keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Mihin vaakaa tarvitaan?

Tästä on tulossa kovaa vauhtia mun ehdoton lemppariaihe. Vaaka. Punnitseminen. Numeroiden kyttäys. Ja erityisesti - siitä kaikesta luopuminen!

Olen aika nuoresta pitäen tiennyt, kuinka paljon painan. Aina. Teinivuosina lihoin ja vaakalukeman merkitys nousi entisestään ja aina vaan nousujohteisesti negatiivisessa mielessä. Naiset puhuu aina painostaan. Miehet puhuu painostaan. Ja niin surullista kuin se onkin, myös lapset puhuvat painostaan. On painoindeksit ja ihannepainot ja aina pitää vertailla painaako enemmän vai vähemmän kuin joku toinen.

Sitten tuli se hetki, kun tajusin hätyytteleväni sadan kilon rajapyykkiä enkä ikimaailmassa halunnut nähdä puntarissa sitä kolmenumeroista lukua. Siinä kohti vaaka oli hyvä asia, se aiheutti shokin ja sai todella tekemään asioille jotain. VHH-ruokavaliolla paino lähti tasaisen vauhdikkaaseen laskuun ja sain vaa'alta hirveästi lisämotivaatiota, kun paino vaan tippu ja tippu.

Kunnes ei enää tippunut. Vaaka lakkas olemasta ystävä ja lähinnä aiheutti masennuksen joka ilta, kun painoinkin illalla enemmän kuin aamulla. Vaikka miten karsin syömisiä ja juomisia. Koska hei, jos juot litran vettä ja menet sen jälkeen vaa'alle, niin itkuhan siinä tulee. Pienen yksiöni keskipiste oli vaaka. Siinä saatto sujuvasti rampata kymmeniä kertoja päivässä, koska pitäähän sitä tietää kuinka monta sataa grammaa paino on muuttunu muutamassa tunnissa. En käyttänyt ruoanlaitossa lainkaan suolaa, koska sehän saattaisi kerätä nestettä mikä tarkoittaa pahimmillaan jopa painon muutaman sadan gramman nousua!

Kuvailen teille henkilön. Hän on:

  • normaalipainoinen (tämän käsitteen kirjo on LAAJA!!)
  • kiinnostunut hyvinvoinnistaan
  • syö jonkun koulukunnan mukaan terveellisesti
  • kuuntelee kehoaan
  • liikkuu ja urheilee edes jossain määrin
  • pyrkii aktiivisesti henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin
  • edes jossain määrin rakastaa omaa kehoaan ja peilikuvaansa

Mihin tämmönen ihan tavallinen kaduntallaaja tarvitsee vaakaa? Tästä ajatusleikistä jätetään nyt kokonaan minkä tahansa lajin kisakuntoa kiristelevät ihmiset. Nyt puhutaan meistä ihan taviksista. Tarvitaanko todella vaakaa kertomaan milloin on lihottu liikaa? Onko todella niin mahdotonta oppia näkemään oma peilikuvansa realistisesti? Mahdotonta oppia olemaan vertailematta itseään muihin?

Enkä edelleenkään neuvo tyytymään itseensä sellaisena kuin se oma keho nyt on, jos se on jotain, minkä todella pystyt muuttamaan. Mussa on paljon asioita, joista en pidä tai esittele niitä järin mielelläni. Mutta kokonaisuutena pystyn rehellisesti pitämään peilikuvastani, vaikka teenkin jatkuvasti töitä esimerkiksi lisätäkseni lihasmassaa ja tiivistääkseni rasvaa edelleen pois. Mutta en tuijota vain tiukasti tulevaisuuteen ja keskity inhoamaan kehoani nykyisellään. On ihan kivaa tajuta, että sitä on ihan itsevarma ja hyvä olo omassa kehossaan, vaikka tämä kroppa ei ole oikeastaan lähelläkään sitä omaa "sitten joskus" -ihannetta.

Joku on siis merkittävästi muuttunut hylättyäni vaa'an silloin monen monta kuukautta sitten. Olen oppinut keskittymään olennaiseen. Jaksan hokea näitä samoja asioita uudelleen ja uudelleen, mutta suosittelen puntarin hävittämistä enemmän kuin lämpimästi. Numeroiden tuijottelun sijaan sitä osaa keskittyä ihan uusiin juttuihin ja näkee asioita eri tavalla. Keskittyy siihen, mikä todella on tärkeetä.

Mihin vaakaa tarvitaan?

tiistai 29. syyskuuta 2015

Ehkä mä sittenkin olen ihan oikea urheilija - vaikka en sellaselta näytäkään!

Ei sitä meinaan ihan liikaa ole noita kokonaan terveitä päiviä viime aikoina taas näkyny! Joten siihen sanontaan nojaten voin väittää olevani urheilija. Ihan ihka aito urheilija. Nyt tosin onneksi ei ole sairasteluista kyse vaan fyysistä vaivaa puskee päälle.

Mullahan on jo pieni ikuisuus sitten todettu alaselän olevan ihan solmussa. Pari nikamaväliä ei liiku kunnolla ja kolme nikamaa sojottelee yks vasemmalle, toinen oikeelle ja kolmas vähän sisäänpäin. Sellanen siis ihan oppikirjamainen nikamasekasotku. Saatoin saada kehotuksen mennä järeäotteiselle osteopaatille tai ihan suoraan naprapaatille rusautettavaksi, mutta katsokaas kuinka olen saanut aikaiseksi!

Aina välillä sitten tahtoo toi vinksinvonksin oleva ranka aiheuttaa ikäviä tuntemuksia ja nyt taas urheiluton viikonloppu teki tehtävänsä ja sillä on saatu selkä taas tosi kipeeks. Ei liikkuminen sitä vaivaa kokonaan poista, mutta tilanne pysyy merkittävästi parempana, kun säännöllisesti urheilee. Pidempi tauko vetää samantien alaselän seudun ihan tukkoon ja nippuun ja solmuun ja kasaan ja kipeeksi. Ja nyt se on ollu kipee. Jumppapallon ja rullan avulla saan onneks sitä aika hyvin auki, vaikka se saatanallista tuskaa ensin tuottaakin, mutta sitten taas helpottaa.

Selän lisäksi eilen kipeyty olkapää. Näitä olkapäiden kipuja on ollu tässä loppukesän jälkeen pariin otteeseen ja kipu on ollu ihan äärimmäisen vihlovaa ja repivää. Eilisen tuplatreenin jälkimmäisellä puoliskolla kipu säteili sujuvasti niskan kautta korvaan asti ja meinas järki lähteä, mutta siitä se sitten meni ohi kun vähän ravisteli ja otti rennommin. Tai meni ohi siihen asti, että pääsin nukkumaan. Heräilin pitkin yötä aivan mielipuoliseen kipuun vasemmassa olkapäässä ja pienikin käden liikuttaminen sattu niin että meinas henki salpautua. Aamulla vääntelin itkun kanssa paitaa päälle ja töissä puolet päivästä oli auton ajaminen aikamoinen taikatemppu.

Siinä se kuitenkin verty päivän mittaan eikä illan kuntonyrkkeilyssä enää ollu mitään vaivaa olkapään kanssa. Sen sijaan ongelmia tuotti oikean jalan etureisi. Kiristävää ja repivää kipua, venyttäessä sattu ihan älyttömästi. Kyllä mua rupes ihan rehellisesti siinä kohti jo naurattamaan, että voiko tää enää olla todellista?!

Siis joudunko mä ihan oikeesti nyt alkaa tosissaan panostamaan kehonhuoltoon? Miksei tää ruho vaan yksinkertasesti vois kestää hirveetä repimistä ja iskujen vastaanottamista ilman jotain helvetin "kehonhuoltoa"?! Joudunko mä tosiaan venytellä? Putkirullailla? Käydä suoristamassa tän rankani päästä varpaisiin? KELLÄ ON AIKAA SELLASEEN HÄH?! ;)

No nyt mut on marinoitu jollain Virosta tuodulla ihan jäätävän vahvalta haisevalla tökötillä. Sen pitäis auttaa. Sillä on valeltu sekä olkapää että reisi ja kohta mä meen nukkumaan ja nukun pitkät yöunet, joten huomenna jaksaa taas, eikö niin? Koska hei, huomenna pitäis kuitenkin päästä testaamaan uudet lenkkarit, joten ton reiden tarvis pysyä kasassa!

Mutta hei, ainakin tämmöset fyysiset vaivat kestää merkittävästi paremmin kuin yhdenkään kuumeen tai flunssan tai semmosen!

Aamupala. Lounas. Iltapala. Aina toimii!

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Syksy houkuttelee juoksemaan!

Se on viime viikkoina iskenyt. Salakavalasti. Lujaa. Meinaan into lähteä juoksemaan. Sama juttu oli viime syksynä! Koko kesänä ei saanut lenkin lenkkiä aikaseks, mutta heti kun on pimeetä ja kylmää ja ankeeta, niin jo tekee mieli lähteä kirmaamaan!

