sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Ystävä monen vuoden takaa

Tämä ei liity läskiblogiin mitenkään, mutta johonkin piti saada nyt tämäkin stoori jakaa. Elämässähän on monia semmosia päivämääriä, jotka muistaisi vaikka etuperin ja takaperin ja unissaan ja jopa vielä kännissäkin. Muistan koirieni syntymäpäivien lisäksi myös erään hevosen syntymäpäivän sekä ihan erityisesti päivämäärän, jolloin tämä suurin ystäväni nukkui pois. 29.11.2007.

Tämä ystävien kesken Mammaksi kutsuttu hevonen ei ollut mikään valioyksilö. Ei erityisen kaunis tai erityisen taitava. Jalat olivat kaikki ihan eriparia ja niiden kanssa oli ongelmia jatkuvasti. Kun näin Nicolen ensimmäistä kertaa laitumella pelkäsin sitä kuollakseni. Korvat luimussa irvaileva rouvashevonen ei ollut mikään "rakkautta ensisilmäyksellä" -tapaus. Mutta siinä oli jotain.


Etenkin kun ajan myötä pääsin sen kuoren alle ja sain nähdä sen kultaisen Mamman, joka tervehti hörisemällä ja illalla saattoi pienen ikuisuuden nojata päätään syliini silitellessäni sen otsaa ja jättimäisiä korvia. Kyydissä keikuttiin oikeinpäin ja väärinpäin, istuen ja maaten ja milloin mitenkin, harjatessa ryömin sujuvasti mahan alta puolelta toiselle ja kaikkea muuta tyypillistä puuhastelua.

Mutta ne jalat. Taitavan kengittäjän antama jatkoaika oli kovaa vauhtia tulossa päätökseensä ja Mamman liikutusta kevennettiin jatkuvasti. Erään ystävän kautta tutustuin hevosten maastakäsittelyyn ja jalkavaivaisen Nicolen kanssa puuhasteltiin vaikka sun mitä ihan jalkaisin. Ja lopulta tästä hevosesta tuli kuin koira. Ilman naruakin se pysyi mukana tiiviisti, kääntyili ja peruutti miten halusin. Tämän hevosen kautta mielenkiintoni itse ratsastamista kohtaan alkoi hälvenemään, kun ihan uuteen arvoon nousi se halu luoda vastaava yhteys itse hevoseen.


Pelkän riimun ja riimunnarun kanssa tallusteltiin pitkin metsiä ja peltoja ilman kiirettä. Syksyisellä sänkipellolla uhmattiin kaikkia fysiikan ja terveen järjen lakeja riehumalla samalla varustetasolla niin kovaa kuin vaan päästiin. Enkä koskaan tippunut, en tämän hevosen kyydistä. 

Kun alkoholistiperheessä elettiin aika sekavia aikoja ollessani yläasteikäinen oli heppailu ainoa asia, joka piti minut järjissäni. Kotona elin koko tähänastisen elämäni hirveintä aikaa eikä ollut ihan yksi eikä kaksi iltaa, kun istuin Nicolen karsinassa piilossa itkemässä. Ja siinä se oli, suurin ystäväni. Oli vaan, ihan hiljaa, lähellä.


Kunnes tuli Nicolen aika lähteä. Jalan hankositeen pahan vaurioitumisen myötä Nicolen omistaja teki oikean päätöksen hevosen lopettamisesta. Lopetusta venytettiin kun heppanen oli tarkoitus tuhkata, mutta Lemmikkilehdon hevoskrematorio ei silloin ollut valmis. Nämä viikot Nicole veti kovalla kipulääkityksellä ja ilman kipuja sai porsastella ja riehua ihan vapaasti mielensä mukaan. Viikot venyivät niin pitkiksi, että ajatus koko lopetuksesta muuttui täysin epätodelliseksi.

Lopulta tuhkauksesta luovuttiin ja Nicole päätettiin haudata. Lopetuksen päivämääräksi varmistui 29.11.2007. Tätä edeltävänä iltana Nicolen omistajan kanssa kerättiin tallilta pois kaikki Nicolen tavarat. Omistaja letitti heppasen hännän kahdelle yhtä paksulle letille ja leikkasi ne irti, hänelle toinen ja minulle toinen. Se oli hyvin konkreettista, tästä ei ollut enää paluuta.

Torstaiaamu 29.11.2007 oli kuurainen ja pakkasesta kirpeä. Lunta ei muistaakseni ollut paljoa, mutta tuntui talvelta. Koskaan ei ollut tallille saapuminen tuntunut niin pahalta. Siellä se oli karsinassaan, isopäinen hörisijiä, joka tulisi jättämään niin paljon muistoja jälkeensä. Nicole sai syödä leipää, porkkanaa ja mysliä niin paljon kuin halusi. Sen maha turposi kuin ilmapallo ja olisi sitä menoa varmaan joka tapauksessa kuollut ähkyyn. Istuin tallin lattialla katsomassa kun heppa hölmöili vapaana tallissa kaataen ämpäripinoja ja etsien syötävää. Eläinlääkärin auto ajoi pihaan.


Nicole talutettiin pihalle ja hyvin määrätietoisin ottein lääkäri avustajineen otti tilanteen haltuunsa. Rauhoittavan piikin jälkeen hevosen riimuun kiinnitettiin toinenkin narun, joista toisen otti lääkäri ja toisen avustajansa. Eläinlääkäri kertoi hevosen taistelevan nukuttavaa piikkiä vastaan niin kauan, että lopulta sen kaatuessa maahan se on jo täysin tiedottomassa tilassa. Nicole horjahti ensin taaksepäin, jolloin lääkärit vetivät edestä vastaan estäen sen kaatumisen selälleen ja kun hevonen lähti kaatumaan kyljelleen vetivät lääkärit sen päätä vastakkaiseen suuntaan estäen sitä iskeytymästä maahan. Lopulta pää laskettiin rauhallisesti maahan ja saimme luvan mennä hevosen viereen. Samalla annettiin eutanasiapiikki.

Peittelin Mamman vihreän fleeceloimen alle ja istuin sen pään vieressä jäisellä maalla. Silittelin niitä korvia, otsaa ja turpaa, joita rakastin niin paljon. Olin saanut niiden kahden ja puolen vuoden aikana niin paljon lohtua ja hetkittäistä poispääsyä kodiksi kutsutusta helvetistä, olin niin paljon velkaa. Katsoin miten katse lasittui ja elämä hiipui pois. Sitä on vaikea selittää miltä kuoleminen näyttää, mutta se joku vaan ei ollut enää paikalla. Jäi vain tyhjä kuori. Päässäni soi Eppu Normaalin Kaikki häipyy, on vain nyt enkä tiennyt että semmosta luopumisen tuskaa voisi olla olemassakaan.

Eläinlääkäri tuli toistamiseen kuuntelemaan sydänäänet ja totesi rauhoittavalla äänellä: "Sydän on nyt pysähtynyt, Nicole on poissa." Suurin ystäväni nukkui pois.

Se tunne oli oikeastaan helpottava. Enää ei pystynyt tekemään mitään. Ei enää jalkojen kylmäystä, ei kipulääkkeitä, ei linimenttejä, ei enää mitään. Nicole oli vihdoinkin vapaa kivuista. Tallilta pois kuljettavan auton saapuessa viimein pihaan nousin ylös, otin Nicolen päällä olleen loimen mukaani ja kävelin talliin katsomatta taakseni. Muistan vain rakkaan ystäväni nukkumassa peiton alla siinä kuuraisella pihamalla. Se oli ihan hyvä viimeinen muistikuva pitää.

En ole järin hengellinen tai uskovainen, mutta pidän ajatuksesta vihreimmistä laitumista. Osaan hyvin nähdä Nicolen ja muut sittemmin poisnukkuneet hevos- ja koiraystävät sellaisessa paikassa. Siellä on aina kesä, mutta ei koskaan tukahduttavan kuuma. Joskus siellä sataa vettä, mutta silloinkin on lämmintä ja se sade on enemmänkin ilonaihe. Pystyn visioimaan sen paikan selkeästi. Siellä on hyvä olla.


On myös mielenkiintoista pohtia asioiden ja kohtaamiemme hahmojen tarkoituksia elämässä. Juuri ennen Nicolen lopetusta muutin pois alkoholismin tukahduttamasta kodista toiseen kotiin. Olen tykännyt ajatella Nicolen tarkotuksen olleen auttaa minut sen elämänvaiheen läpi, ilman mahdollisuutta paeta tallille en todella tiedä kuinka minun olisi käynyt. Sinä kaikista vaikeimpana ajanjaksona minulla oli aina paikka jonne mennä, jossa ei tarvinnut puhua tai kohdata ketään, sai vaan olla ja unohtua siihen omaan maailmaansa kahden sen hevosen kanssa.

Vain kaksi päivää Nicolen kuoleman jälkeen, 01.12.2007, kävimme hakemassa Riihimäeltä kotiin ensimmäisen ihan ikioman koirani Birren. Ei koskaan mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Yhden ystävän lähtö antoi tilaa seuraavalle ja Birren kanssa on nyt kahdeksan vuotta taivallettu yhdessä tätä matkaa.

