keskiviikko 26. elokuuta 2015

"Punnitseminen jatkuu syksyllä" - mutta entä jos ei jatkukaan?

Eikä muuten jatku! Tossa sivupalkissa on painokehitykselle oma kohta ja alla teksti, että puntarointi on kesätauolla, punnitseminen jatkuu syksyllä. Mutta syksy on ihan näillä näppäimillä tossa kotioven takana, mutta mulla ei ole pienintäkään aikomusta astua enää vaa'alle.

Onhan se vähän ankeeta, että ensin se nimeää bloginsa -30kg -tavoitteen mukaan ja sitten lakkaa seuraamasta jotta päästäänkö siihen tavoitteeseen. Tai että se on viimesen kaks vuotta vaan odottanu jotain tiettyä maagista numeroa näkyväksi puntarin näytössä - ja nyt se ei enää olekaan merkityksellistä. Kaikille meille vaakaneuroottisille ja syömishäiriöisille tää on ihan tajuton erävoitto!

Tuijotelkoot numeroita ne jotka niin haluavat tehdä. Mä olen kesän aikana vihdoin ja viimein ymmärtänyt ne oleelliset asiat ja todella avannut kuulolaitteeni ihan ikiomalle keholleni. Seuraavaksi opetellen olemaan vertailematta itseäni muihin - paitsi hyvällä tavalla. Yritän oppia näkemään ne omat hyvät puoleni ja vahvuuteni. Jonkun reidet tulevat aina olemaan kiinteämmät, jonkun selässä tulee aina olemaan vähemmän arpia, jonkun hauis tulee aina olemaan isompi ja vatsalihakset näkyvämmät kuin mulla. Mutta miksi hukuttaisin kaiken energiani siihen omani peilikuvani tarkastelun sijaan? Kattokaa kisalavoilla keikisteleviä supertimmejä ihmisiä - ne on kaikki ihan huipputikissä ja silti jokainen näyttää erilaiselta. Jonkun pakarat on aina pyöreämmät kuin toisen, jolla onkin jo sitten lihaksikkaampi selkä puhumattakaan siitä kolmannesta, jolla on isompi hauis kuin kellään muulla siinä porukassa. Ja ihan aina tulen jonkun muun mielestä olemaan liian jotain. So what?

Keskityn saamaan terveyteni kasaan, jotta vihdoinkin saisin ehjän treeniputken päälle, koska se on ainoa millä on enää merkitystä. Että saan syödä ja liikkua hyvin. Että saan koko ajan ja täysin jatkuvasti valittaa, kuinka lihaksiin sattuu, ihaillen esitellä lukuisia mustelmia ja ruhjeita sekä tottakai harva se päivä nilkuttaa treenien jälkeen kotiin, koska jälleen kerran on jalkoihin sattunut potkimisesta johtuen. Että saan kuulla treeneissä näyttäväni pelottavalta sen totaalisen syvän keskittymisen takia ja kuinka saan haukkoa happea, kun joku lyö tai potkasee ilmat pihalle. Että saan iloita kahden minuutin erän aikana saamastani tasan yhdestä hiton hyvästä osumasta huolimatta siitä, että vastapainoksi otin selkääni totaalisesti.

Mitä nyt sitten oikeasti haluan, jos vaakalukemalla ei olekaan enää merkitystä? Haluan hyvän kunnon. Kauniin lihaksiston. Terveyden. Lyödä nopeasti ja lujaa, mutta silti rennosti. Oppia suojaamaan ja väistämään niin, ettei aina tulis ihan niin helvetisti turpaan. Haluan niin nopeat ja kevyet jalat, että liikun ja potkin ketterästi kuin ninjat konsanaan. Näitä harjoitellessa vaaka on kohtalaisen hyödytön - sillä kun ei saa lyödä vastustajaa päähän kuitenkaan. Sitä tullaan tarvitsemaan korkeintaan vasta, kun olen niin hyvä ja taitava, että voin nousta kehään. Katellaan sitten, miten raskaassa sarjassa otellaan.

Mihin tarvitsen enää vaakaa? En tiedä tarkkaa painoani, mutta tiedän olevani normaalipainoinen, tiedän muutaman kilon karisevan vielä helposti pelkkää läskiä, mutta mitä sitten? Tiedän myös saaneeni paljon lisää lihasta ja paremman kestävyyskunnon, mutta sitä mun vaaka ei tiedä lainkaan. En tule enää ikinä olemaan ylipainoinen, tiedän miten tää homma toimii ja siihenkään en tarvitse enää vaakaa. Pinkit lasit on riisuttu ja osaan nähdä kehoni realistisemmin. Toisekseen, ruokavalioni ei käytännössä edes mahdollista lihomista - kuinka siisti väite toi on hei?!


Ihan tosi, kesän sokerikoukusta irrottautuessani oon viimeviikot syöny ihan järjettömän paljon. Siis semmosia annoksia, että moni jääkaappi-pakastin-yhdistelmän kokoinen bodarikin olis kateellinen annosteni koosta. Ja päivä päivältä kattelen vaan aamusin peilistä, että niin se vaan taas vatsa litisty entiselleen, silmät näyttää isommilta kun turvotus on hävinny naamasta ja farkut ei purista. Vaikka sen pitäis olla mahdotonta, mulla menee kuitenkin ihan jo pelkkää kookosöljyä monta lusikallista päivässä.

Kuitenkin siis, paluuta entiseen ei ole. Ja se vaaka kuuluu nyt sinne menneisyyteen ja siinä varpaiden välissä vilkkuvan numeroluvun sijaan nostan leukaa ylöspäin ja katson peiliin. Kuuntelen ja tunnustelen omia fiiliksiä. Kun kesän jätskeilyt ja muut herkuttelut alkoivat hyllymään lantiolla ja poskissa, niin se vaan otettiin pois. Palattiin arkeen. Nyt on taas hyvä olla. Ei siis sen kummoisempi rasti.

En saa tätä tekstiä loppumaan, hieman vajaasta terveydentilasta huolimatta mulla on kertakaikkisen huikea fiilis!


'Cause if it wasn't for all
That you tried to do
I wouldn't know just how capable I am to pull through
So I wanna say thank you

'Cause it
Makes me that much stronger
Makes me work a little bit harder
Makes me that much wiser
So thanks for making me a fighter

Made me learn a little bit faster
Made my skin a little bit thicker
Makes me that much smarter
So thanks for making me a fighter

Huumorintaju loppui sitten tasan tähän pisteeseen


Miten olis, jos vaikka semmosen puolisen vuotta olis nyt viettänyt sairastellen. Koko ajan enemmän tai vähemmän jotain paskaa niskaan koko ajan terveyden osalta. Ehkä jopa kolmeksi viikkoa pääset välillä kiinni treeniin ja tadaaaa!!! taas olis nuhakuumeyskäflunssaräkätautiangiina ja pari muuta kaveria matkassa.

Sairastuminenhan on monen tekijän summa. Ihmiset ja koko maailma vilisee bakteereja ja viruksia triljoonittain, mutta sairastuminen vaatii tiettyjä tekijöitä. Monelle lienee tuttu ilmiö, että perheessä tai työpaikalla tasan kaikki muut sairastavat taudin X ja yksi välttyy siltä kokonaan. Ei ne taudit vaan yhtäkkiä tupsahda tänne suljetussa kirjekuoressa avaruudesta, täällä ne hengailee koko ajan ja pääsevät sairastuttamaan, kun olosuhteet ovat siihen otolliset.

Ravinto, uni, stressi, henkinen ja fyysinen hyvinvointi ja noin kolme miljardia muuta tekijää voivat olla niitä altistajia. Joskus sairastuminen vaatii yhden tarpeeksi radikaalisti muuttuvan tekijän, joskus se on monen tekijän summa. Tämähän menee täysin arvailuksi, mutta keväällä todella rankka stressi ja unenpuute heikensivät vastustuskykyä siten, että sairastuin. Sain antibiootit ja sen jäljiltä suolisto oli entistä heikommassa hapessa. Siihen lisättiin huonosti syöminen - sairastuin uudelleen ja sain uudet antibiootit.

Nyt on päällä pientä flunssaa. Maanantaina oli hieman kuumeinen olo, mutta se meni ohi. Nenä on tukossa, ääni poissa ja yskittää. Mutta sellasta ihan totaalista kuolemansairautta ei nyt ole päässyt iskemään, kuin niiden angiina-keikkojen kanssa. Ryntäsin heti nielunviljelyyn, kun kurkkua alkoi aristamaan, mutta sen osalta tulos oli negatiivinen. Vitamiinitankkauksen lisäksi olen nyt visusti pitänyt sokerit alhaalla ja kaikki ateriat on sisältäneet reilusti rasvoja ja kohtuullisesti proteiinia. On semmonen tunne, että kroppa yrittää ihan tosissaan pistää hanttiin sairastumiselle ja nyt kerrankin yritän olla mukana siinä taistelussa enkä kirmaa jätskilaarin kautta himaan.

Samalla lähen nyt tykittämään kurkusta alas hyvin aggressiivista maitohappobakteerikuuria kovaa kohtelua saaneen suoliston tueksi. Vointi on ihan ok ja olen tunnollisesti pukeutunut hyvin lämpimästi ja levännyt paljon - sitä teen juuri tälläkin hetkellä. Sinänsä onni, että on töissä kertynyt tunteja sen verran yli, että käsketään kotiin kesken päivän. Saapahan lepäillä.

Mutta paskaa tää on. Ihan ultimaattista paskaa. Tänään otettiin monta putkea verta käsivarresta ja huomenna selviää näkyykö siellä mitään ihmeellistä. Uppoan nyt takaisin Breaking Badin maailmaan, kiitos Netflix. <3

P.S. Enemmän sattu repiä tollanen määrä teippiä irti, kuin itse pistäminen.. :D

lauantai 22. elokuuta 2015

No kyllä Läskiblogin kelpaa taas!

Hirvittävästi on töitä tehty ja tullaan tekemään, mutta sen ansiosta Team Läskiblogilla on nyt aivan erinomainen kalusto blogin pitämiseksi elossa. Samoihin aikoihin sekä vanha puhelin että vanha läppäri kävivät varsin ontuvaisiksi käyttää, joten nyt on kalusto uusittu. Toki se haaveiltu uusi kamera jäi nyt hankkimatta, mutta uuden älypuhelinlaitteen kamera on sen verran kovaa tekoa, että hyvin sillä pärjätään.

Nyt äkkiä nukkumaan, kohti jälleen uutta työpäivää ja kaikki päässä pursuilevat ideat ja tekstit blogiin mahdollisimman pian! Jessss!





torstai 13. elokuuta 2015

11 kysymystä - 11 vastausta

Jo jonkun aikaa sitten sain haasteen Herkkuperseestä beibeberberiksi -blogin kautta (tsiisus mikä sanahirviö!) ja nyt annetaan vastaukset näihin.

