tiistai 11. elokuuta 2015

Laji ja tyyli on vapaa - kunhan liikut!

Itsehän olen ollut elävä esimerkki liikunnanvihaajasta. Kaikki liikkuminen rajoittui koirien kanssa kävelemiseen ja sekin toteutettiin siten, että metsässä tai pellolla koirat sai juosta vapaana ja itse tallustelin kaikessa rauhassa.

Välillä saatoin innostua kuntosalista, mutta se into lopahti nopeesti. Kävin vähän kuntonyrkkeilemässä ja boxmovessa. Ja sitten sekin jotenkin jäi. Kuntonyrkkeilystä jäi kytemään entistä vahvempana ajatus siitä, että ehkä noi väkivaltalajit vois olla mun juttu. Olin kokeillut kaikenlaista body pumpia, zumbaa, kahvakuulaa ja millon nyt mitäkin. Mutta kuntonyrkkeily oli kivaa. Kunnes sekin sitten jäi ja otin muutaman vuoden hitaan nousun kohti elopainoni huippulukemia.

Sitten korjasin ensin sen tärkeimmän, eli ruokavalion. Paino tippui, kivut ympäri kehoa hävisivät. Vähemmän sokereita ja enemmän rasvoja sisältävä ruokavalio toi enemmän energiaa eikä pelkkä sohvalla löhöily houkuttanutkaan niin paljon. Lenkit koirien kanssa muuttu reippaammiksi. Välillä vähän hölkkäsin. Tein lihaskuntoa kehonpainolla kotona. Haaveilin salista. Ja lopulta sainkin hankittua sen jäsenyyden.

Kuntosalilla käynti on ihan kivaa. Mutta silti, vaan ihan kivaa. Lenkkeilystäkin tulee hyvä fiilis, mutta sekin on vaan ihan kivaa. Rappusten juokseminen ja pyöräily on ihan kivaa. Ratsastus on oikeasti kivaa, mutta se vaati liikaa aikaa, rahaa ja panostusta. Siinä lajissa on tultava hyväksi ja koko ajan paremmaksi, muuten se on epäreilua hevoselle. Mutta noi muut lajit. Ihan kivaa. Siis semmosta, että kyllä sitä tekee ja siitä tulee kiva fiilis ja kroppa kyllä kehittyy siinä hyvään suuntaan. Mutta.

Entäs, kun joku laji vie täysin mukanaan? Olen hokenut tätä samaa blogissakin miljoonia kertoja, mutta en olisi ikimaailmassa sillon läskinä valittajana voinut kuvitellakaan, kuinka totaalisesti voi rakastua johonkin tiettyyn urheilumuotoon. Se on vaikeeta, monipuolista, raskasta ja siinä ei voi koskaan olla valmis. Siinä hikoilee ja kärsii. Siinä sattuu ja satuttaa - silleen sopivasti. Siinä on jännitystä, iloa ja loputon mahdollisuus kehittyä aina vaan paremmaksi.

Ei riitä sanat, väkivaltalajit on aivan parasta - mulle! Kuten sanottua, liikunta ei ole edellytys normaalipainon saavuttamiseksi, mutta tämmösiä fiiliksiä saa tuskin mistään muualta. Liikunta ei ole avain painonpudotukseen, mutta suosittelen sitä enemmän kuin lämpimästi, ihan jo pelkästään henkisen hyvinvoinnin kannalta. Kokeile eri lajeja ja vaikka eri paikoissa ja eri ohjaajilla - saatat löytää jotain, josta et ikimaailmassa olisi osannut edes uneksia.


Eilen potkunyrkkeiltiin, tänään kuntonyrkkeiltiin. Puolet tunnista olin ensikertalaisen parina ja se oli oikeastaan taas kivaa. Parini oli tosin liikuttavan huolissaan siitä, että mulla olisi tylsää hänen parinaan ja menisi treeni ihan hukkaan ja voi apua. Toivottavasti sain hänet vakuutettua siitä, että kaikki on aivan hyvin ja mä treenaan ilolla ihan kenen kanssa tahansa! Aina. Mulla on itsellänikin monesti tosi pitkään treenanneiden kanssa semmonen olo, että onkohan tolla toisella nyt tylsää ja meneekö sillä hermo mun räveltämiseen. Mutta mulle henkilökohtaisesti lajin rikkaus on siinä treenikavereiden tason vaihtelussa. Kaikilta oppii ihan erilaisia asioita. Joko voin itse ohjeistaa huomaamani asiat, jotka kaveri voisi tehdä toisin tai saan itse toiselta ohjeita miten voin tehdä paremmin.

Parini jopa ehdotti toiselle vetäjistä, että voisiko hän välillä ottaa vastaan, jotta mäkin saisin "lyödä kunnolla", vaikka mulla ei kyllä ollut mitään valittamista! Itseasiassa suhisin jo tähän väliin kauhuissani, että älä pliis kerjää verta mun nenästä! ;) "Ei hätää, kyllä se saa vielä lyödä ihan tosissaan", kuului vastaus. Parini pääsi superhyvään oppiin tälle vetäjälle ja mä sain kaveriksi saman jo alkukesästä pistarit kädessä mut melkein hengiltä rääkänneen äijän.

Mä tykkään tostakin porukasta ihan kaikkinensa. Siellä on tosi hyvä meininki ja siellä kauniissa tasapainossa karjutaan tämmösestä heiveröisestä treenaajasta lyöntejä irti siinäkin kohti, kun itse olisin jo lähtenyt himaan ja tulee neuvoja ja ohjeita ja lopulta sydämellisesti taputellaan selkään ja kehutaan. Treenin jälkeen kun sitä vapisee ja valuu hikeä ihan holtittomasti, niin päällimmäisenä sitä vaan ajattelee, että toivottavasti ensi tiistai tulee taas pian! Ihan kuten potkunyrkkeilytreenienkin jälkeen. Sitä se on, kun löytää oman juttunsa. Sitä haluaa tehdä täysillä ja paljon. Se on vaan ihan maailman parasta!!

Ja nyt sit HUOMIO! Keravan Power Centerillä alkaa potkunyrkkeilyn peruskurssi maanantaina 24.8. Jos koskaan olet edes etäisesti ajatellut väkivaltaurheilun olevan sun juttu, niin nyt on tarjolla ihan huippuporukka ja huikea valmentaja! Ja vaikka et olisikaan ajatellut, niin kannattaa kokeilla silti, eihän sitä koskaan voi tietää! Miettikää, peruskurssin jälkeen saatte ihan luvan kanssa tulla pieksemään mua, miten siistiä?! ;)

P.S. Sitokaa kädet kunnolla!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti