keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Ihmiset hei, nyt ihan aavistus kärsivällisyyttä mukaan!

Seuraamissani VHH-tyyppisissä Facebook-ryhmissä on tupsahdellut viime päivinä jotenkin ihan hirveesti tuskastuneita aloituksia. Ehkä karppauksella ja sen eri tyyleillä on jotenkin liian hehkutettu maine, kun ihmiset on lyömässä hanskoja tiskiin ensimmäisen viikon jälkeen, kun ei olekaan kymmentä kiloa lähtenyt!

Ensinnäkin se on keholle aikamoinen shokki, kun ainakin niillä perinteisillä ravintosuosituksilla suomalaisten kehot joutuu käsittelemään pääasiassa sokereita ihan lapsesta asti. Jos siis vaihdat makaronilaatikot, spagetin ja jauhelihakastikkeen, aamupuurot ja -murot sekä joka väliin mussutettavat leivät makroiltaan johonkin radikaalisti poikkeavaan, niin on kohtuutonta olettaa kehon tottuvan siihen välittömästi!

Ainahan ensisijaisesti käsitellään pois alta ravinnosta saadut sokerit, mutta siinä on aika iso ero tuleeko niitä yhdellä aterialla satoja grammoja vai vaan joitain kymmeniä - tai jopa ei ollenkaan. VHH-ruokavaliolla verensokerit ei heitä vauhdilla kattoon ja yhtä nopeasti takaisin, vaan siellä se hengailee hyvin pienillä vaihteluilla, jolloin eron voi huomata tasaisemmassa mielialassa ja paremmin hallinnassa pysyvässä näläntunteessa.

Kun keho on siis tottunut aterian jälkeen (joita pitäisi kaikenlisäksi syödä ainakin viisi päivässä) käsittelemään satoja ja taas satoja grammoja sokeria, niin totta tosiaan vie aikansa kropan oppia hyödyntämään sen sijasta rasvaa. Sen siirtymäajan miellän siihen VHH:n aloittamisen kamalaan oloon. Ensimmäisen viikon tai kaksi olo oli varsin epämiellyttävä. Lähinnä se oli väsymystä ja päänsärkyä, semmosta tosi puutunutta oloa. Ja yhtäkkiä se lähti siitä muuttumaan kohinalla ja ihan heti ensimmäisinä päivinä saattoi huomata vatsan voivan merkittävästi paremmin ja vajaan parin viikon jälkeen lähti vireystaso nousemaan merkittävästi.

Sitten alko se neuroottinen vaa'an kyttääminen - ja alkuun se olikin palkitsevaa! Koska kun se paino lopulta lähti tippumaan niin sehän tippu ihan vauhdilla. Vaikka en ketoosiin asti vetänytkään. Ja sitten innostuin urheilusta, paino ei enää tippunutkaan niin nopeasti ja koko homma alko lähinnä vaan ottamaan päähän. Aloin uskomaan kalorikammosia ja karsimaan syömisiä, olin väsynyt ja aivan loppu. Kunnes löysin sen alkuperäisen ajatuksen siitä, että jos en kuuntele omaa kehoani, niin mitä järkeä on koko hommassa lainkaan? Heitin puntarin seinään ja aloin keskittymään taas olennaiseen.

Ymmärrän kyllä sen, että olis hirvee kiire ja kärsimättömyys saada niitä tuloksia JUSTHETINYT!! mutta mistä lähtien pysyviä tuloksia on tehty päivässä? Sitä varten on ihmedieetit, joista voi sitten palata vanhoihi tapoihin ja lihoa kaiken tiputetun takaisin. Mutta tässä on tarjolla painonhallintakeino, jota on mahdollista toteuttaa lopun ikäänsä. Sillon se kultainen keskitie on varsin leveä väylä, josta etsiskellä sitä omaa linjaansa kulkea. Ja sillon niitä tuloksiakin tulee hitaammin, mutta aivan varmasti sitäkin varmemmin.

Joten siis malttia. Antakaa keholle aikaa tottua, hienosäätäkään ruokavaliota ja urheilkaa vasta sitten. Keskity tuntemaan ne muutokset sekä henkisessä että fyysisessä voinnissa, sitä ei mittaa mikään elektroinen vempele.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti