virallisesti taas laihtunut kakskytseittemänpilkkuviis kiloa ja mielellään vähän enemmänkin.

En pääse siitä mihinkään, numerot saa kaiken kuulostamaan paljon hienommalta. Olisi hienoa vaan kehuskella suurilla pudotusmäärillä, koska "melkeen kolkyt" laihdutettua kiloa on ihan hitosti enemmän kuin "vähän reilu kakskytviis". Siinähän on ihan tolkuton ero! Mutta mä olen 24-vuotias ex-läski ja kovaa vauhtia status on muuttumassa johonkin ihan muuhun. Onneksi vielä hyvän matkaa kuitenkin 24-vuotias, mutta ex-läskin lisäksi olen nykyinen treenaaja. Jonkin sortin urheilija. Hyvinvoinnin metsästäjä. Ehkä jonain päivänä motivaattori ja esikuva. Kamppailija monessakin merkityksessä. Kovaa vauhtia elämäni parhaassa kunnossa.


Se fakta ei poistu ikinä, että mä olin lihava. Ylipainoinen ja fyysisesti sairastumassa todella pahasti. Henkisiä arpia korjaillaan vielä pitkään. Mutta mä voin joko pitää sitä taakkana tai kääntää sen voimavaraksi. Tabun sijaan olen jo tämän blogin kautta päättänyt tehdä itsestäni esimerkin. Haluan jakaa vertaistukea, ymmärrystä, tsemppiä ja toivoa. Olen omaa matkaani kulkenut niin helvetillisissä ryteiköissä ja meinannut hukkua moneen suohon, ettei sen tunnelin päässä ole ollut minkään sortin valoa, mutta tässä sitä vaan kirjaimellisesti kamppaillaan menemään edelleen. Nyt se epätoivonen räpiköinti on vaan muuttunut aivan täysin. Mullahan on kaikki avaimet kätösissä nauttia elämästä ja terveemmästä kehosta!


Joten mä olen nyt elävä todiste siitä, että hyvin monella tapaa ongelmainen voi saada kehonsa terveeksi. Nyt lähetään sitten pusertamaan sitä henkistä terveyttä parempaan jamaan ja opetellaan irtautumaan siitä vanhasta pläski-statuksesta. Aina välillä treeneissä se iskee tajuntaan, että totta tosiaan entinen pullea liikuntaa vihaava sohvaperuna saa ihan hillittömiä fiiliksiä liikunnasta. Se on ihan naurettavaa! Eikä edes kurvaa autokaistan kautta hampparit molemissa käsissä kotiin?! On sitä pitkälle tultu. Todella hemmetin pitkälle. Eikä siitä edes murto-osa ole mitattavissa puntarin avulla.

Mutta ne numerot. Ehkä mä vaihdan sen vaakalukeman pienennyskyttäyksen vaikka siihen, että aletaan kyttäämään mulle suurempia numeroita leuanvedossa. Tai punnerruksissa, jotka ei ole ihan sitä vahvinta alaa. Siinä mulle työstettäviä numeroita, koska sivupalkin painokehityksen alle on lisätty seuraavaa:


Hyvää treenikesää mulle, nyt otetaan kaikki ilo irti liikkumisesta ja terveellisestä syömisestä. :)

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Mutta mikä läskiblogi se semmonen on, jossa ei vaakaa kytätä?!

Tänään hikisenä raahustin kuntonyrkkeilyn jälkeen rappusia kohti kotia jättimäistä treenikassia raahaten ja päällimmäinen ajatus oli vaan se, että mulla on ihan valtavan hyvä olo. Mietin, etten halua käyttää vaakaa enää ikinä!


Treeneissä juoksin tatamia ympäri lyhyehköissä treenishortseissa ja peilistä arvioin, että onhan nää mun reidet paksut ja niissä on reilusti ihan ehtaa läskiä, mutta kyllä ne lihakset sieltä erottuu. Pohkeita kelpaa kaventaa, mutta niistäkin erottuu lihasta. Allit hölskyy, mutta olkapäät erottuu, hauikset erottuu ja se surullisen kuuluisa selkä heräilee. Jenkkakahvat ja vatsanseutu hyllyy, mutta oikein armollisessa valossa vatsalihaksia voi erottaa oikein hyvällä mielikuvituksella.

Ei siis ole kyse siitä, että kokisin vartaloni olevan ihanteellisessa kunnossa, mutta osaan nähdä jo jotain muutakin kuin korjattavaa ja kiristettävää ja laihdutettavaa. Mulla on 24 Fitness Onlinen blogiyhteistönä tekemä ruokavalio ja mietin tuottavani pettymyksen, jos en olekaan laihtunut tämän muutaman kuukauden aikana. Koska esitietolomakkeessa tiedusteltiin tavoitepainoa, joka mulla on sen 68kg ja siihen lähdettiin ruokavalio-ohjelman kanssa luvuista 74kg.

