sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Vyökoe

Vuosisadan pahin jännittäjä on ollut jo monta päivää todella hyvässä vauhdissa jännittäessään mahdollisesti oranssiin johtavaa vyökoetta. Mähän olen aivan hajalla, kun tapahtumassa on jotain, millä todella on merkitystä. Kun sitä niin helvetisti haluaa olla hyvä ja haluaa onnistua. Ja nää lajijutut on siellä jännityslistan kärkipäässä ihan ehdottomasti.

Kuten blogia tarpeeksi ahkerasti seuranneet tietävätkin, niin mulla on selän kanssa aika paljon ollu ongelmia. Ette usko miten lämmitti mieltä vyökoeaamuna todeta, että vielä koskaan en ole kokenut alaselässä semmosta tuskaa, kuin sillä hetkellä. Onneksi olin hyvissä ajoin hereillä, koska se liikkeelle jumppaaminen piti tehdä todella äärimmäisen varovasti. Alaselän pyöristäminen ei tullut kysymykseenkään ja jalatkin toimivat vaan tasolla "just ja just".

Sitä on vaikea edes sanoin kuvailla, mutta siinä kun sain itseni jotenkin möyrittyä pois sängystä niin varovainen yritys seistä suorana päätyi tukahdetun kiroilun saattelemana suorinta tietä lattialle. Mä en edes tiennyt, että niin voi ihan oikeasti käydä. Että kipu on niin kovaa, että jalat menee alta eikä saa henkeä. Siinä mä kuitenkin makasin, ryömin kovalta lattialta pehmeälle olkkarin matolle ja haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Käsivoimin pääsin kääntymään selälleni ja siitä se jumppailu sitten alko. Onneks oli jumppapallo ihan lähellä niin sain sen pyöriteltyä viereen ja käsivoimin avustamalla nostettua jalat pallon päälle. Tässä kohti henki kulki jo sen verran, että kiroilin aivan varmasti naapuurin asti kuuluvalla äänellä.

Lopulta pysty jo hengittämään syvään, pahin kipupiikki alko taittumaan ja varovasti lähin jumppaamaan jalkoja kohti rintaa, että sai liikettä alaselkään. Siinä meni yli tunti, että sain itseni ylös lattialta (vaati edelleen kiroilua, paljon) ja ei muuta kuin Buranaa ja Ice Poweria avuksi. Sellasta, näistä lähtökohdista sitten vyökokeeseen!

Pukuhuoneessa kamoja vaihtaessa olin aivan hermoraunio. Tatamille astuessa iso osa jännityksestä kuitenkin hävis, vähän kuin olis kotiinsa tullu. Tuttu paikka, tuttuja ihmisiä. Siinä lämmitellessä selkäkivutkin siirtyivät unholaan. Itse suorituksesta ei sen enempää, onnistuin ja epäonnistuin. Monta asiaa jäi suorastaan vituttamaan, mutta moneen yksittäiseen asiaan olin hyvinkin tyytyväinen. Siis keskiarvona ihan jees.

Niin tai näin, oli se sentään oranssin vyön arvoinen suoritus! Hyvä, Konna! ;) Sain vyön valmentajani mieltä lämmittävin sanoin saattelemana: "I hope you will always keep that level of training and that level of motivation." Se näkyy edelleen, että mä haluan, tahdon ja aion olla tässä hyvä. Koska niin se on, tää on parasta koskaanikinäever!

lauantai 17. lokakuuta 2015

Unta ja omaa aikaa

On ehkä vähän hullua puhua omasta ajasta, kun ei kai yhden ihmisen taloudessa muuta olekaan?! Mutta silti tänään on ollut ihan oikeesti jollain tavalla erilaista "omaa aikaa" monta tuntia. Jätin puhelimen kotiin ja pakkasin reppuun koirille nameja, leluja ja itselleni kameran. Istuin monta tuntia puunrunkoa vasten auringossa ja räpsin koirista kuvia.

Mieli lepäsi. Ei ollut harmainta aavistusta kellonajasta, ei ollut kiire yhtään mihinkään ja oli sen verran lämpimästi vaatetta mukana, että lopulta kotona sain todeta istuskelleeni ulkona liki kolmatta tuntia. Teki hyvää, henkisesti. Ei nähty muita ihmisiä, ei koiria, ei oikeastaan yhtään mitään. Koirat jakso hetken aikaa riehua ja riekkumiseen väsyttyä viljelin niille isolle alueelle nameja etsittäväksi - ehdottomasti helpointa aktivointia ikinä!