On helppoa sanoa, että se on vain hevonen tai se on vain koira, mutta sen yhteyden kokeneet tietävät, että siihen vain hevoseen tai vain koiraan tai mihin tahansa voi luoda ihan käsittämättömän yhteyden. Siitä voi tulla ihan käsittämättömän tärkeä.

Ja siksi yhä näin kahdeksankin vuoden jälkeen tämä päivämäärä koskettaa.


Gallant Nicole
5.6.1992-29.11.2007

lauantai 21. marraskuuta 2015

Ai miksi? No koska se on parasta, siksi!

Just tällä viikolla sanoin, että yhdellä sun toisella menee aivan varmasti hermot tähän mun lajivaahtoamiseen. Mutta toisaalta, jos joku siitä hermostuu, että mulla on ihan jäätävän huikee fiilis harrastamisesta, niin ehkä se siinä kohti ei enää ole multa pois? ;)

Tänä viikonloppuna olis tossa naapurissa ollut tekniikkaleiri, mutta se jäi nyt päivystysvuoron takia välistä. Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, koska tarkalleen kahden viikon päästä on syysleiri! Ensi vuoden alusta olisi tarkoitus päästä myös laajentamaan tätä lajitreenien määrää ja päästä vetämään 5-6 lajitreeniä viikkoon. Saattais päästä vähän edistymäänkin johonkin suuntaan!

Sitä intoa kaikkeen muuhun treenaamiseen odotellaan edelleen, mutta en jaksa ottaa minkään sortin stressiä. Semmonen etäinen houkutus on aina välillä, että josko sitä käväsis salilla ihan lihaskuntoharjottelemassa, mutta jotenkin sitä vaan päätyy lopulta pelkästään sinne nyrkkeilysäkin äärelle mäiskimään. Ajatuksena kuitenkin ihan kiva! Onneksi XXL:n muokattavalla käsipainosetillä nyt on pahimpaan laiskotteluun saanut kotonakin tehtyä ihan kivaa treeniä vähän koko keholle. Sellasta pientä hereillä pitämistä.

Kyllä mä sit vissiin semmonen laumaeläin olen, että sitä tarvis jonkun kaverin salille mukaan sittenkin. Vaikka aina oon sanonu et yksin treenaaminen on parasta, mutta eihän tästä tule hevonhelvettiä yksinään! Viime keväänä kaverin kanssa käytiin ahkeraankin ja oli vähän eri meininki tässä salipelleilyssäkin, koska sillon sitä oli koko ajan kipeenä jostain kohti. Mutta nyt ei pääse edes salille asti - kunnon rääkkitreenistä puhumattakaan! Etsintäkuulutetaan huonokuntoinen ja selkärangaton kaveri mukaan salille, lupaan ruoskia ja olla tunnollinen ruoskittava. Tulet katumaan ja odottamaan uusintaa, samaan aikaan molempia. ;)

Torstaina oli kivat treenit. Tehtiin käytännössä koko treeni samaa tekniikkaa mikä tarkottaa luonnollisesti sitä, että siihen sai helvetin hyvän otteen ja pysty mättämään ihan perkeleellisen lujaa. Parina mulla oli jantteri, jonka kanssa on pahoinpidelty toisiamme peruskurssilta asti. Ei sparrattu lainkaan, mutta onnistuttiin silti vetämään ittemme aivan totaalisesti piippuun. Valmentaja oli jossain vaiheessa kuvannu pätkän tätä huitomista ja onhan se nyt koomista katsottavaa. Tottakai täytyy puolustautua, että tässä kohti on varmaan jo sen kolme varttia tahkottu täysillä ja se kyllä näkyy tekemisessä. Ne kaikista loistavimmat sarjat jäi ihan kokonaan kaikilta näkemättä, me oltiin ihan jäätävän taitavia! Niin siis siihen asti, kunnes se videoklippi kuvattiin.


Ei ole kuulkaa toverit tolla suojauksella mikään ihme, että vähän nepparissa kolisee sparratessa! ;) Mutta vaikka suoritus ei nyt niin kovin nättiä olekaan, niin kertakaikkisen mikään ei poistä sitä miten älyttömän hauskaa oli! Rävellettiin ja sekoiltiin ihan urakalla kuten aina, mutta saatiin muutama niin nappisuoritus, että niiden voimalla jaksaa hehkuttaa edelleen.

On kivaa, että on viikonloppu, mutta en mahda sille mitään, että odotan maanantaita jo ihan jäätävällä innolla - ihan vaan koska, noh, TREENIT!

tiistai 17. marraskuuta 2015

Jos sitä rimaa sittenkin vähän hivuttaisi alaspäin?