Olo tuntui kevyemmältä, sitten sairastuin, porsastelin, turposin, olo oli vastenmielinen ja kun sen sairastelurupeaman päätteeksi kävin vaa'alla, niin oltiin iloisesti taas lukemissa 74kg. En tiedä miten alas se oli laskenut ennen sitä, kun vaaka on pidetty aika visusti pois jaloista pyörimästä, mutta kyllä se saikulla vedetty setti on nostanut painoa reilusti. Tottakai masennuin ja turhauduin ja suutuin itselleni ja henkinen vointi meni todella tuskaiseksi.


Olen kuitenkin oikeastaan yllättävänkin paljon tykännyt sen mulle tehdyn ruokavalion noudattamisesta. Kuten oon aikasemminkin sanonu, niin siinä on paljon semmosia piirteitä, jotka tulevat jäämään pysyvästi osaksi ruokavalioni rakentelua enkä esimerkiksi laske päiviä, että milloin sen saisi vihdoinkin lopettaa. Päinvastoin, sen kanssa on oikeinkin mukavaa elellä ja noudattaminen on helppoa.

Mutta entäs se vaaka? Tätä aihetta on tässä blogissa pyöritelty ennenkin, kuinka pitäisi irtautua siitä puntarista ja tunnustella omaa olotilaansa. Ongelmainen vatsani ei ole ollut kipeä, koen vireystason olevan korkea, haluan ja jaksan urheilla, tunnen olevani lihaskunnoltani vahvempi ja kestävyys on noussut. Keho tuntuu koko ajan vaan enemmän ja enemmän tasapainoiselta, pystyvältä ja omaltani. Tossa blogin sivupalkin esittelytekstissä lukee "Haluan tuntea asuvani taas omassa kehossani ja tuntea itseni terveeksi" ja nyt mulla on semmonen olo koko ajan vaan enemmän ja enemmän. Teksti on alkuperäinen ihan blogin ensimetreiltä lähtien ja se on yhä edelleen se tärkein päämääräni.

Joko saan keskittyä vaan siihen? Keskittyä pusertamaan sitä jäljellä olevaa ylimääräistä rasvaa lihakseksi nauttien liikunnasta? Toteuttaa tätä tapaa syödä, jonka olen saanut todeta toimivaksi ja olla välittämättä valtavirrasta, joka yrittää käskeä tekemään toisin? Nauttia siitä järjettömästä rääkistä treeneissä? Iloita kohonneesta keskinopeudesta juoksu- tai pyörälenkillä? Olen läpikäynyt ihan tolkuttoman muutoksen siitä väsyneestä sohvaperunaläskistä tähän nykytilaan ja vaikka matkassa on ollut mutkia, rotkoja, ylämäkiä ja vuoria, niin tässä mä edelleen olen hymyillen hikoilemassa kohti terveellisempää elämää ja kehoa.

Sairaslomani jälkeen olen monta kertaa liikkuessani tahattomasti hymyillyt ja jopa nauranut ääneen - ihan ei mistään erityisestä syystä. Ihan vaan koska on niin helvetin siistiä haastaa kroppaansa, huomata pystyvänsä ihan tolkuttomiin suorituksiin ja kuinka vielä siinä itkun ja oksennuksen rajamailla saa revittyä itsestään vielä vähän enemmän irti. Ja siinä huumaavassa endorfiinikännissä sitä vapisee kotiin syömään, suihkuun ja omaan sänkyyn nukkumaan päivän viimesen hitto tää on siistiä!! -ajatuksen kanssa.


Mä en ole perillä. Mun kroppa ei ole perillä. Ei ehkä koskaan tule olemaankaan. Oliskohan mulla silti jo lupa alkaa nauttia tästä matkasta kohti sitä maaliviivaa, jota ei ole olemassakaan? Koska hiljalleen mulle on tullut tunne, että olisin sen jo ansainnut. Eikä vaaka enää pitkään aikaan ole tuonut tähän matkaan mitään hyvää.

Mutta mikä läskiblogi se semmonen on, jossa ei vaakaa kytätä?!

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Kesäkuun ensimmäinen päivä ja maanantai - hieno ajankohta tehdä pysyvä muutos!