Ihan kokeilumielessä ostin muutama päivä sitten melatoniininappeja. Mulla on venyny jo monta kuukautta illat ja nukahtaminen todella pitkäksi, enimmäksi osaksi ihan omasta syystä. Mutta silti. Pitkien yöunien ystävälle se on pidemmän päälle ollu nyt todella raskasta ja ajattelin testata siihen kemiallista apua.

Ei ole minkään sortin merkitystä onko kyse vain lumevaikutuksesta vai oikesta tehosta, mutta ensinnäkin mä tipahdan noista napeista aivan täysin ja nukun ihan tolkuttoman hyvin aamuun asti! Aikanaan sain ihan syyperäiseen unettomuuteen lääkäristä Mirtazapineja (kai..?), jotka kuuluvat masennuslääkkeiden ryhmään, mutta käytetään myös tähän vaivaan unettavan sivuvaikutuksensa takia. HUGE MISTAKE! Ensinnäkin lopulta jäin mainittavaan koukkuun kyseisiin nappeihin ja niiden jäljiltä yritykset nukkua ilman niitä olivat aika eksoottisia monta viikkoa. Toisekseen, olin niistä aivan tuhannen puurossa yötä päivää. Semmosessa ihme sumussa eikä aivot toimineet alkuunkaan. Sen jälkeen sain merkittävän lääkekammon.

Vaikka eihän näitä voikaan suoraan verrata keskenään niin nyt kaikki kunnia melatoniinille, mä oon ollu ihan jäätävässä vireessä koko viikon! Joka ilta unessa ennen kymmentä ja ihan minimissään 8h unta joka yö, viime yönä liki täydet 12h. Olo on ihan uskomattoman hyvä ja vireystaso pilvissä, pitkistä työpäivistä huolimatta. Muistin taas minkä takia kannattaa ihan väen väkisin pistää luuri äänettömälle ja unohtaa se telkkarin tai Netflixin tarpeeton tuijottelu. Ei ole hyvien yöunien voittanutta, tässä ollaan niin elossa taas. <3


Vyökoe lähestyy, nyt raivolla hakkaamaan säkkiä ja treenaamaan tekniikkaa kuntoon! Kyllä se Nykäsen Masa vaan oli harvinaisen oikeassa, elämä todella on laiffii.

torstai 8. lokakuuta 2015

Huippujuttuja lajirintamalla ja selkäkivun kanssa soveltamista

Facebookissa läskiblogin arkea seuraavat jo tietävätkin, että sain varattua paikan itselleni naisten potkunyrkkeilyleiriltä. Marraskuun puolessa välissä järjestettävä leiri on nyt ihka ensimmäinen, johon pääsen osallistumaan. Olen paljon kuullut hyvää noista leireistä ja enemmän kuin innolla odottanut mahdollisuutta päästä vihdoin itse kokemaan moinen riemu.

Ja kun nyt vauhtiin päästiin, niin laitoin viestiä osallistumisesta myös joulukuussa pidettävälle liiton syysleirille. Samoin olen tossa tutkiskellut oman seurani ulkopuolelta treenimahdollisuuksia, koska edelleenkään en pääse treenaamaan niin paljon kuin haluan. Tossa mun naapurissa on yksi todella lupaava seura hyvällä tarjonnalla ja inhimillisellä hinnalla. Siellä pääsis kuntonyrkkeilemään ja potkunyrkkeilemään muutamana päivänä nykyisen kolmen päivän lisäksi. Sellasen viitenä tai kuutena päivänä viikossa kun pääsis jotain tappelemista harjottamaan niin se olis aika ideaalia. Mikä ihana tekosyy skipata aina vaan enemmän saleja.. ;)

Jännittävien leirijuttujen lisäksi sain tänään lisää aihetta jännittää, kun valmentaja ilmoitti haluavansa mun suorittavan seuraavan vyöarvon. Tää tuli mulle jotenkin vähän puun takaa, mutta toki ihan huikeeta, että mun katsotaan olevan valmis siihen. Toivottavasti siis lähiviikkoina tulemme päivittämään tämän kauniin keltaisen värin oranssiin. Sit joutuu kyllä ostamaan taas uudet käsisiteet. Mutta ei se mitään, toisilla on fiksaatio kenkiin, mulla pitää olla laaja valikoima käsisiteitä. Mua jännittää ihan urpona jo nyt, miten mä kestän kahen vyökokeen jännityksen samalle vuodelle?!