1. Mitkä ovat tämän hetkiset tavoitteesi kropan ja painon osalta? Miten aiot saavuttaa ne?

Kilomääräinen paino on unohdettu, koska vaakakin on hylätty kokonaan. Ensin ajattelin puntaroivani taas syksyn tullen, mutta en koe tekeväni sillä tiedolla yhtään mitään, joten olkoot! Kroppaa kiristellään. Ei laihduttaen vaan treenaten. Läskiä tulee edelleen palamaan monta kiloa, mutta tilalle tullaan rakentamaan enemmän lihasta ja kestävyyskuntoa nostetaan.

Niiden saavuttaminen on varsin yksinkertaista: syö hyvin ja treenaa perkeleesti. Niin ja sitten sitä lepoa ja jotain muita pieniä tekijöitä mitä siinä olikaan. ;) Positiivisella asenteella ja hillittömällä motivaatiolla hikoilen kohti unelmavartaloani askel kerrallaan. :)

2. Minkälaisia lämpimiä aterioita syöt? Nimeä ainakin viisi lempiruokaasi.

Aika vähän oikeastaan yhtään mitään. Pääasiassa syön salaatteja, joiden lisukkeena sitten lihaa, kanaa, kalaa ja millon mitäkin. Niin ja juustoja, avokadoa, siemeniä, pähkinöitä, öljyjä.. Olen varsin laiska kokkaamaan enkä omista tiskikonetta ja vihaan tiskaamista, niin minimoin tiskaamisen määrää tekemällä ruoan mahdollisimman paljon oikoen. :D Mutta noin muuten lemppariruokia ovat ehdottomasti mummon tekemä pizza (viljaton pohja, tietysti!), gratiinit, uunilohi, kermaiset wokit ja grillattu ruoka (lihaa ja kasviksia). NAM!

3. Mikä on Akilleen kantapääsi?

Ystävämme sokeri - lukien lähes kaikki hiilihydraatin olomuodot. Tai siis, "suolainen sokeri", kuten sipsit. Se on pahin.

4. Treenivaatteet joita himoitset omaksesi? (Kuva mukaan)

Vaikka mitä esimerkiksi Venumin ja Fairtexin kamppailuvaatteita. Samoin Better Bodies miellyttää silmää.



5. Heikoin/noloin hetkesi jota et ole (vielä) kehdannut kirjata ylös blogiin?

Kyllä niitä hetkiä on aika sujuvasti tänne listattu tämän aihealueen tiimoilta. Niitä hirveitä ahmimiskohtauksia ja herkutteluövereitä.

6. Paras tämän hetkinen henkinen/fyysinen saavutuksesi painon/kropan/treenin osalta?

Henkisesti koen eläväni nyt hyvin onnellista elämää. Yleisasenteeni on positiivinen eikä maailma kaadu niihin satunnaisiin huonoihin fiiliksiin. Herään aamuisin hyväntuulisena ja menen nukkumaan hyväntuulisena, siinä on jo aikamoista saavutusta. :)

Treeneihin liittyvät saavutukset liittyvät (yllättäen) siihen vähäiseenkin kehitykseen kamppailulajeissa. Kun vihdoin tajuaa yläkoukun lähtevän pienellä liikkeellä rennosti ja terävästi tai kun jossain tietyssä potkussa se lantio vihdoinkin kääntyy tarpeeksi ja voima tulee kropasta eikä vain jalasta. Tai kun et sparrissa ottanutkaan turpaan ihan 6-0 vaan ehkä korkeintaan 6-1. ;)

7. Miten palkitset itsesi saavutuksista?

Addikti tarvitsee aina jotain muuta addiktionsa korvaamiseen, joten sokeri on korvattu shoppailulla. Treenivaatteita ja -varusteita.

8. Jos et saa herkutella pahaa mieltä pois millä muulla tavalla lohduttaisit/piristäisit itseäsi?

Kuka arvaa? Treenaamalla! Ja shoppailemalla..

9. Älyttömin treeni/laihdutusmokasi?

Vähäkaloriset dieetit - tietysti. Niistä ei tullut kuin paha mieli, ahdistus, masennus ja lopulta auttamaton retkahdus takaisin vanhoihin tapoihin, kun ei sitä nälkää kestänyt väkisinkään. Olo oli väsynyt ja uupunut ja vetämätön. Niillä ei ole saatu aikaan mitään muuta pysyvää, kuin entistä pahemmat syömishäiriöt.

10. Etsi kuva joka motivoi sinua painon/treenien suhteen. Perustele miksi.


Tähän kohti nyt sopis ehkä noin sataviiskytmiljoonaa eri kuvaa, mutta valitsen nyt just ton. Ihan ensinnäkin, koska no hei, Eva Wahlström. Tarviiko siitä nyt sen enempää? Muija on kehässä ihan tappaja, mutta erien ulkopuolella rakastan tota ylitsevuotavaa iloisuutta ja koko purukaluston paljastavaa hymyä ja naurua. Ja Eva on upeassa kunnossa. Ja koska itsekin haluan joskus tulla valitsemassani lajissa ihan järjettömän taitavaksi.

Vaikka tässä elämässä otellaan kukin omien ongelmiensa ja haasteidensa kanssa ihan tosissaan, niin ei sen tarvitse silti aina olla niin vakavaa. Asioihin voi suhtautua vakavasti ja silti nauraa niille niin, että raikuu. Ilman vastustajia ei olisi voittajiakaan, näinkin kliseistä vertauskuvaa nyt käyttääkseni. Koska jos kaikki olisi aina vaan helppoa ja sujuvaa ja ihanaa, niin mistä ne onnistumisten huippufiilikset sitten saataisiin?!