Mutta mä keksin minkä takia. Sillon kun illat on valoisia ja ainakin välillä lämpimiä niin sitä on kiva keksiä kaikkea muuta tekemistä. Ulkona voi hengailla ihan muuten vaan ja kun mun parvekkeellekin paistaa aurinko pitkälle iltaan asti, niin mihinkä sitä siitä lähtis kimpoilemaan ihan suotta. Koko kesän mietiskelin, että pitäis ja pitäis ja pitäis, mutta ei, yhen ainutta kertaa en saanu itteäni juoksulenkille. Nätillä ilmalla semmonen piiiiitkä ja rauhallisemman tahdin maisemakäppäily on vaan paljon kivempaa!

Tänä aamuna olin sitten reippaana ponkasemassa melko vilpoiseen, mutta aurinkoiseen aamuun lenkille. Kiskasin lenkkarit jalkaan ja sain riemukseni todeta niiden olevan rikki. Ja koska olen suurien HEP! -ideoiden suuri ystävä niin nyt tuli aika ostaa vihdoinkin oikeasti hyvät lenkkarit (ihan tosi, mulla oli keskiviikkona vapaapäivä niin siinä ajankuluksi keksin käydä vaihtamassa auton.. Ihan vaan kun tuli semmonen fiilis!). Aikasemmin ei ole montaa kymppiä uhrattu yhtään mihinkään kenkiin, mutta kun kaikki muut välineet kaikkiin muihin lajeihin alkaa olemaan varsin hyvällä mallilla, niin nyt se tuli aika pistää tääkin osasto kuntoon.

Opin siis tänään uuden sanan "pronaatio". Ihan nevahööd. Opin miten vinksinvonksin mun jalat on ja yhtälailla myyjän veikkaukset polvi- ja lantioseudun kivuista osuivat aika tarkasti kohteeseen. Kokeilin muutamia eri kenkiä ja lopulta matkaan lähti iloisen vihreät New Balancet. Koeajo tullaan suorittamaan lähipäivinä, tämä päivä kun nyt levähti käsiin päiväunien takia. Ja sitten piti vaihtaa verhot ja pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa (siis "ruokaa" eli salaattia!) ja varustaa uusi treenikassi ja sitä rataa. Ehkäpä tiistain treenien jälkeen käydään kirmaamassa joku pikkunen lenkki? Jännä nähä miltä tuntuu!

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Ihmiset hei, nyt ihan aavistus kärsivällisyyttä mukaan!

Seuraamissani VHH-tyyppisissä Facebook-ryhmissä on tupsahdellut viime päivinä jotenkin ihan hirveesti tuskastuneita aloituksia. Ehkä karppauksella ja sen eri tyyleillä on jotenkin liian hehkutettu maine, kun ihmiset on lyömässä hanskoja tiskiin ensimmäisen viikon jälkeen, kun ei olekaan kymmentä kiloa lähtenyt!

Ensinnäkin se on keholle aikamoinen shokki, kun ainakin niillä perinteisillä ravintosuosituksilla suomalaisten kehot joutuu käsittelemään pääasiassa sokereita ihan lapsesta asti. Jos siis vaihdat makaronilaatikot, spagetin ja jauhelihakastikkeen, aamupuurot ja -murot sekä joka väliin mussutettavat leivät makroiltaan johonkin radikaalisti poikkeavaan, niin on kohtuutonta olettaa kehon tottuvan siihen välittömästi!

Ainahan ensisijaisesti käsitellään pois alta ravinnosta saadut sokerit, mutta siinä on aika iso ero tuleeko niitä yhdellä aterialla satoja grammoja vai vaan joitain kymmeniä - tai jopa ei ollenkaan. VHH-ruokavaliolla verensokerit ei heitä vauhdilla kattoon ja yhtä nopeasti takaisin, vaan siellä se hengailee hyvin pienillä vaihteluilla, jolloin eron voi huomata tasaisemmassa mielialassa ja paremmin hallinnassa pysyvässä näläntunteessa.

Kun keho on siis tottunut aterian jälkeen (joita pitäisi kaikenlisäksi syödä ainakin viisi päivässä) käsittelemään satoja ja taas satoja grammoja sokeria, niin totta tosiaan vie aikansa kropan oppia hyödyntämään sen sijasta rasvaa. Sen siirtymäajan miellän siihen VHH:n aloittamisen kamalaan oloon. Ensimmäisen viikon tai kaksi olo oli varsin epämiellyttävä. Lähinnä se oli väsymystä ja päänsärkyä, semmosta tosi puutunutta oloa. Ja yhtäkkiä se lähti siitä muuttumaan kohinalla ja ihan heti ensimmäisinä päivinä saattoi huomata vatsan voivan merkittävästi paremmin ja vajaan parin viikon jälkeen lähti vireystaso nousemaan merkittävästi.

Sitten alko se neuroottinen vaa'an kyttääminen - ja alkuun se olikin palkitsevaa! Koska kun se paino lopulta lähti tippumaan niin sehän tippu ihan vauhdilla. Vaikka en ketoosiin asti vetänytkään. Ja sitten innostuin urheilusta, paino ei enää tippunutkaan niin nopeasti ja koko homma alko lähinnä vaan ottamaan päähän. Aloin uskomaan kalorikammosia ja karsimaan syömisiä, olin väsynyt ja aivan loppu. Kunnes löysin sen alkuperäisen ajatuksen siitä, että jos en kuuntele omaa kehoani, niin mitä järkeä on koko hommassa lainkaan? Heitin puntarin seinään ja aloin keskittymään taas olennaiseen.

Ymmärrän kyllä sen, että olis hirvee kiire ja kärsimättömyys saada niitä tuloksia JUSTHETINYT!! mutta mistä lähtien pysyviä tuloksia on tehty päivässä? Sitä varten on ihmedieetit, joista voi sitten palata vanhoihi tapoihin ja lihoa kaiken tiputetun takaisin. Mutta tässä on tarjolla painonhallintakeino, jota on mahdollista toteuttaa lopun ikäänsä. Sillon se kultainen keskitie on varsin leveä väylä, josta etsiskellä sitä omaa linjaansa kulkea. Ja sillon niitä tuloksiakin tulee hitaammin, mutta aivan varmasti sitäkin varmemmin.

Joten siis malttia. Antakaa keholle aikaa tottua, hienosäätäkään ruokavaliota ja urheilkaa vasta sitten. Keskity tuntemaan ne muutokset sekä henkisessä että fyysisessä voinnissa, sitä ei mittaa mikään elektroinen vempele.


maanantai 21. syyskuuta 2015

Pakollinen maanantain treenipäivitys - puhaltelusta huolimatta!

Tästä nyt alkaa tulla jo aikalailla tapa. Siis joka ikinen maanantai sitä on vetänyt sen pari tuntia treeniä ja huitelee niin endorfiinihuuruissa, että kaikki vaan on yksinkertasesti ihanaa ja parasta ja mahtavaa.

Ja siis kyllä, tää viittä vaille absolutisti on nyt päässyt ihan kunnolla pullonkaulaan kiinni, meinaan taas juhlittiin viikonloppuna! Loppuviikosta tuli lisää huonoja uutisia ja mulla vaan sietokyky petti. Itketti ja vitutti ja kaikki tuntu ihan tolkuttoman raskaalta. Torstaina treenien jälkeen istuttiin treenikaverin kanssa pukuhuoneessa parantamassa maailmaa.

Siinä tulin ohimennen maininneeksi ääneen, että olispa kiva päästä taas laivalle. Sieltä käsin kun ei fyysisesti pysty vaikuttamaan mihinkään arkipäiväisiin asioihin. Ei siivoamista tai pyykkien pesemistä tai työasioita tai treenejä tai koiria tai pakollista sosiaalisten suhteiden ylläpitoa tai yhtään mitään - sitä vaan killuu siinä hiton peltipurkissa kaukana kotoa. Se oli oikeastaan aika kivaa. Tämä ystäväinen osottautukin sitten varsin heittäytyväksi yksilöksi, joten vastaus kuului vaan "No lähetään!"


Niinhän me lähettiin. En nyt villeimmissä unissanikaan olis osannu edes haaveilla siitä miten hauska tästä reissusta loppujen lopuksi tulikaan. Olkoonkin että olo oli aika jäätävä sekä sunnuntaina että vielä maanantainkin puolella, niin pitkin päivää sitä on pyrskähdellyt nauramaan yksinään millon millekin flashbackille. Että vaikka treenien osalta jäi viime viikko lyhyeksi, niin mieliala vedettiin nollauksen kautta ihan uusille leveleille. Tätä tarvittiin ja saatiin paljon enemmän kuin tilattiin! ;)

Lauantaista sunnuntaihin oli siis paljon meikkiä, korolliset saappaat, lyhyt hame sekä viinaa ja mitä niitä nyt olikaan. Ihan hauskaa joo, mutta kyllä se vaan on kotoinen olo ottaa sitä peiliselfietä treenin jälkeen hikisenä, meikittömänä ja mitäänsanomattomissa vaatteissa pukuhuoneen vessassa. Puhumattakaan siitä olotilasta, kun kotona on koirat käytetty pissalla, on käyty suihkussa ja syöty (vihdoinkin..) ruokaa. Se sen jälkeinen endorfiiniryöppy on vaan jotain parasta - ihan jo sen takia tää kaikki riehuminen kannattaa!


