sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Ystävä monen vuoden takaa

Tämä ei liity läskiblogiin mitenkään, mutta johonkin piti saada nyt tämäkin stoori jakaa. Elämässähän on monia semmosia päivämääriä, jotka muistaisi vaikka etuperin ja takaperin ja unissaan ja jopa vielä kännissäkin. Muistan koirieni syntymäpäivien lisäksi myös erään hevosen syntymäpäivän sekä ihan erityisesti päivämäärän, jolloin tämä suurin ystäväni nukkui pois. 29.11.2007.

Tämä ystävien kesken Mammaksi kutsuttu hevonen ei ollut mikään valioyksilö. Ei erityisen kaunis tai erityisen taitava. Jalat olivat kaikki ihan eriparia ja niiden kanssa oli ongelmia jatkuvasti. Kun näin Nicolen ensimmäistä kertaa laitumella pelkäsin sitä kuollakseni. Korvat luimussa irvaileva rouvashevonen ei ollut mikään "rakkautta ensisilmäyksellä" -tapaus. Mutta siinä oli jotain.


Etenkin kun ajan myötä pääsin sen kuoren alle ja sain nähdä sen kultaisen Mamman, joka tervehti hörisemällä ja illalla saattoi pienen ikuisuuden nojata päätään syliini silitellessäni sen otsaa ja jättimäisiä korvia. Kyydissä keikuttiin oikeinpäin ja väärinpäin, istuen ja maaten ja milloin mitenkin, harjatessa ryömin sujuvasti mahan alta puolelta toiselle ja kaikkea muuta tyypillistä puuhastelua.

Mutta ne jalat. Taitavan kengittäjän antama jatkoaika oli kovaa vauhtia tulossa päätökseensä ja Mamman liikutusta kevennettiin jatkuvasti. Erään ystävän kautta tutustuin hevosten maastakäsittelyyn ja jalkavaivaisen Nicolen kanssa puuhasteltiin vaikka sun mitä ihan jalkaisin. Ja lopulta tästä hevosesta tuli kuin koira. Ilman naruakin se pysyi mukana tiiviisti, kääntyili ja peruutti miten halusin. Tämän hevosen kautta mielenkiintoni itse ratsastamista kohtaan alkoi hälvenemään, kun ihan uuteen arvoon nousi se halu luoda vastaava yhteys itse hevoseen.


Pelkän riimun ja riimunnarun kanssa tallusteltiin pitkin metsiä ja peltoja ilman kiirettä. Syksyisellä sänkipellolla uhmattiin kaikkia fysiikan ja terveen järjen lakeja riehumalla samalla varustetasolla niin kovaa kuin vaan päästiin. Enkä koskaan tippunut, en tämän hevosen kyydistä. 

Kun alkoholistiperheessä elettiin aika sekavia aikoja ollessani yläasteikäinen oli heppailu ainoa asia, joka piti minut järjissäni. Kotona elin koko tähänastisen elämäni hirveintä aikaa eikä ollut ihan yksi eikä kaksi iltaa, kun istuin Nicolen karsinassa piilossa itkemässä. Ja siinä se oli, suurin ystäväni. Oli vaan, ihan hiljaa, lähellä.


Kunnes tuli Nicolen aika lähteä. Jalan hankositeen pahan vaurioitumisen myötä Nicolen omistaja teki oikean päätöksen hevosen lopettamisesta. Lopetusta venytettiin kun heppanen oli tarkoitus tuhkata, mutta Lemmikkilehdon hevoskrematorio ei silloin ollut valmis. Nämä viikot Nicole veti kovalla kipulääkityksellä ja ilman kipuja sai porsastella ja riehua ihan vapaasti mielensä mukaan. Viikot venyivät niin pitkiksi, että ajatus koko lopetuksesta muuttui täysin epätodelliseksi.

Lopulta tuhkauksesta luovuttiin ja Nicole päätettiin haudata. Lopetuksen päivämääräksi varmistui 29.11.2007. Tätä edeltävänä iltana Nicolen omistajan kanssa kerättiin tallilta pois kaikki Nicolen tavarat. Omistaja letitti heppasen hännän kahdelle yhtä paksulle letille ja leikkasi ne irti, hänelle toinen ja minulle toinen. Se oli hyvin konkreettista, tästä ei ollut enää paluuta.

Torstaiaamu 29.11.2007 oli kuurainen ja pakkasesta kirpeä. Lunta ei muistaakseni ollut paljoa, mutta tuntui talvelta. Koskaan ei ollut tallille saapuminen tuntunut niin pahalta. Siellä se oli karsinassaan, isopäinen hörisijiä, joka tulisi jättämään niin paljon muistoja jälkeensä. Nicole sai syödä leipää, porkkanaa ja mysliä niin paljon kuin halusi. Sen maha turposi kuin ilmapallo ja olisi sitä menoa varmaan joka tapauksessa kuollut ähkyyn. Istuin tallin lattialla katsomassa kun heppa hölmöili vapaana tallissa kaataen ämpäripinoja ja etsien syötävää. Eläinlääkärin auto ajoi pihaan.


Nicole talutettiin pihalle ja hyvin määrätietoisin ottein lääkäri avustajineen otti tilanteen haltuunsa. Rauhoittavan piikin jälkeen hevosen riimuun kiinnitettiin toinenkin narun, joista toisen otti lääkäri ja toisen avustajansa. Eläinlääkäri kertoi hevosen taistelevan nukuttavaa piikkiä vastaan niin kauan, että lopulta sen kaatuessa maahan se on jo täysin tiedottomassa tilassa. Nicole horjahti ensin taaksepäin, jolloin lääkärit vetivät edestä vastaan estäen sen kaatumisen selälleen ja kun hevonen lähti kaatumaan kyljelleen vetivät lääkärit sen päätä vastakkaiseen suuntaan estäen sitä iskeytymästä maahan. Lopulta pää laskettiin rauhallisesti maahan ja saimme luvan mennä hevosen viereen. Samalla annettiin eutanasiapiikki.