11. Treenibiisi jota et kehtaa myöntää kuuntelevasi mutta teet niin kuitenkin?

Ei ole. Kuuntelen avoimesti Antti Tuiskua, Robinia, JVG:tä, Cheekiä, kaikenmoisia perseenpyörityshittejä ja ihan milloin mitäkin. :)



Nyt mun pitäis haastaa joku tietty määrä blogeja vastaamaan seuraavaksi esittämääni yhteentoista kysymykseen, mutta enpäs teekään niin. Tämä haaste on jokaiselle, joka sen haluaa ottaa vastaan. Voi vastata omaan blogiinsa, nimellä tai anonyymisti kommenttikenttään tai vaikka vaan pohdiksella niitä itsekseen tai ihan miten tahansa. Ok?

1. Mikä arkipäiväinen asia tekee sinut onnelliseksi?
2. Mitä haluaisit muuttaa itsessäsi? Mitä se vaatisi? Miksi et toteuta sitä?
3. Mitä haluaisit muuttaa elämässäsi? Mitä se vaatisi? Miksi et toteuta sitä?
4. Miten mielestäsi VHH-ruokavalio koostuu?
5. Syötkö viljatuotteita? Miksi?
6. Milloin viimeksi olet kokeillut jotain liikunnallista ihan kokonaan uutta asiaa? Mitä ja minkälaista se oli?
7. Voisitko luopua vaa'asta? Miksi?
8. Lasketko kaloreita? Miksi?
9. Mikä on suurin epäkohta ruokavaliossasi?
10. Ketä ihailet ja miksi?
11. Miten koet onnellisuuden?
Bonuskysymys: Miksi luet tätä blogia? :)

Vastatkaa! Heti!

tiistai 11. elokuuta 2015

Laji ja tyyli on vapaa - kunhan liikut!

Itsehän olen ollut elävä esimerkki liikunnanvihaajasta. Kaikki liikkuminen rajoittui koirien kanssa kävelemiseen ja sekin toteutettiin siten, että metsässä tai pellolla koirat sai juosta vapaana ja itse tallustelin kaikessa rauhassa.

Välillä saatoin innostua kuntosalista, mutta se into lopahti nopeesti. Kävin vähän kuntonyrkkeilemässä ja boxmovessa. Ja sitten sekin jotenkin jäi. Kuntonyrkkeilystä jäi kytemään entistä vahvempana ajatus siitä, että ehkä noi väkivaltalajit vois olla mun juttu. Olin kokeillut kaikenlaista body pumpia, zumbaa, kahvakuulaa ja millon nyt mitäkin. Mutta kuntonyrkkeily oli kivaa. Kunnes sekin sitten jäi ja otin muutaman vuoden hitaan nousun kohti elopainoni huippulukemia.

Sitten korjasin ensin sen tärkeimmän, eli ruokavalion. Paino tippui, kivut ympäri kehoa hävisivät. Vähemmän sokereita ja enemmän rasvoja sisältävä ruokavalio toi enemmän energiaa eikä pelkkä sohvalla löhöily houkuttanutkaan niin paljon. Lenkit koirien kanssa muuttu reippaammiksi. Välillä vähän hölkkäsin. Tein lihaskuntoa kehonpainolla kotona. Haaveilin salista. Ja lopulta sainkin hankittua sen jäsenyyden.

Kuntosalilla käynti on ihan kivaa. Mutta silti, vaan ihan kivaa. Lenkkeilystäkin tulee hyvä fiilis, mutta sekin on vaan ihan kivaa. Rappusten juokseminen ja pyöräily on ihan kivaa. Ratsastus on oikeasti kivaa, mutta se vaati liikaa aikaa, rahaa ja panostusta. Siinä lajissa on tultava hyväksi ja koko ajan paremmaksi, muuten se on epäreilua hevoselle. Mutta noi muut lajit. Ihan kivaa. Siis semmosta, että kyllä sitä tekee ja siitä tulee kiva fiilis ja kroppa kyllä kehittyy siinä hyvään suuntaan. Mutta.

Entäs, kun joku laji vie täysin mukanaan? Olen hokenut tätä samaa blogissakin miljoonia kertoja, mutta en olisi ikimaailmassa sillon läskinä valittajana voinut kuvitellakaan, kuinka totaalisesti voi rakastua johonkin tiettyyn urheilumuotoon. Se on vaikeeta, monipuolista, raskasta ja siinä ei voi koskaan olla valmis. Siinä hikoilee ja kärsii. Siinä sattuu ja satuttaa - silleen sopivasti. Siinä on jännitystä, iloa ja loputon mahdollisuus kehittyä aina vaan paremmaksi.

Ei riitä sanat, väkivaltalajit on aivan parasta - mulle! Kuten sanottua, liikunta ei ole edellytys normaalipainon saavuttamiseksi, mutta tämmösiä fiiliksiä saa tuskin mistään muualta. Liikunta ei ole avain painonpudotukseen, mutta suosittelen sitä enemmän kuin lämpimästi, ihan jo pelkästään henkisen hyvinvoinnin kannalta. Kokeile eri lajeja ja vaikka eri paikoissa ja eri ohjaajilla - saatat löytää jotain, josta et ikimaailmassa olisi osannut edes uneksia.


