sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Vyökoe

Vuosisadan pahin jännittäjä on ollut jo monta päivää todella hyvässä vauhdissa jännittäessään mahdollisesti oranssiin johtavaa vyökoetta. Mähän olen aivan hajalla, kun tapahtumassa on jotain, millä todella on merkitystä. Kun sitä niin helvetisti haluaa olla hyvä ja haluaa onnistua. Ja nää lajijutut on siellä jännityslistan kärkipäässä ihan ehdottomasti.

Kuten blogia tarpeeksi ahkerasti seuranneet tietävätkin, niin mulla on selän kanssa aika paljon ollu ongelmia. Ette usko miten lämmitti mieltä vyökoeaamuna todeta, että vielä koskaan en ole kokenut alaselässä semmosta tuskaa, kuin sillä hetkellä. Onneksi olin hyvissä ajoin hereillä, koska se liikkeelle jumppaaminen piti tehdä todella äärimmäisen varovasti. Alaselän pyöristäminen ei tullut kysymykseenkään ja jalatkin toimivat vaan tasolla "just ja just".

Sitä on vaikea edes sanoin kuvailla, mutta siinä kun sain itseni jotenkin möyrittyä pois sängystä niin varovainen yritys seistä suorana päätyi tukahdetun kiroilun saattelemana suorinta tietä lattialle. Mä en edes tiennyt, että niin voi ihan oikeasti käydä. Että kipu on niin kovaa, että jalat menee alta eikä saa henkeä. Siinä mä kuitenkin makasin, ryömin kovalta lattialta pehmeälle olkkarin matolle ja haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Käsivoimin pääsin kääntymään selälleni ja siitä se jumppailu sitten alko. Onneks oli jumppapallo ihan lähellä niin sain sen pyöriteltyä viereen ja käsivoimin avustamalla nostettua jalat pallon päälle. Tässä kohti henki kulki jo sen verran, että kiroilin aivan varmasti naapuurin asti kuuluvalla äänellä.

Lopulta pysty jo hengittämään syvään, pahin kipupiikki alko taittumaan ja varovasti lähin jumppaamaan jalkoja kohti rintaa, että sai liikettä alaselkään. Siinä meni yli tunti, että sain itseni ylös lattialta (vaati edelleen kiroilua, paljon) ja ei muuta kuin Buranaa ja Ice Poweria avuksi. Sellasta, näistä lähtökohdista sitten vyökokeeseen!

Pukuhuoneessa kamoja vaihtaessa olin aivan hermoraunio. Tatamille astuessa iso osa jännityksestä kuitenkin hävis, vähän kuin olis kotiinsa tullu. Tuttu paikka, tuttuja ihmisiä. Siinä lämmitellessä selkäkivutkin siirtyivät unholaan. Itse suorituksesta ei sen enempää, onnistuin ja epäonnistuin. Monta asiaa jäi suorastaan vituttamaan, mutta moneen yksittäiseen asiaan olin hyvinkin tyytyväinen. Siis keskiarvona ihan jees.

Niin tai näin, oli se sentään oranssin vyön arvoinen suoritus! Hyvä, Konna! ;) Sain vyön valmentajani mieltä lämmittävin sanoin saattelemana: "I hope you will always keep that level of training and that level of motivation." Se näkyy edelleen, että mä haluan, tahdon ja aion olla tässä hyvä. Koska niin se on, tää on parasta koskaanikinäever!

2 kommenttia:

  1. Vuosikymmenet selkäänsä sairastunut mummi antais sulle vinkin!Katsopas sellanen firma ku eurosuni.fi ja sieltä unisun sijauspatja. .Maksoin sellasesta n.500€ vaan en ois koskaan uskonu et se toimii.Ainakin 30v on selkä oireillut ja jalat menny yhtäkkiä alta.Kun ostin ton petarin niin vajaa 2 vk ja loppu aamujäykkyys ja muutkin oireet selän kanssa.Se on jonkinlaista viskoelastista vaahtoo ja muovautuu sun asentos mukaan.Halppis versioitakin löytyy esim Jyskistä,vaan en tiiä toimiiko ne. .Nyt on kulunu 3v ilman selkäkipuja :-) Ja kiloilla ei ole ollut merkitystä selkäkipuun. .aivan sama oonko 20kg pienempi vai isompi,aina oli selkä kipee.Skolioosi löytyy ja kuluma muutoksia,mut tän petarin kans mennään!Kun musta aika jättää,olen sanonut et tarviin sen petarin sit mukaan :-)

    VastaaPoista