Heikohkosta olotilasta ja vielä heikommasta päivän ruokailusuoriutumisesta huolimatta vedin sitkeesti molemmat maanantain treenit. Oikeastaan yllätyin miten kivasti urheilu suju. Joo joutu vähän vetelemään lisähappea toisen treenin puolenvälin tienoilla, mutta niinhän mä teen aina. :D Sain ihan kivoja onnistumisia ja joitain osumia ja kiltisti otin vastaan muutaman hyvän tällin.

Kertakaikkiaan, tästä ei maanantaifiilis ehkä enää paremmaksi muutu!


Blogin pitäis olla VHH-painotteinen, mutta aikalailla treenin ja muun hölynpölyn puoleen tää koko ajan uhkaavasti taipuu. Ei mulla vaan ole mitään uutta ja ratkaisevaa sanottavaa. :D Mun osalta tää ruokavalio tuntuu asettuneen aika vakaisiin uomiin, enkä usko että kukaan jaksaa kuunnella jauhamista samoista asioista uudelleen ja uudelleen. Tuntuu löytyneen hyvä balanssi, johon on kiva palata hairahduksienkin jälkeen. On ruokavalio, joka pitää ongelmat kurissa ja toimii sekä fyysisesti että henkisesti.

Maanantain pitäis olla se viikon karsein ja paskin päivä - ja mä vaan kerta toisensa jälkeen saan todeta startanneeni viikon huikeissa fiiliksissä! :)

torstai 17. syyskuuta 2015

Älä treenaa kiukkuisena!

On aika ahkerasti nyt kipattu yhteen kasaan kaikenmoista murhetta. Yöunet on tahtoneet jäädä vähiin, pinna on tiukemmalla kuin suomalaisten huumorintaju palkkaleikkausten äärellä ja koko ajan on vähän semmosessa räjähdysherkässä tilassa.

Tänään saavutettiin kuitenkin ihan semmosia huippulukemia suoranaisessa vitutuksessa ja pitkän työpäivän jälkeen totesin, että nyt saa treenit jäädä väliin. Tätä nykyä kohtalaisen positiivisena henkilönä mun on todella vaikee käsitellä näitä huonompia fiiliksiä ja kaikki tuntuu jotenkin ihan maailmanlopulta - sitä kun on ihan normaalitilassakin liitelemään aikamoisessa hypessä.


On joskus tullut kommenttia, ettei mun nauru ole ehkä se hiljasin ja hillityin. Se kajahtaa ihan yhtä varoittamatta niin keskellä yötä paperissa rakennetusta kerrostalossa, tatamilla kuin kirjastossakin. Sellasta todella epäkorrektia ja hillitsemätöntä räkätystä. Tänään ei naurattanu, ei pätkääkään. Ja se on tosi turhauttavaa, koska tämmösenä pelkästään tunteiden ääripäissä seikkailevana on jotenkin tosi vaikeeta hilata itteänsä sinne normaalimoodiin. Sillon se ikävä fiilis tuntuu hirveen raskaalta.

Onneksi nyt kuitenkin tavoitin sen onnettoman murusen sitä jäljelle jäänyttä järkeä kuitenkin ja heivasin treenikassin olalle. Yksi ihana treenikaveri sanoi, että sen huonon mielen aistii musta. Mutta samalla hän oli vakuuttunut, ettei tule menemään kauaa, kun se tuttu nauru raikuu taas salissa. Rohkenin epäillä. Siinä hikoilun lomassa yhtäkkiä kajahti: "JONNA! Kaksikymmentä minuuttia!" Sen verran siinä meni aikaa ja taas nauratti. Raikuvasti. Treenistä jäi huippuhyvä fiilis, murheet tuntu olevan enää murto-osan aikaisempaan nähden ja viimeinen hyvänmielen niitti lyötiin istuskelemalla pukuhuoneessa tunnin verran parannellen maailmaa.