Eilen potkunyrkkeiltiin, tänään kuntonyrkkeiltiin. Puolet tunnista olin ensikertalaisen parina ja se oli oikeastaan taas kivaa. Parini oli tosin liikuttavan huolissaan siitä, että mulla olisi tylsää hänen parinaan ja menisi treeni ihan hukkaan ja voi apua. Toivottavasti sain hänet vakuutettua siitä, että kaikki on aivan hyvin ja mä treenaan ilolla ihan kenen kanssa tahansa! Aina. Mulla on itsellänikin monesti tosi pitkään treenanneiden kanssa semmonen olo, että onkohan tolla toisella nyt tylsää ja meneekö sillä hermo mun räveltämiseen. Mutta mulle henkilökohtaisesti lajin rikkaus on siinä treenikavereiden tason vaihtelussa. Kaikilta oppii ihan erilaisia asioita. Joko voin itse ohjeistaa huomaamani asiat, jotka kaveri voisi tehdä toisin tai saan itse toiselta ohjeita miten voin tehdä paremmin.

Parini jopa ehdotti toiselle vetäjistä, että voisiko hän välillä ottaa vastaan, jotta mäkin saisin "lyödä kunnolla", vaikka mulla ei kyllä ollut mitään valittamista! Itseasiassa suhisin jo tähän väliin kauhuissani, että älä pliis kerjää verta mun nenästä! ;) "Ei hätää, kyllä se saa vielä lyödä ihan tosissaan", kuului vastaus. Parini pääsi superhyvään oppiin tälle vetäjälle ja mä sain kaveriksi saman jo alkukesästä pistarit kädessä mut melkein hengiltä rääkänneen äijän.

Mä tykkään tostakin porukasta ihan kaikkinensa. Siellä on tosi hyvä meininki ja siellä kauniissa tasapainossa karjutaan tämmösestä heiveröisestä treenaajasta lyöntejä irti siinäkin kohti, kun itse olisin jo lähtenyt himaan ja tulee neuvoja ja ohjeita ja lopulta sydämellisesti taputellaan selkään ja kehutaan. Treenin jälkeen kun sitä vapisee ja valuu hikeä ihan holtittomasti, niin päällimmäisenä sitä vaan ajattelee, että toivottavasti ensi tiistai tulee taas pian! Ihan kuten potkunyrkkeilytreenienkin jälkeen. Sitä se on, kun löytää oman juttunsa. Sitä haluaa tehdä täysillä ja paljon. Se on vaan ihan maailman parasta!!

Ja nyt sit HUOMIO! Keravan Power Centerillä alkaa potkunyrkkeilyn peruskurssi maanantaina 24.8. Jos koskaan olet edes etäisesti ajatellut väkivaltaurheilun olevan sun juttu, niin nyt on tarjolla ihan huippuporukka ja huikea valmentaja! Ja vaikka et olisikaan ajatellut, niin kannattaa kokeilla silti, eihän sitä koskaan voi tietää! Miettikää, peruskurssin jälkeen saatte ihan luvan kanssa tulla pieksemään mua, miten siistiä?! ;)

P.S. Sitokaa kädet kunnolla!

maanantai 10. elokuuta 2015

Kehoaan on kuunneltava - mutta miten paljon?

Myös tässä blogissa saa jatkuvasti lukea tätä kuuntele kehoasi -hokemaa. Se tarkoittaa kehon antamien todellisten signaalien tunnistamista ja erottamista niistä kuvitelluista viesteistä tai niistä, joita nyt ei juurikaan tarvitse kuunnella. On kuunneltava, jos keho on väsynyt ja annettava sille lisää polttoainetta. Pitää siis syödä kun on nälkä, mutta on syötävä hyvin. Pitää juoda, jos on jano ja mielellään sitä vettä sais litkiä vaikkei niin janottaiskaan.

On kuunneltava kehon kiputuntemuksia. Jos jokin tietty ruoka-aine aiheuttaa ikävää oiretta, niin älä nyt hyvänen aika sitten syö sitä! Tajuttuani niiden vuosia kestäneiden suoliston kipukohtausten johtuvan leivästä, niin olisin ultimaattinen idiootti, jos väkisin mussuttaisin viljatuotteita edelleen päivittäin. Tai kun samalla reseptillä saa kipeän ja turvonneen mahan lisäksi myös kattavan viljelmän finnejä naamaan, niin ei kiitos. Paitsi välillä, mutta jos nyt puhutaan vaan siitä arkiruokavaliosta.

Meillä syömisongelmaisilla on myös semmosia juttuja, että kun on tottunut sekä palkitsemaan, rankaisemaan että lohduttamaan itseään ruoalla, niin aina välillä on olevinaan nälkä. Ne on niitä viestejä, jotka kannattaa jättää omaan arvoonsa. Jos olet syönyt kunnollisia aterioita ja juonut hyvin, niin kannattaa keksiä pääkopalle jotain muuta tekemistä kuin haaveilla siitä jääkaapin sisällöstä. Ei ole mitään paskapuhetta, että joskus on vaan niin tylsää, että sitä tyhjiötä tekee mieli paikata mussuttamalla jotain.