Peittelin Mamman vihreän fleeceloimen alle ja istuin sen pään vieressä jäisellä maalla. Silittelin niitä korvia, otsaa ja turpaa, joita rakastin niin paljon. Olin saanut niiden kahden ja puolen vuoden aikana niin paljon lohtua ja hetkittäistä poispääsyä kodiksi kutsutusta helvetistä, olin niin paljon velkaa. Katsoin miten katse lasittui ja elämä hiipui pois. Sitä on vaikea selittää miltä kuoleminen näyttää, mutta se joku vaan ei ollut enää paikalla. Jäi vain tyhjä kuori. Päässäni soi Eppu Normaalin Kaikki häipyy, on vain nyt enkä tiennyt että semmosta luopumisen tuskaa voisi olla olemassakaan.

Eläinlääkäri tuli toistamiseen kuuntelemaan sydänäänet ja totesi rauhoittavalla äänellä: "Sydän on nyt pysähtynyt, Nicole on poissa." Suurin ystäväni nukkui pois.

Se tunne oli oikeastaan helpottava. Enää ei pystynyt tekemään mitään. Ei enää jalkojen kylmäystä, ei kipulääkkeitä, ei linimenttejä, ei enää mitään. Nicole oli vihdoinkin vapaa kivuista. Tallilta pois kuljettavan auton saapuessa viimein pihaan nousin ylös, otin Nicolen päällä olleen loimen mukaani ja kävelin talliin katsomatta taakseni. Muistan vain rakkaan ystäväni nukkumassa peiton alla siinä kuuraisella pihamalla. Se oli ihan hyvä viimeinen muistikuva pitää.

En ole järin hengellinen tai uskovainen, mutta pidän ajatuksesta vihreimmistä laitumista. Osaan hyvin nähdä Nicolen ja muut sittemmin poisnukkuneet hevos- ja koiraystävät sellaisessa paikassa. Siellä on aina kesä, mutta ei koskaan tukahduttavan kuuma. Joskus siellä sataa vettä, mutta silloinkin on lämmintä ja se sade on enemmänkin ilonaihe. Pystyn visioimaan sen paikan selkeästi. Siellä on hyvä olla.


On myös mielenkiintoista pohtia asioiden ja kohtaamiemme hahmojen tarkoituksia elämässä. Juuri ennen Nicolen lopetusta muutin pois alkoholismin tukahduttamasta kodista toiseen kotiin. Olen tykännyt ajatella Nicolen tarkotuksen olleen auttaa minut sen elämänvaiheen läpi, ilman mahdollisuutta paeta tallille en todella tiedä kuinka minun olisi käynyt. Sinä kaikista vaikeimpana ajanjaksona minulla oli aina paikka jonne mennä, jossa ei tarvinnut puhua tai kohdata ketään, sai vaan olla ja unohtua siihen omaan maailmaansa kahden sen hevosen kanssa.

Vain kaksi päivää Nicolen kuoleman jälkeen, 01.12.2007, kävimme hakemassa Riihimäeltä kotiin ensimmäisen ihan ikioman koirani Birren. Ei koskaan mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Yhden ystävän lähtö antoi tilaa seuraavalle ja Birren kanssa on nyt kahdeksan vuotta taivallettu yhdessä tätä matkaa.

On helppoa sanoa, että se on vain hevonen tai se on vain koira, mutta sen yhteyden kokeneet tietävät, että siihen vain hevoseen tai vain koiraan tai mihin tahansa voi luoda ihan käsittämättömän yhteyden. Siitä voi tulla ihan käsittämättömän tärkeä.

Ja siksi yhä näin kahdeksankin vuoden jälkeen tämä päivämäärä koskettaa.


Gallant Nicole
5.6.1992-29.11.2007

3 kommenttia:

  1. Ihan kuin lukisin omaa tekstiäni. Valitettavasti samanlaisessa kodin ympäristössä olen itse elänyt. Mistä se johtuu sitten että me sadaan eläimiin ihan omanlainen yhteys....kaipaan vieläkin hevosen perään minkä talon isäntä päätti myydä toiselle jo melkein parikymmentä vuotta sitten.Olihan se hyvä hevonen ja kuuliainen.Minä sellaisen siitä tein.Hevosesta joka oli liian pieni ravuriksi ja liian kiukkuinen käsiteltäväksi.Kun päätin silloin 15-vuotiaana,että tää heppa riisutaan silmälapuista ja muista valjaista ja me lähdetään kahestaan pelkän riimun ja narun kanssa metsään,se oli siinä.Ei pelätty kumpikaan.Ei takaa tulevia autoja,ei yhtäkkiä pusikosta säntääviä peuroja ja hirviä,mikään ei ympärillä pelottanut vaan kaikki oli uutta ja mielenkiintoista.Pellon laidalla tallusteltiin ja nuuhkittiin kesän illan ilmaa,tai kuunneltiin talven pakkasen paukuttamia puita.Ei ollu kiire mihinkään.Sitten vaan yksi aamu ikkunasta katsoin kun traileri tuli ja vei pois.Eikä siitä puhuttu enää ollenkaan.

    VastaaPoista