Joten kunhan huijasin. Iloinen, surullinen, kiukkuinen, ahdistunut, väsynyt, pirteä ja ihan mitä tahansa - aina on hyvä idea treenata (paitsi ei, ei kipeänä)! Koska kuten ne kuuluisat quotet sanoo, niin the only workout you'll ever regret is the one you didn't do. Ja niin se on. Treenin jälkeen ei välttämättä ole niin merkittävästi parempi mieli kuin mulla tänään, mutta on epätodennäköistä, että urheilu sitä ainakaan pahentaisi.

Hyvä laji, hyvä treeni, hyvä valmentaja ja aivan huiput treenikaverit - siinä jää elämän pienet murheet armotta jalkoihin. <3


keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Miten suhtautua lihomiseen?

Karu faktahan on se, että mä olen lihonut. En nyt silleen paisunut kuin pullataikina, mutta silleen ällöttävästi tuntee löllyvänsä. Kovin monesta kilosta ei puhuta, mutta sen tuntee kuitenkin. Farkut menee jalkaan, mutta puristaa turhan napakasti. Tarkkaa kilomääräähän emme saa koskaan tietää - elämä on kivempaa ilman vaakaa! ;)

Ruokavaliossani se vika ei piile (hahaa, kuka kerkes jo innostua, ettei VHH toimikaan ikuisesti?!) , vaan ruokavalion noudattamattomuudessa. Jos syö lähes päivittäin jätskiä ja töissä päiväysvanhoja suklaapatukoita (AAAARGGHHH!), liikaa kuivattuja hedelmiä ja vähän väliä jotain todella hiilaripitoista, niin lopputulos on tämä.

Hassua on se, että ei edes ole varsinaista makeanhimoa. Aina välillä sitä jätskiä mussutellessani joudun miettimään, et miksköhän helvetissä tääkin tuli ostettua, kun ei nyt varsinaisesti tehnyt edes mieli. Se on nyt joku ihan ihmeellinen tapa, jota toteutan täysin ajattelematta.

Mulla on yks kaveri, joka alituiseen sortuu kaikkeen moskaan ja sitten sen takia kitisee ja itkee ja inisee ja valittaa. Se on pysyny parhaiten ruodussa, kun oon päivittäin vaatinu siltä kirjallisena ruokapäiväkirjat. On vaan taas sovellettava itteensä samoja metodeja, koska ei tää neste tästä jätskiä ja suklaata syömällä sula, senki pläski.

Ruokapäiväkirjan pitäminen on muutenkin aika metkaa, koska se alkaa alitajuisesti ohjaamaan syömisiä (yleensä) parempaan suuntaan. Sitä vaan ei halua joutua kirjottamaan ylös "kolme suklaapatukkaa, kaks jätskiä, pussillinen kuivattuja hedelmiä ja lisää jätskiä". Juu näin se nyt on, ei muu auta. Mulla on käsissäni ja pään tietopankissa ohjeet niin hyvään ja toimivaan ruokavalioon, ettei vaadi kovin kummoista kikkailua hylätä nää syrjähypyt.

Miten siihen omaan lihomiseensa pitäis sitten suhtautua? Hyppynarua hypellessä katoin peilistä, että no hyi nyt saatana kuinka jenkkakahvat hyllyy! Sittenhän sitä vaan pitää tehdä asialle jotain, se tässä kun on jo opittu, ettei se läski siitä kauhistelemalla mihinkään häviä. Simple as that, ihralle kyytiä ja kohti parempaa fiilistä.

Semmosta draamaa. Ei lisättävää.


lauantai 12. syyskuuta 2015

Kaksi vuotta samaa ruokaa - miten siihen ei kyllästy?!

Mun mummo jaksaa ihmetellä tosi usein, että miten mä jaksan päivästä toiseen syödä aina sitä saakelin samaa salaattia? Päivästä toiseen. Siinä missä "normaalit ihmiset" syö joka päivä lämpimänä aterianaan sitä makaronilaatikkoa tai jauhelihakastiketta vehnamössön kanssa tai perunoita ja joitain ja mitä se perinteinen kotiruoka sitten onkaan, niin mä vedän salaattia.

Se on se mun "lämmin ateria". Tosin voin syödä samaa ihan yhtälailla niin aamu-, ilta- kuin välipalaksikin, mutta tyypillisimmin ihan ruokana. Salaattia, kurkkua, tomaattia. Siinä se. Tai siis, siltä se kuulostaa. Mutta siihen lisäksi tulee siemeniä, pähkinöitä, salaattikastiketta, toisinaan avokadoa, juustoa ja kylkeen kananmunaa tai lihaa tai kalaa tai jotain - ja tottakai mikäli se eläinperäinen proteiininlähde siinä on lämmintä, niin siihen sulatellaan kaveriksi kookosöljyä. Että kun siitä aletaan laskemaan makroja niin salaatti saa ihan uuden merkityksen!

Ei kukaan elä kalorittomalla salaatinlehdellä. Tai elää, mutta tiedä sitten sen järkevyydestä tai terveydestä. Että joo, en ehkä syö niitä virallisesti suositeltuja lämpimiä aterioita, mutta ei nää mun päivittäiset salaatit ravitsevuudessaan kyllä häviä tuumaakaan. Eikä kyllästymisestä ole tietoakaan! <3




tiistai 8. syyskuuta 2015

Woppaaa - ja taas kulkee!

Eiköhän se olis hiljalleen jo korkea aika alkaa sairastelemaan, johan tässä on kohta jo lähes viikko saatukin treenata?! ;) Tää menee ihan ittenstä toisteluksi, mutta ihan tosi, miten täydellinen lajivalinta pitää tehdä, että jaksaa joka ikisen treenin jälkeen olla siitä fiiliksissä?

Fiilikset tosin vaihtelee. Yleensä on ihan hyvä fiilis, mutta tänään lähin treeneistä hirveän turhauman kanssa. Mikä saatana siinä on, jos koko ajan hoetaan, että lopeta se huitominen, pienempi liike, älä hae, pienempi liike, älä huido, pienempi liike, vielä pienempi, älä huido, älä hae, pienempi liike - JA MITÄÄN EI TAPAHDU?! Laitoin heti isille viestiä, että nyt tarvitaan treeniä ja kipeesti. Isin kanssa treenatessa kaikki keskittyminen on kuitenkin mun virheissä ja niitä korjataan tauotta vaikka kaks tuntia. Ei mitään lipsumisia ja salaa päin helvettiä huitomisia, kun valmentaja kattoo muualle. Kaikesta tulee palautetta ihan koko ajan.

Sellanen huomion keskipisteenä treenaaminen alkaa tämmöstä vähän äkkipikasta ihmistä jossain kohti myös aina suoraan sanottuna vituttamaan ja veri kiehuu aika tavalla. Mun isi on myös usein semmosta vähän lyhytpinnasempaa sorttia ja molemmilla palaa pinna niin että rätinä käy, mutta lyömistä opettaessa se on itse rauhallisuus. Mulla menee hermot ja huudan ja saan raivareita, ja se vaan sanoo, että noni, uudestaan. Keskity. Rauhotu. Rennosti. Uudestaan. Vielä. Että kyllä nyt isiä tarvitaan, mun koukut on ihan paskaa.

Ehkä siinä on sekin, että en pysty tolleen ryhmäliikuntatyyppisessä toteutuksessa kunnolla rentoutumaan. Siinä on jotain semmosta, ettei pää ole kunnolla mukana. Jotenkin keskityn kaikkeen muuhun liikaa, että mitä muut tekee ja paljonko kello on ja miten monen sarjan jälkeen on parin vuoro ja sitä sun tätä ja tota. Saan hirveesti hyviä neuvoja, saan treenata hyvässä ja osaavassa porukassa, mutta en osaa ottaa siitä nyt kaikkea hyötyä irti. Vaikka esimerkiksi tänään kuntonyrkkeilyssäkään ei totta tosiaan minuutilleen sitä kelloa kytätä. Treenin piti olla klo 19-20 eikä se tänään mennyt kuin puolella tunnilla pitkäksi. :D Kyllä tää kroppa toimis, kun sais vaan tän pään kasaan. Ja samalla sopivasti tyhjäksi. Ei se nyrkkeily mikään tyhmien laji ole, lyöminen on helvetin vaikeeta hommaa!

Mutta siis aina on treenien jälkeen joku fiilis. Yleensä hirveä motivaatiohype ja sitten aina välillä ihan hirveä motivaatiovitutus. Että edelleen haluaa oppia, mutta turhauttaa ja ottaa päähän, kun ei tähän kalloon tai siis lihasmuistiin uppoa mitään. Pitäis vaan saada nyt enemmän treeniä. Paljon enemmän. Että joku merkkaa kaikki virheet. Käskee koko ajan tekemään toisin. Lyö päähän, kun suojaus tippuu. Lyö vartaloon, kun kyynerpäät seikkailee. Korjaa, korjaa, korjaa ja korjaa. Ei välitä mun raivareista ja turhaumasta. Ja käskee tekemään tuplasti vielä sen jälkeen, kun luulen etten enää jaksa mitään. Se on parasta.