Keho siis jakelee viestejä, joita kannattaa ja ehdottomasti pitää kuunnella, mutta myös sellaisia, jotka voi jättää omaan arvoonsa. Entäs, kun olet niin väsynyt, että itkettää, päätä särkee, valo sattuu silmiin ja vituttaa niin ettei veri kierrä päässä? Ja olis illalla tiedossa lajitreenit? Päivystysviikonlopun lisäksi maanantain työpäivä venyi odotettua pidemmäksi ja olin totaalisessa romahduspisteessä. Olen hyvin hyvin harvoin niin totaalisen uupunut ja kiukkuinen kuin olin tänään. Ihan totta tosiaan tirautin muutaman kyyneleenkin, ihan vaan koska olin unohtanut tiskialtaan täyteen likaisia astioita. Onhan siinä jo aihetta pillittää, eikö?!

Haaveet tuplatreenistä karisivat kotimatkalla, kun pää meinasi haljeta eikä silmiä tahtonut pystyä pitämään auki. Kotona kippasin kurkusta alas pari tuopillista vettä ja lautasellisen proteiinia ja rasvaa sekä jälkiruoaksi yhden särkylääkkeen. Tiskasin ne niin kovasti murhetta aiheuttaneet tiskit ja asettauduin parvekkeelle aurinkotuoliin nauttimaan auringonpaisteesta. Olin loppu. Aivan ultimaattisen loppu. Päänsärky alko helpottamaan ja vaikka väsymys ei siitä yhtään vähentynyt niin muuten olo hieman parani. Oli hyvä päätös jättää treenit väliin.

Kunnes tajusin pääkopan olevan eri mieltä kehon kanssa. Vaikka miten rutistin silmiä kiinni ja relasin aurinkotuolissani, niin en saanut sitä pientä ääntä vaikenemaan päässäni. Se oli sen uuden minän ääni, joka oli kohtalaisen tyytymätön. Ai että sua väsyttää? Voi kyynel, lopeta se ruikutus ja ala mennä tekemään sitä, mitä rakastat yli kaiken! Nyt!! Niinpä niin. Tänään ei ollut aika kuunnella kehoa, tänään oli aika uupumuksesta huolimatta repiä se perse ylös ja painua treeneihin, koska totta, se on yksi maailman parhaimpia asioita!


Kroppa oli uupunut treeneissä, mutta mieli pelasi hämmentävän kirkkaasti. Toisen uupumusta voi kompensoida toisella ja vaikka keho yritti pistää hanttiin, niin henkisestä voimasta ei tullut pulaa. Haukoin happea kuin kala kuivalla maalla ja hikoilin laakista ehkä viitisen kiloa pois, mutta se fiilis, kun kotona on syönyt, käynyt suihkussa ja saanut puhtaat rennot vaatteet ylle - se on sanoinkuvaamatonta! Ei olisi ollut lainkaan huono idea jäädä kotiin lepäämään, mutta pätkääkään en kadu itseni uhmaamista, olotila on nyt sanoinkuvaamattoman ihana.

Vielä ehtii helposti nukkumaan sen kymmenisen tuntia ja huomenna on varmasti jo varsin toisenlainen mieliala kuin tänään. Ja hei, huomenna pääsee pitkästä aikaa kesätauon jälkeen kuntonyrkkeilemäänkin! Että jos mä tänään luulin olevani loppu, niin katellaan huomenna uusiksi! ;) Ja hei, kannattaa tykätä Läskiblogista myös Facebookissa, jos haluaa seurailla vielä tarkemmin tätä sekoilua! :) Sinne tulee pienempiä "postauksia", kuvia, linkkejä ja milloin mitäkin.

Se oman kehonsa kuuntelu on siis aikamoinen taitolaji, mutta kannattaa uhrata aikaa sen taidon opetteluun. Kuunnelkaa siis kehoanne - ainakin melkein aina! ;)

torstai 6. elokuuta 2015

Onnellisuus ei vaadi täydellisyyttä - onnellisuus löytyy pienistä tekijöistä!

Muahan tunnetusti rassaa suunnattomasti perusnegatiiviset ihmiset. Tarkoitan henkilöitä, joilla ei ole mitään muuta kuin kitisemistä, narinaa ja valitusta käytännössä ihan kaikesta. Ihmissuhteista, työpaikasta, rahasta, kuvitellusta kiireestä ja stressistä, itseaiheutetuista fyysisistä ongelmista, naapureista ja millon nyt on sattunut kaupan kassaneidin naama kiristämään sitä vannetta pään ympärillä entisestään.

Vika on aina jossain muualla. Jossain muussa tekijässä tai ihmisessä. Entäpä jos se syyttävä sormi pikkuhiljaa taipuisikin kohti sitä omaa nättiä naamaa? Jos lopettais sen ainaisen syyllisten etsimisen eikä yrittäisi aina väen väkisin löytää niitä huonoja puolia kaikesta. Entä, jos ihan ensiksi tukkisi sen oman turpansa ja katsoisi peiliin.

Koska mä olin sellanen. Valitin ja kiukuttelin koko ajan kaikesta. Kaikki vitutti ja ärsytti ja piti marista ja kitistä ja ruikuttaa. Ja jos joku ärsytti eniten kaikista, niin ihmiset, jotka pitivät huolta itsestään ja olivat positiivisia. Semmosesta saa saatana raivarin!! Nykyään mulla on jossain määrin suunnaton riemu hiipiä koko ajan kohti näiden nimenomaisten positiivisten ja elämäniloisten ihmisten joukkoa. Se harmaa kitisijöiden ja valittajien joukko jää taakse, vaikka niin sulavasti ennen soluttauduin siihen synkkään massaan.