Itsehän olen aina ollut sitä mieltä, että se on kaikki tai ei tasan yhtään mitään. Ja se on kostautunut mulle kerta toisensa jälkeen millon missäkin asiayhteydessä. Viime viikkoina kun on sen edellisessä postauksessa mainitun henkisen rasitteen takia ollut pakko vähän hellittää, niin olen samalla laskenut rimaa. Tai sitä olen oikeastaan opetellut koko syksyn.

Mullehan on hyvin tyypillistä uhota, että nyt alkaa sporttielämä. Päätän vetää lajitreenien lisäksi viikossa vähintään kuustoista juoksulenkkiä, käyn kaheksan kertaa salilla, juoksen rappusia kolme kertaa päivässä, fillaroin sataviiskyt kilometriä joka toinen päivä, uin kolmena päivänä viikossa ja joku ihan kevyt HIIT-treeni kaks kertaa päivässä. Ymmärtänette pointin. ;)

Olkoonkin että esimerkki saattaa olla jossain määrin ehkä himppasen liioteltu, niin joka tapauksessa lähden aina uuteen reippaampaan elämään hirveellä ryminällä. Ja ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla isken hanskat tiskiin ja totean että vituiks meni, ei tästä tule yhtään mitään. Ja jälleen huomaan käyväni pelkästään lajitreeneissä ja ehkä jonkun väkisin väännetyn lenkin joskus.

Se riman asettaminen hieman matalammalle on ollut oikeastaan aika mukavaa. Ilman sitä morkkista ja itsensä ruoskimista se tekeminen on muuttunut muodosta pakko lenkkeillä miellyttävämpään muotoon saan lenkkeillä. Käyn juoksemassa kun siltä tuntuu. Kuntosalille en ole jaksanut kertaakaan, ei vois vähempää kiinnostaa. Sen sijaan olen kotona jumpannut käsipainosarjan kanssa kaikenlaista kevyttä jumppaa.

Myös kotijumpan suhteen laskin rimaa. Että on ihan ookoo tehdä vaan jotain pientä eikä tähdätä siihen vähintään tunnin tolkuttomaan hikoilenjakärsinitsenihengiltä -tyyppiseen treeniin. Vähempikin riittää. On parempi tehdä edes jotain kuin olla tekemättä mitään. Niinpä olen saattanut jumpata vaan yhden ihan pienenkin lihasryhmän jossain välissä kun on ollut ylimääräistä aikaa ja välillä innostunut riehumaan liki koko kropan hapoille. Kun on se ihana vapaus valita ja tehdä kuten hyvältä tuntuu, kun ei ole pakko! Sitten sitä voikin yhtäkkiä huomata, että sitä oikeastaan haluaakin tehdä vaikka ja mitä, ihan just siten kuin itse haluaa.

Sen sataviiskyt treeniä viikossa -tavoitteen sijasta mulla on ollut tavoitteena, että ei kahta perättäistä treenitöntä päivää. Se voi olla lajitreeniä, lihaskuntoharjoittelua, lenkkeilyä, mitä tahansa. Mutta ei kahta päivää putkeen tekemättä mitään. Siitä on ollut helppo pitää kiinni, ei ole tullut laiskaa oloa ja pysynyt fiilis hyvänä. Riman laskeminen toimi kuten toivottua. Paine suorittaa hellitti ja tekeminen on muuttunut pakosta taas siihen ihanaan tekemisen intoon ja haluun tehdä.

Koska siinähän elämässä on kyse, tehdä niitä asioita jotka hyvältä tuntuu ja nauttia mahdollisuuksien mukaan minkä vain suinkin kerkeää. :)


maanantai 16. marraskuuta 2015

"Sillä on taas se hullunkiilto silmissä!"

Kolmessa päivässä yli seitsemän tuntia tappelutreeniä. Yksi ainoa kysymys: MIKSEI AINA VOI OLLA TÄMMÖSTÄ?!

Viikonloppuna oli naisten potkunyrkkeilyleiri. Camilla Marjamäki ja Anne Katas ottivat koko joukon lajin ystäviä hellään huomaansa viikonlopuksi ja täytyy sanoa, että ensimmäiseksi leirikokemukseksi ihan äärimmäisen pätevä. Tunnelma oli niin miellyttävä, että jopa tämmönen krooninen jokatilanteen jännittäjä tunsi olevansa kuin kotonaan eikä tarvinnut tuskailla pätkääkään.