Anyhow, nyt mua heikottaa ja oksettaa ja kädet tärisee ja kaikkialle sattuu. Siitä tunnistaa kivan treenin! ;)


tiistai 1. syyskuuta 2015

Kun lomaileva absolutisti laivalle lähti!

Läskiblogin historian yksi pisimmistä tauoista meneillään. Terveys on tosiaan ollut mitä on eikä lääketiede ole kyennyt löytämään aiheeseen mitään kovin loogista selitystä. Mussa ei ole mitään vikaa, mutta mä olen aivan romuna. Ihan loogista!

Asiaa pohdiskellessa ystäväni tuli ehdottaneeksi, että josko ongelman aiheuttaisi asunnossani mahdollisesti oleva home. Ei yhtään paskempi idea, koska kyseessä on vanha talo ja esimerkiksi ihan totaalisen originaali kylpyhuone kaikkine repsottavine muoveineen. Värikin on sekoitus ruskeata lattiaa ja miellyttävän oranssia seinää. Vissiin kannattais saada aikaseks tehtyä asialle jotain, ennen ku sitä on lopun ikäänsä kipeenä.

Tältä erää taas sairastelut tuntuvat olevan historiaa, eikä mitään kunnon tappotautia edes saatu päälle. Mitä otsikkoon tulee, niin lomailulla ei nyt tarkoiteta töitä, vaan ensimmäistä kertaa ikinä olen ollut monta päivää ilman koiria. Vanhin koirani täyttää nyt syksyllä kahdeksan vuotta ja sinä aikana koirat on olleet maksimissaan yhden tai kaksi yötä joskus muutaman kerran jossain hoidossa. Nuorimmainen 2,5-vuotias koirani ei ole IKINÄKOSKANEVER ollut hoidossa. Siis koskaan. Ikinä. Kahteen ja puoleen vuoteen.

Työporukan risteily oli tiedossa lauantaina ja poikkeuksellisesti mut saatiin puhuttua sinne mukaan. Näinpä vein koirat äitin hoiviin ja todella kummallista on se, että nyt tiistaina koirat on siellä edelleen! Ei vaan ole tullut haettua niitä kotiin, on ollut paljon muuta ohjelmaa ja on jopa helpottavaa pitää tämmönen pieni breikki elukoista. Varsin vapauttavaa ja helpottanu merkittävästi tätä mun koiriini liittyvää kontrollifriikkeyttä.

Mutta hei, mites se risteily?! 22h selvinpäin kattomassa örvellystä?! NOOOT! Niin se vaan Konna otti ja tempas ihan hirveet lärvit. Uskokaa tai älkää - ja valtaosa ei ole edes uskonut. Se oli vähän semmonen fiilispohjanen ratkasu, koska joo kaks vuotta oltu selvinpäin, mutta kun nyt sattu siltä tuntumaan niin mikä jottei. En mä ole mitään lupausta tehnyt tai ole velvotettu mihinkään. Silti, olkoonkin että oli ihan levottoman hauskaa ja olin umpitunnelissa vielä laivan saavuttua takaisin Helsinkiin sunnuntaina iltapäivällä, niin kyllä mä joudun ihmettelemään, miten jotkut jaksaa vetää tollasta rallia harva se viikonloppu?! Sunnuntai meni edelleen kännissä, maanantaina tein kuolemaa. Tiistaikin meni vielä voimia kerätessä. Ihan karseeta ajanhukkaa! No siis anyhow, oli hauskaa, mutta olis sen voinu selvinpäin viettää ihan yhtä hyvin. Nyt vaan tuli tämmönen päähänpisto ja niitähän pitää toteuttaa!

Risteilyllä keskittyminen oli vahvasti juomapuolessa, joten mitään ravinnollisia ylilyöntejä ei tullu. Buffetissa meni salaattia, kalaa ja lihaa ja ainoa "retkahdus" oli juustokakku. Miten ikinä olis mahdollista kieltäytyä juustokakusta?! Söin sitä noin kahdeksantoista ihmisen edestä, mutta oli se sen arvostakin.

Tällä viikolla pitäis varovasti startata taas treenejäkin, voidaanko pistää joku veto pystyyn, että kauan treenataan, ennen kuin ollaan taas kipeänä? Anyone?

P.S. Tekstin ainoa kuvituskuva on maanantaiaamulta, kun vihdoin olin matkalla kodin kautta töihin. Muita julkaisukelpoisia kuvia viikonlopusta ei jäänyt.

P.S.#2 Älkää juoko viinaa. Piste.