Vähemmän iloista vastapainoa sitten tarjoaa tää mun vähän eksoottisessa jamassa oleva selkä. Istumista joutuu töissä tekemään sen verran ja se ärsyttää selkää niin paljon, ettei kotona tarvitse edes haaveilla istuvansa. Täydellisen avun tähän hätään on tarjonnut jumppapallo! Blogin kirjoittelu ja Netflixin hyödyntäminen toteutetaan pallon päällä maaten. Netflixin parissa nojaan kyynerpäät palloon jolloin saa leuan nojattua käsiin, jolloin niska ei väsy.

Pallon kanssa saan ihan tolkuttoman hyvän venytyksen alaselkään ja vaikka kipu alkuun on ihan järjetöntä niin siitä se lähtee helpottamaan ja tunnin makoiltuaan sitä on kasvanut pituutta varmaan 5cm. Kyllä tässä aletaan olemaan ihan siinä kynnyksellä, että mä tosiaan vihdoin teen tälle asialle jotain! Ihan kohta! ;)


Itkun arvoinen päivä.

Tasan kahdeksan vuotta sitten 8.10. syntyi koira, joka joulukuun ensimmäisinä päivinä saapui elämääni täyttämään juuri lopetetulta rakkaalta hevoselta jääneitä saappaita. Olin silloin 16-vuotias ja sillä hetkellä aivan varmasti maailman onnellisin teinityttö - sain ikioman koiranpennun!

Rakkaani on kulkenut mukana kaikissa elämäni syvimmissä karikoissa ja huippuhetkissä. Ihan kaikessa. Ensimmäisen koiran kanssa tehdään yleensä eniten virheitä ja "pilataan" koira kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vaikka niitä virheitäkin tehtiin niin lähinnä voin sanoa saaneeni aikaiseksi maailman helpoimman koiran. Ajatustenlukijani, niin hyvässä kuin pahassa. Olen repinyt tukoittain hiuksia päästä tämän paineistuvan puhisijan kanssa - ruokkien aina vaan omalla paineellani koiran painetta. Kun sekä koira että omistaja on varustettu huonolla hermorakenteella niin yhdistelmä on taattu!

Koira, joka on laittomasti ilman hihnaa lähinnä aina.
Koira, joka ei korvaansa lotkauta toisille koirille tai riistalle saati ihmisille.
Koira, joka ei ole minkään sortin harrastusvalio, mutta arkikoirana lyö laudalta valtaosan lajimenestyjistä mennen tullen.
Koira, joka on niin kiltti, että se saa nykyään porsastella aivan mielensä mukaan.
Koira, jonka tassunjälki on tatuoitu ihooni ja se vieläkin pysyvämpi jälki on jätetty sydämeen.
Koira, jonka kanssa toivon viettäväni vielä monet syntymäpäivät yhdessä.

Matkan varrella olen jo niin monta kertaa joutunut arpomaan, tuleeko Birre ikinä näkemään tätä virallista veteraani-ikää. Sen sairastellessa ja syitä etsiessä olen katsonut vierestä sen tuskaa ja ollut jo valmis soittamaan eläinlääkäriltä ajan viimeiselle matkalle. Olen ollut valmis luovuttamaan lopettaakseni Birren tuskan.

Ja tässä me nyt ollaan. Viettämässä 8v synttäreitä ja Birre on nyt virallisesti seniori-ikäinen - ja mikä tärkeintä, elämänsä kunnossa! Fyysisesti Birre ei ehkä enää tule olemaan priimaa, mutta sen henkinen hyvinvointi on pakahduttavan ihanaa seurattavaa. Niitä vaikeita aikoja miettiessä ja verratessa nykyiseen on päässyt monesti ihan tahattomasti itku. Ja niin sitä vollotettiin taas. Ihan vaan koska me saatiin elämä takaisin ja nyt voidaan viettää mummosynttäreitä yhdessä.