Tunnelma pysyi hyvin iloisen rentona läpi kaikkien neljän treenin ja sen ansiosta uutta tietoa oli helppo ottaa vastaan ja rohkeasti testata käytännössä. Hyvin positiivinen yllätys oli tappelemiseen liittyvien uusien oppien lisäksi myös liikkuvuuteen liittyvät harjoitteet. Kuten me kaikki Läskiblogin ystävät tiedämme, mä olen ihan täysi romu. Aivan maanantaikappale. Ja kehonhuoltoon käytän aikaa..noh..en käytä. Ei tässä vaan sattuis olemaan joku yhteys asioiden välillä?!

Nyt sai leiriltä mukaan helppoja liikevinkkejä, joilla sai nopeasti tuntumaan eron näinkin kankean ruhon liikkuvuudessa. Jopa suurta päänvaivaa aiheuttava selkäni oli merkittävästi yhteistyökykyisempi ja lauantain treenien jälkeen illalla saunassa sain jopa alaselän naksahtamaan kiertäessä, jes jes jes!


Leiriviikonlopun jäljiltä pää tulvi uusista opeista ja ideoista, oon vähän väliä sekä kotona että töissä huitonu varjoa, muistellu tehtyjä tekniikoita ja saatuja parannusehdotuksia. Maanantai tietysti tarkottaa tuplasettiä treenejä ja vähän jo ennalta arvoin, että mitenköhän tässä mahtaa kunto kestää. Mutta näköjään ihan hyvin! Ensimmäisessä treenissä sain kehuksi luokiteltavan maininnan parinani olleelta herralta, että etenkin takakäden suora tulee ihan mainittavan kovaa. Jo lauantaina löysin jälleen yhteyden ja rennon tekemisen tähän parhaaseen ystävääni ja oli ihanaa, että se yhteisymmärrys meillä oli edelleen. Koska mähän olen jo tovin miettinyt miksi mun tarvitsee mitään muuta edes treenata, kun aion takakädellä vaan pommittaa kaverin ulos kehästä ihan heti kärkeen. ;)

Tokan treenin tekniikka ei ollu järin nättiä. Aikamoista huitomista ja avonaista suojausta. Mutta tuntu niin sairaan kivalta! Ne harvat tekniikat aina välillä menivät ihan nappiin ja onnistuin heittelemään totuttuun mittakaavaan nähden ihan kivan rentoja ja teräviä osumia. Enemmän se kuitenkin oli jälleen kerran sitä perinteistä tuskailua, kun tietää miten pitäisi, mutta kun ei vaan saatana suju. Tosin mua on kielletty turhautumasta. Ja sitten hoetaan että rennosti, pienempi liike, rennosti, pienempi liike, älä huido, rennosti, terävästi, rennosti, pienempi liike. MITEN?! EI NÄÄ RAAJAT TOTTELE! Rakastan sitä turhaumaa. Ihan älyttömästi.

Yksi lihaskunto-osuus oli vatsalihasten rääkkäystä eräänlaisilla istumaannousuilla, joissa pari istui jalkojen päällä ja piti lyödä kaverin hanskaan joka nousulla yksi suora. Vissiin jossain kohti joku siinä ympärillä kyseenalaisti mun jaksamista tai jotain, koska jalkojeni päällä lojunut kaveri sanoi "Sillä on taas se hullunkiilto silmissä!" Niin se tais olla. Tuijotin sitä hanskaa mihin piti lyödä, raivolla sivuutin parhaani mukaan sitä uupumusta ja totaalista tuskaa, löin minkä pystyin. Siinä on kyse sekä henkisestä että fyysisestä taistelusta.

Olen muutaman viime viikon ollut melko kurjassa jamassa yksityiselämän huolien takia ja joutunut jo kertaalleen myöntämään itsellenikin sen, mistä muut ympärillä olivat huolissaan. Olin loppu. Henkisesti aivan totaalinen romu ja vain hyvin häilyvä varjoa omasta kohtalaisen eläväisestä itsestäni. Siksi oli hyvin voimaannuttavaa huomata, että kyllä se tappaja on täällä edelleen. Mulle ei vittuilla enkä mä todellakaan ole tullut tänne luovuttamaan. Se koskee sekä itse elämää että treenejä. Välillä sitä voi kadottaa itsensä osittain, mutta se on vain väliaikaista. Tähän ihmiseen on ahdettu niin paljon tahtoa ja elämäniloa, että vaikka yritys elämällä on ollut kova, niin mä voitan. Aina. Kerta toisensa jälkeen.

Toivotan itseni tervetulleeksi takaisin, johan tässä olikin jo ikävä! ;)