Siitähän jaksan aina rätkyttää, että elämäntapamuutokset alkaa aina tiettynä päivänä, joka on aina "ensi maanantai" tai "ensi kuun ensimmäisenä päivänä". Vaikka niin ei suinkaan tarvtisisi olla, aina on hyvä päivä tehdä itselleen hyvää tuovia muutoksia. MUTTA! Nyt se on tässä, kesäkuun ENSIMMÄINEN PÄIVÄ ja kaiken lisäksi MAANANTAI - tämä selkeämpää viestiä ei universumilla ole tarjota!

Siis kuinka mahdottoman täydellinen ajankohta tehdä elämäntavoissaan ne muutokset, joita jo uutena vuotena uhkasi tehdä, mutta jotka toteutukseltaan jäivät puolitiehen. Ja kuinka helppo ajankohta startata sokeriton kuukausi! Ja sokerittomuudella tarkoitan nyt huonoja sokereita. Kesällä vhh-ruoan kokkailu on yhtä juhlaa, etenkin grillaamisesta pitäville. Pitäkää grilli tulilla vaikka aamusta iltaan ja tehkää huippuhyvää ruokaa, siihen ei hötöistä viljaa tarvita laisinkaan mukaan. Hyvin maustettuja kasviksia ja kunnon lihoja, maltillisesti maissia ja jos nyt oikein jäätävästi mieli tekee niin kohtuudella uusia perunoita.


Jälkkäriksi raikasta marjasmoothieta ja oikein megaherkutteluun tuoreita mansikoita ja kermavaahtoa. Karkkipäivää varten erilaisiin karppilettuihin löytyy paljon ohjeita netistä (joitain olen testannut ja toimivat hyvin!) ja lettukestit vatsaa vääntävien vehnälettujen sijaan karppilätyillä. Kylkeen kermavaahtoa ja marjoista omin pikku kätösin survottua sokeritonta hilloa. Tai esimerkiksi grillattua banaania vaikkapa omatekoisen jätskin kanssa (laiskat saavat luvan käyttää ihan kaupan kermajäätelöä, kuten minä). Suklaan ystäville vain oikeata suklaata, ei mitään maitosuklaasokerimössöä.

Kesä on niiden mielettömän ihanien tuoreiden marjojen aikaa, otetaan siitä kaikki ilo irti! Käytetään niin paljon tuoreita raaka-aineita kuin vain mahdollista (kovaa uhoamista multa, joka otan kaiken pakastimesta..), tehdään hyvää ja puhdasta ruokaa.

Nauti kesästä ulkoillen. Ja aseta vaikka itsellesi joku liikunnallinen haaste. Jos kestävyyskunto on huono, niin aloita juoksemalla yksi lyhtypylväiden väli. Seuraavaksi juokse kaksi väliä, sitten kolme ja elokuussa olet jo ihan maratoonari. Mä ite tilasin vastuskuminauhan ja sen avulla alan treenaamaan leuanvetoja säännöllisesti. Syksyllä aion pystyä vetämään useamman leuan puhtaasti putkeen ilman kuminauhaa. Niin ja edelleen aion jatkossakin jaksaa juosta kymmenen kilsaa alle tuntiin.


Oli kyse sitten ruokaan tai liikuntaan liittyvästä haasteesta niin älä ryhdy holtittomaksi. Jos olet esimerkiksi vaikeassa sokerikoukussa niin älä uhoa aloittavasi loppuelämän sokerittomuutta tasan juuri nyt etkä aio enää koskaan edes vilkaista karkkihyllyä kaupassa. Ota tarpeen vaatiessa ihan vaan päivä kerrallaan. Keskity siihen hetkeen, jossa nyt elät ja taistele niiden nyt vallitsevien ongelmien ratkaisemiseksi. Jos tänään pystyt olemaan herkuttelematta, vaikka sitten väkisin, niin huomenna olet jo vähän varmempi siitä, että ehkä tämä onnistuu sittenkin ja päivien kuluessa saatat päästä huomaamaan, että olet henkisesti paljon vahvempi kuin uskoitkaan.

Kirjoita ylös ne asiat, jotka haluat kesän aikana saavuttaa. On se sitten vähemmän hiilihydraatteja sisältävä ruokavalio, painonpudotus, liikunnallinen saavutus, parempi tulos kuntotestissä tai mikä tahansa asia, jonka olet aina halunnut saavuttaa, mutta et ole vielä päässyt kiinni siihen. Tee lyhyen tähtäimen suunnitelmia oman haaveesi toteuttamiseksi ja tarvittavan lyhyin askelin lähdet tarpomaan kohti päämäärääsi.

Koska hei, on kuun ensimmäinen päivä, maanantai ja juuri alkanut kesä - mikäs sen hienompi ajankohta ryhtyä tuumasta toimeen!