Joutu kattomaan peiliin. Ihan silleen tosissaan. Joutu kaivelemalla kaivelemaan ja myöntämään itselleen, että mikä tässä elämässä nyt niin kamalasti ottaa päähän. Valtaosa ongelmista oli lähtöisin ihan vaan musta itsestäni ja asioista, joita en ollut selvittänyt joko itseni tai jonkun toisen osapuolen kanssa. Joutu myöntämään, että vaikka esimerkiksi henkiseen pahaan olooni on vaikuttaneet ulkopuoliset tekijät elämäni aikana, niin itse saan olla vastuussa niiden asioiden purkamisesta tai purkamatta jättämisestä.

Onnellisuus ei vaadi täydellisyyttä. Tässä ote Läskiblogin Facebook-sivulta tänään:


Elämä ei ole 100% ruusuista ja helppoa ja ihanaa ja ongelmatonta. Mulla mahtuu tähän soppaan mukaan paljon asioita, jotka aiheuttavat ajoittain surua, murhetta, vihaa tai stressiä. Mun keho ei ole täysin priimaa vaan joudun muokkaamaan tekemisiäni toisinaan ilmenevien kipujen mukaan - kuten nyt esimerkiksi ikävästi oirehtivat ranteet tai tänään liki lamauttavaa kipua säteillyt olkapää. Se, että onnuin kaupassa särkevien varpaiden kanssa oli vaan hauskaa - oli meinaan jäätävän hyvä potku, kaverin kyynerpää ei vaan ollut paras mahdollinen paikka sen osumakohdaksi!

Voisin keskittyä vaan niihin negatiivisiin asioihin ja upota siihen suohon. Sen sijaan olen kuitenkin päättänyt ottaa kaiken mahdollisen ilon irti niistä hyvistä asioista, olkoon ne miten isoja tai pieniä hyvänsä. Hyvänen aika, mulla on katto pään päällä, vakaa taloudellinen tilanne, etuoikeus harrastaa ja tehdä sitä mitä rakastan, kolme ihanaa koiraa, täydellisesti palveleva auto, hyviä ystäviä ja muita rakkaita lähelläni, työpaikka jonne on kiva mennä päivä toisensa jälkeen, melko hyvin toimiva keho ja sitä rataa. Mulla on valtavasti syitä olla onnellinen ja tyytyväinen elämääni! Mutta on tässä hitto vie nähty vaivaakin asioiden saamiseksi tälle mallille. Tämä elämä ei tullut mua hakemaan sohvalta läskeilemästä, että hei, tässä olis tämmönen paketti, kelpaako?! Ei. Ihan itse piti nousta ylös, tehdä vaadittavat hyvinkin radikaalitkin muutokset. Ihan itse.

Tätä kaikkea parhaani mukaan täydennän niillä pienillä asioilla. On suuri riemuvoitto saada asiakas hyvälle tuulelle ja yhtälailla on aina hauskaa olla itse asiakas, joka saa sen asiakaspalvelijan hyvälle tuulelle. Pidän ovea auki naapurille tai hymyilemällä saan jonkun vastaantulijankin hymyilemään. Maanantain treeneissä hymyilin tatamia ympäri juostessa - ihan vaan koska oli niin mielettömän siistiä päästä taas treenaamaan! Ja en oikeastaan edes pidä lapsista, mutta kassajonossa irvistelin yhdelle mua tuijottaneelle ipanalle sillä seurauksella, että sen skidin kikatus täytti koko marketin. Siinä oli hauskaa muutamalla muullakin sivullisella mun, lapsen ja hänen äitinsä lisäksi. Nauravainen vaatekaupan myyjä nauroi vieläkin sydämellisemmin, kun vilpittömästi ääneen ihailin hänen energistä meininkiään ja räiskyvää iloisuutta.

On asioita, jotka tarkoituksella jätän blogin ulkopuolelle, mutta kyllä tosiaan löytyisi tarpeeksi vahvoja tekijöitä elämästä, joita surkuttelemalla vois kaikessa rauhassa painua takas sohvalle itkemään, kitisemään ja lihomaan elämäänsä hukkaan. Mutta niitä pitää työstää. Tein päätöksen ottaa oman elämäni omiin ruhjeisiin kätösiini ja ilolla, itkulla ja raivolla olen muuttanut itseäni ja niitä tekijöitä, joihin olen voinut vaikuttaa. Olen vaihtanut työpaikkaa, paikkakuntaa, elämäntapoja ja karsinut elämästäni ihmisiä hyvinkin raa'alla seulalla.

Onnellisuus ei vaadi täydellisyyttä vaan löytyy yksittäisistä tekijöistä, joista saa kasattua onnellisen kokonaisuuden, jota eivät pienet kauneusvirheet horjuta. Onnellisuus ei löydy osoittelemalla muita syyttävällä sormella tai omat silmänsä ummistamalla. On uskallettava kohdata elämä kaikkine paskoineen ja sitä kautta löydettävä ne asiat, joista sitä elämää on hyvä lähteä uudelleen remontoimaan.


Maailmassa on niin paljon negatiivista ja pahaa, että jos joku jaksaa ärsyyntyä tästä mun onnellisuushehkutuksesta joskus, niin en taida jaksaa ottaa siitä milliäkään negatiivisuutta itselleni. Muakin otti tosiaan semmoset (tai ehkä just tämmöset?!) ihmiset ennen päähän niin armottomasti. Ehkä se on nyt sitä, kun voi todella rehellisesti sanoa olevansa onnellinen tästä ihan tavallisen tylsästä arjesta ja elämästä kaikkine vikoineenkin, jossa voi päivä kirkastua entisestään mitä ihmeellisimmistä asioista!

Kun edelleen elän siinä oletuksessa, että kerran tässä vaan eletään, niin yritetään nyt sitten elää sekä itsensä että kanssakulkijoiden kannalta mahdollisimman hyvin ja täysillä!

  • Pyri tekemään joku hyvä ja iloinen pieni teko joka päivä. Kiitä iloista kassaneitiä hyvästä palvelusta, anna tietä jalankulkijalle, lähetä tärkeälle ihmiselle viesti ihan vain kertoaksesi hänen olevan tärkeä tai mitä mahdollisuuksia tahansa ihan tavallinen arki tuokaan tiellesi.
  • Ota aikaa ja mieti, mitkä tekijät tuovat elämääsi onnea ja mitkä tekijät syövät sitä. Molempia löytyy - aina ja kaikilta. Voiko jonkun negatiivisen tekijän poistaa tai työstää sitä niin, että se muuttuu jopa neutraaliksi tai ettei se ainakaan ole niin vahvasti ikävä asia?
  • Hyväksy se, että kaikkien päivää ja elämää et voi pelastaa ja parantaa. Älä anna ankeuttajien (ks. Potterwiki - Ankeuttaja) viedä kaikkea elämäniloasi. Jos et voi auttaa - anna olla ja keskity itseesi. Vähän niinkuin alkoholistien läheisille sanotaan; pelasta itsesi, muuta et voi tehdä.
  • Ole hyvällä tavalla itsekäs. Saat kieltäytyä epämiellyttävistä asioista ja ihmisistä. Et saa olla kusipää (paitsi joskus, jos on tosi hyvä syy!), mutta saat ajaa omaa etuasi ja tehdä valintoja oman hyvinvointisi eteen.
Mennään tällä fiiliksellä taas siihen asti, kun sairastun tai kroppa hajoaa totaalisesti tai jotain muuta - onhan tärkeää kuitenkin aina pelätä tulevaa ja odottaa onnen loppuvan! ;) Heitellään sitten taas kirveet, hanskat ja kaikki muut vermeet samaan kaivoon ja myydään tämäkin elämä eniten tarjoavalle. No ei sentäs, onhan kuitenkin edessä viikonloppu, jonka vietän tiiviisti töiden merkeissä, mutta hei, ainakin olen mennyt valitsemaan äärettömän kivan työpaikan! :)

Iloa päiviinne, toverit!



sunnuntai 2. elokuuta 2015

Mitä helvettiä tapahtui kesälle 2015 ja suurille suunnitelmille?!

Enää vain pieni rykäys ja sitten on syksy. Mähän uhosin olevani syksyllä koko tähänastisen elämäni huippukunnossa, koska takana olisi ihan järjetön määrä treeniä kesällä. Olisin pelkkää tiukkaa lihasta ja loputonta kestävyyttä.

Joten, kesällä olen tehnyt töitä, töitä, töitä, sairastanut, tehnyt töitä, sairastanut ja tehnyt lisää töitä. Viikko sitten kävin Malminkartanonhuipulla kiipeämässä rappusissa oman ennätykseni kymmenellä nousulla ja ehkä kerran tai kaksi salilla ja muistaakseni yhtä monta kertaa fillaroimassa. Eli alkuperäiseen suunnitelmaan nähden kesä 2015 meni käytännössä aivan reisille. En nyt sentään onnistunut lihoamaan kuin korkeintaan kilon tai pari - näin tuntumalla arvioiden.


Pitäisikö nyt masentua ja ahdistua ja niiskuttaa ja rypeä itsesäälissä? Miksi suotta! :) Jos tässä on jo kaksi vuotta uhrattu elämäntapojen remontoinnille, niin mitä hittoa parista kuukaudesta? Työkiireet veivät odottamattoman ison osan energiasta, lomaa ei ollut lainkaan ja terveys petti moneen otteeseen. Etenkin viimeiseksi mainitun tekijän suhteen on oltava varuillaan. Kärsin tällä viikolla jo toisen angiinan lyhyen ajan sisään ja tätä lajia alkais jo riittämään. Vaikka ei sen puoleen - katoaa se viimenenkin kesäturvotus, kun on viikon lähes syömättä. ;)

Vähän kesäpehmeyttä pinnassa.. ;D
Olen hyvin ylpeä kesän ruokailuista. On joo herkuteltu keskimääräistä enemmän, mutta perusrunko syömisessä ei kadonnut mihinkään. Ja se nyt olkoonkin taas hyvä osotus siitä, että syöminen ratkaisee enemmän kuin liikunta. Mutta se kaipuu ja ikävä urheilun pariin on todella jäätävä. Punnitsen tällä hetkellä todella raskain mielin menenkö heti huomenna kesätauolta palaaviin lajitreeneihin. Joku todella fiksu ei edes harkitsisi menevänsä, mutta hei, mä nyt en ole sen sortin viisaudesta tunnettu..

Jep jep, en totta tosiaan päätynyt tämän kesän jäljiltä olemaan elämäni huippukunnossa. Mutta kuten moni on hauskasti laittanut merkille, niin mitä väliä, kun ei näillä keleillä ole pahemmin ollut tarvetta bikineissä kirmata! ;)

Elämässä on nyt palaset sen verran kohdillaan, että alkajaisiksi sanotaan nyt tonne jouluun asti painettavan niin satalasissa. Koska hei - kesä se on taas ensi vuonnakin! ;)