Hyvää syntymäpäivää rakas mummeli. <3


P.S. Jos joku ihmettelee, miksi koiran synttärikakussa on salaattia, niin Tuksu RAKASTAA salaattia! Ruokavaliomme on hyvinkin yhteneväinen. ;)






Koiran aktivoinnin ei aina tarvitse olla mitään järin ihmeellistä. Tässä on tavoitteena vaan kiertää pöytä. Näinkin yksinkertaisen asian parissa saadaan aivot sauhuamaan ja mummeli turhautumaan ulos henkseleistään. <3

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Ikioma pullukkarun!

Sami Hedberg järjestää samannimistä juoksutapahtumaa, mutta mulla oli eilen aamulla ihan ikioma pullukkarun. Ihan oikeesti, ensinnäkin se, että mä lähdin aamulla heti herättyäni juoksemaan ja toisekseen se, että mulla on tosi läski olo!

Ja nyt on äärimmäisen tärkeetä tietää se ero semmosen "hyyyi mä oon niin läski!" -pelleilyn ja ihan realistisen "kyllä, olen lihonut" -toteamisen välillä. En puristele inhoten jenkkakahvoja peilin edessä vaan ihan tyynesti ja edelleen ilman vaakaa voin todeta osan vaatteista istuvan vähän turhan napakasti eikä se peilikuvakaan nyt ihan täysin miellytä.

Se kuuluisa entinen vanha minä olis lyöny hanskat tiskiin ja menny autokaistalle itkemään. Mutta nyt mua oikeestaan vaan huvittaa. Ei se jäätelö näköjään olekaan rahkaan verrattavissa ja se ei mene suoraan hauikseen, mua on niin huijattu?! Tai siis, mä oon huijannu. Ja kuten oon monta kertaa sanonu, en oikeestaan enää edes tiedä miks niitä herkkuja tulee syötyä jatkuvasti, kun ei niitä edes tee oikeasti mieli?!

Ihaninta on se, että mulla on nyt menossa ehkä pisin jakso ikinä, kun en ole totaalisesti flipannut näiden ruokajuttujen kanssa. On ollut aikamoisia murheita ja vastoinkäymisiä, mutta ne eivät poikkeuksellisesti olekaan onnistuneet suistamaan mua täysin raiteiltaan. Ja yhä edelleen se on voimassa, että koko projektin alun jälkeen, eli nyt yli kahteen vuoteen, en ole ostanut paketin pakettia leipää kotiin. Mä sentään ennen elin leivällä, miten siitä on voinu luopua näin täysin?! Vatsa kiittää. <3 Tätäkö on pysyvä muutos? Se kestää vastoinkäymisiä ja takapakkeja, mutta luovuttaminen ei ole koskaan vaihtoehto?


Anyhow, lauantaiaamuna paistoi aurinko ja oli vapaapäivä. Uudet New Balancet oli edelleen koejuoksematta (kävellen niitä oli ehditty testaamaan!) , joten loppu tekosyyt kesken. Tohon juoksemiseen on semmonen jännä aivan totaalinen viha-rakkaussuhde. Mä vihaan alusta loppuun ihan jokaista askelta. Jokaista metriä. Joka ikistä sekuntia. Ja silti sitä vaan on pakko jatkaa?! Siis semmosta ihan sairaan siistiä paskaa.

Oli alunperin tarkotus juosta se mun perinteinen 10km lenkki, mutta se asfaltin nieleminen kävi tylsäksi, niin ponkasinkin reitin puoliväliltä maastoon. Melko vaikeakulkuisessa metsässä puuskutin ja hyppelin minkä kintuistani kerkesin ja vitsi että oli kivaa! Mulla on paha tapa tarttua kaikkiin numeroihin ja tavotella niitä, joten siksi meinasin ensin juosta vaan sen vakioreitin, koska pitää saada Sports Trackerillä vertailukelpoista dataa. Onneksi luovuin siitä, metsässä juokseminen kilpaa koirien kanssa poukkoillen oli ihan tolkuttoman hauskaa!

Matka tai keskinopeus ei päätä huimanneet, mutta fiilis nousi kertakaikkiaan aivan kattoon. Ja kyllä, mä todella ymmärrän miksi niihin juoksulenkkareihin kannattaa sijottaa oikeesti rahaa! On meinaan ihan jäätävän hyvät kengät loikkia menemään, kertakaikkisen oikeeseen osotteeseen on upotettu ne rahat. <3


Jokohan sitä sais pikkuhiljaa noi salihommatkin kuntoon..? Alkaa olla jo aidosti ikävä sitäkin hulluutta. Se alkaa taas läski samaan kyytiä! ;)