keskiviikko 26. elokuuta 2015

"Punnitseminen jatkuu syksyllä" - mutta entä jos ei jatkukaan?

Eikä muuten jatku! Tossa sivupalkissa on painokehitykselle oma kohta ja alla teksti, että puntarointi on kesätauolla, punnitseminen jatkuu syksyllä. Mutta syksy on ihan näillä näppäimillä tossa kotioven takana, mutta mulla ei ole pienintäkään aikomusta astua enää vaa'alle.

Onhan se vähän ankeeta, että ensin se nimeää bloginsa -30kg -tavoitteen mukaan ja sitten lakkaa seuraamasta jotta päästäänkö siihen tavoitteeseen. Tai että se on viimesen kaks vuotta vaan odottanu jotain tiettyä maagista numeroa näkyväksi puntarin näytössä - ja nyt se ei enää olekaan merkityksellistä. Kaikille meille vaakaneuroottisille ja syömishäiriöisille tää on ihan tajuton erävoitto!

Tuijotelkoot numeroita ne jotka niin haluavat tehdä. Mä olen kesän aikana vihdoin ja viimein ymmärtänyt ne oleelliset asiat ja todella avannut kuulolaitteeni ihan ikiomalle keholleni. Seuraavaksi opetellen olemaan vertailematta itseäni muihin - paitsi hyvällä tavalla. Yritän oppia näkemään ne omat hyvät puoleni ja vahvuuteni. Jonkun reidet tulevat aina olemaan kiinteämmät, jonkun selässä tulee aina olemaan vähemmän arpia, jonkun hauis tulee aina olemaan isompi ja vatsalihakset näkyvämmät kuin mulla. Mutta miksi hukuttaisin kaiken energiani siihen omani peilikuvani tarkastelun sijaan? Kattokaa kisalavoilla keikisteleviä supertimmejä ihmisiä - ne on kaikki ihan huipputikissä ja silti jokainen näyttää erilaiselta. Jonkun pakarat on aina pyöreämmät kuin toisen, jolla onkin jo sitten lihaksikkaampi selkä puhumattakaan siitä kolmannesta, jolla on isompi hauis kuin kellään muulla siinä porukassa. Ja ihan aina tulen jonkun muun mielestä olemaan liian jotain. So what?

Keskityn saamaan terveyteni kasaan, jotta vihdoinkin saisin ehjän treeniputken päälle, koska se on ainoa millä on enää merkitystä. Että saan syödä ja liikkua hyvin. Että saan koko ajan ja täysin jatkuvasti valittaa, kuinka lihaksiin sattuu, ihaillen esitellä lukuisia mustelmia ja ruhjeita sekä tottakai harva se päivä nilkuttaa treenien jälkeen kotiin, koska jälleen kerran on jalkoihin sattunut potkimisesta johtuen. Että saan kuulla treeneissä näyttäväni pelottavalta sen totaalisen syvän keskittymisen takia ja kuinka saan haukkoa happea, kun joku lyö tai potkasee ilmat pihalle. Että saan iloita kahden minuutin erän aikana saamastani tasan yhdestä hiton hyvästä osumasta huolimatta siitä, että vastapainoksi otin selkääni totaalisesti.

Mitä nyt sitten oikeasti haluan, jos vaakalukemalla ei olekaan enää merkitystä? Haluan hyvän kunnon. Kauniin lihaksiston. Terveyden. Lyödä nopeasti ja lujaa, mutta silti rennosti. Oppia suojaamaan ja väistämään niin, ettei aina tulis ihan niin helvetisti turpaan. Haluan niin nopeat ja kevyet jalat, että liikun ja potkin ketterästi kuin ninjat konsanaan. Näitä harjoitellessa vaaka on kohtalaisen hyödytön - sillä kun ei saa lyödä vastustajaa päähän kuitenkaan. Sitä tullaan tarvitsemaan korkeintaan vasta, kun olen niin hyvä ja taitava, että voin nousta kehään. Katellaan sitten, miten raskaassa sarjassa otellaan.

Mihin tarvitsen enää vaakaa? En tiedä tarkkaa painoani, mutta tiedän olevani normaalipainoinen, tiedän muutaman kilon karisevan vielä helposti pelkkää läskiä, mutta mitä sitten? Tiedän myös saaneeni paljon lisää lihasta ja paremman kestävyyskunnon, mutta sitä mun vaaka ei tiedä lainkaan. En tule enää ikinä olemaan ylipainoinen, tiedän miten tää homma toimii ja siihenkään en tarvitse enää vaakaa. Pinkit lasit on riisuttu ja osaan nähdä kehoni realistisemmin. Toisekseen, ruokavalioni ei käytännössä edes mahdollista lihomista - kuinka siisti väite toi on hei?!


Ihan tosi, kesän sokerikoukusta irrottautuessani oon viimeviikot syöny ihan järjettömän paljon. Siis semmosia annoksia, että moni jääkaappi-pakastin-yhdistelmän kokoinen bodarikin olis kateellinen annosteni koosta. Ja päivä päivältä kattelen vaan aamusin peilistä, että niin se vaan taas vatsa litisty entiselleen, silmät näyttää isommilta kun turvotus on hävinny naamasta ja farkut ei purista. Vaikka sen pitäis olla mahdotonta, mulla menee kuitenkin ihan jo pelkkää kookosöljyä monta lusikallista päivässä.

Kuitenkin siis, paluuta entiseen ei ole. Ja se vaaka kuuluu nyt sinne menneisyyteen ja siinä varpaiden välissä vilkkuvan numeroluvun sijaan nostan leukaa ylöspäin ja katson peiliin. Kuuntelen ja tunnustelen omia fiiliksiä. Kun kesän jätskeilyt ja muut herkuttelut alkoivat hyllymään lantiolla ja poskissa, niin se vaan otettiin pois. Palattiin arkeen. Nyt on taas hyvä olla. Ei siis sen kummoisempi rasti.

En saa tätä tekstiä loppumaan, hieman vajaasta terveydentilasta huolimatta mulla on kertakaikkisen huikea fiilis!


'Cause if it wasn't for all
That you tried to do
I wouldn't know just how capable I am to pull through
So I wanna say thank you

'Cause it
Makes me that much stronger
Makes me work a little bit harder
Makes me that much wiser
So thanks for making me a fighter

Made me learn a little bit faster
Made my skin a little bit thicker
Makes me that much smarter
So thanks for making me a fighter

2 kommenttia: