lauantai 31. joulukuuta 2016

Viimeiset sanat vuodelle 2016 - kiitos ja näkemiin!

Piti kirjottaa joku todella syväluotaava analyysi vuodesta 2016. Henkisestä romahduksesta ja kasvusta ja mistä olen kaiken koetun paskan ohella ollut kiitollinen.

Mutta tiedättekös, vitut. Oli kertakaikkiaan paska vuosi, mutta loppua kohden olen pelannut sellaset asetelmat elämän kaikilla osa-alueilla, ettei tällä vuodella ole enää mitää merkitystä. Viime vuonna ystävämme kanssa sanottiin vuoden 2016 olevan muutoksen vuosi ja se todella olikin sitä. Niin hyvässä kuin ihan todella painavasti pahassa.

Nyt on sen paskan vuoden viimeinen päivä, eikä eilisellä ole enää merkitystä. Ne oppitunnit on jo käyty, enkä voi sanoin kuvailla miten suurella ilolla odotan vuoden vaihtumista. Vuodenvaihteella on ollut mulle aina todella suuri merkitys ja se tarkottaa itselleni tietynlaista uuden alkua. Tämä oli muutoksen vuosi, nyt tulossa on mun vuosi.

Tänään kohotan lasillisen (jos toisenkin!) kuplivaa tulevan vuoden kunniaksi. ♥

Tervetuloa, vuosi 2017, koita pysyä menossa mukana!


Vuosi 2016 kuvin - oli tässä jotain hyvääkin ♥

Instagramista kävin läpi kaikki tänä vuonna sinne lisätyt kuvat. Jos on vuoteen 2016 mahtunut hirvittävä määrä paskaa, niin on siellä ollut niin ihastuttavan paljon hyvääkin. ♥ Mummokoiran sieniretki nyt ei varsinaisesti ole hyvä tai iloinen muisto tästä vuodesta, mutta se on, että siitäkin selvittiin hengissä. Tässä vuoden tärkeimpiä otoksia:

Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi


Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi


Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi


Video, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi






Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi


Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi






Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi






Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi


Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi


Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi


Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi


Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi


Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi






Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi






Video, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi


Video, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi


Video, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi


Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi


Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi


Yksi parhaimpia hetkiä vuonna 2016 ja ehdottomasti yksi lempparikuvista:

Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi

perjantai 23. joulukuuta 2016

♥ Jo toinen raitis joulu - Henkilökohtainen joulurauhanjulistus ♥

Vuosi sitten olen blogissa julistanut henkilökohtaisen joulurauhan ja nyt teen sen taas. Tosin, ei mulla ole oikeastaan mitään lisättävää, sanoma on täsmälleen sama kuin edeltävinäkin vuosina, joten tyydyn lainaamaan itseäni:

"Minulle joulu on iloa, valoa, juhlaa. Siihen kuuluu kynttilöitä, ystäviä, perhettä, yhdessäoloa. Pöydät notkuvat ihania jouluruokia, suolaisia ja makeita syötäviä aina täysin ylimitoitetuin määrin. Kaikessa mauttomuudessaan ihanan yliampuvasti koristeltu kuusi. Joulusauna aattoaamuna. Lapsena tottakai se suurin kohokohta oli vihdoin päästä käsiksi joulukuusen alta pursuaviin lahjapaketteihin. Nyt jo monta vuotta olen saanut enemmän riemua seuratessani lasten lahjapakettirallia. Olen nähnyt Joulupukin ja toiminut itsekin sellaisena - äijä ei itse ehtinyt paikalle, niin piti vähän tuurata.
Olen saanut kaiken tämän. Täydellisiä jouluja vuosi toisensa jälkeen. Mutta ei yhtään niin täydellistä, että sen jalkoihin olisi kompuroineet ne muistot alkoholista. Kuinka pienestä pitäen sitä oppii pitämään lukua ruoan kanssa juoduista oluttölkeistä, laskemaan miten monta mukillista terästettyä glögiä on jo kumottu ja miten vauhkona on seurannut humalatilan kohoamista. Ja miten monta kertaan on surullisena, vihaisena ja pettyneenä joutunut jo alkuillasta toteamaan, että tästäkään ei tullut selvää joulua. Kuinka se aina päättyi siihen viinanhuuruiseen örvellykseen.
Pyydän, antakaa lapsille ja lastenlapsille selvä joulu ja hyvä esimerkki alkoholin oikeasta käyttötavasta. Että se voi todella olla vain sosiaalinen juhlajuoma, se voi olla vain ruokajuoma ja niiden pullojen ja tölkkien avaaminen ei kerta toisensa jälkeen johda kännäämiseen.
Koska niin täydellistä joulua ei olekaan, etteikö sitä viinalla saisi pilattua. 
Rauhallisinta, kauneinta ja parasta mahdollista Joulua kaikille. ♥"

Sain vuosi sitten viettää koko elämäni ensimmäisen raittiin joulun, kun ei ollut ketään juomassa koko porukan fiilistä pöydän alle. Ikävöin isääni ihan mielettömästi, mutta kaksikymmentäkolme joulua toivoin ja rukoilin mielessäni, että tällä kertaa se ei lipsuisi kännin puolelle. Että juuri tänä jouluna kaljaa otettaisiin vain ruoan kyytipojaksi ja terästettyä glögiä lämmikkeeksi. Valitettavasti sain ensimmäisen raittiin joulun vasta, kun vietin sen ilman isääni.

Olen liian monta kertaa paininut itseni kanssa siinä tunteessa, että olen aivan naurettavan yliherkkis, kusipäinen ja kiittämätön kakara, kun olen jaksanut pahoittaa mieleni kännäämisestä. Prosentuaalisesti kaikki on kuitenkin muuten ollut aina niin hyvin! Pöydät notkuen ruokaa, kuusen alla lahjoja ylitsevuotavasti ja lämmin tunnelma. Mitä pikku jurri siinä ohessa paina? Niin miljoonat kerrat olen ajatellut vian olevan minussa itsessäni, kun se kaikki juhlallisuus ei ole riittänyt, vaan naama on kerta toisensa jälkeen mennyt nurinpäin herra Alkoholin kietaistessa niskalenkin isästäni.

Näin jälkikäteen ajateltuna katsoisin, että mulla on ollut ihan täysi oikeus pahoittaa mieleni siitä, että pullonhenki on kesken parhaan joulunvieton vienyt isäni ja tuonut tilalle sen epävakaan örveltäjän. Ei niin saisi tehdä. Ja siitä saa tulla paha mieli. Myös niin sanotusti aikuisena.


Anna läheisillesi raitis joulu.
Ja jos sen toteuttaminen on hankalaa, mietiskele loppuvuosi omaa suhdettasi alkoholiiin sekä sen vaikutuksia itseesi.

Koska niin täydellistä joulua ei olekaan, etteikö sitä viinalla saisi pilattua.

Joululahjaksi itselleni vaihdoin työpaikkaa, jonka myötä läpi joulun kestävä päivystys vaihtui neljän päivän jouluvapaiksi. Koti on siivottu, jouluvalot ja kynttilät viritetty, radiosta joulumusiikkia, joulupäivälle varattu saunavuoro ja aatto vietetään mummolassa, ihan kuten vuosi sitten. Koko syksyn hermoja todella raastavasti porannut stressi on poissa. Mieli ei ole ollut näin tyyni ja kevyt kuukausiin ja vuorotellen oikeastaan niin naurattaa kuin pikkasen itkettääkin, ihan vaan silkasta onnesta ja helpotuksesta.

Selvisin vaikeasta ajanjaksosta ja nyt tämä on virallisesti minun henkilökohtainen joulurauhanjulistukseni. ♥

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Jouluprojekti on paketissa ♥ "..minkään niin palkitsevan eteen en ole koko elämäni aikana kimpoillut."

Syksyllä päähänpistomaisesti alkunsa saanut vanhusten ilahduttamiseen suunniteltu joulumieliprojekti laitettiin pakettiin viime sunnuntaina. Kierrettiin joululaulujen merkeissä Hyvinkäällä, Järvenpäässä, Tuusulassa, Keravalla ja Vantaalla.

Mukaan lähti näiden alueiden vapaaehtoisia mukaan kukin tavallaan hoivakotien asukkaita jouluisesti muistamaan. Esimerkiksi tuotiin itse tehtyjä pipareita ja joulutorttuja, paikalle saapui paijattavaksi sekä rutisteltavaksi halikoiria, Willan Kahvila Hyvinkäältä lahjoitti ylijäämäleipomukset viemisiksi ja Fazer sponsoroi joulumakeisia. Aivan älyttömän suuri kiitos tästä. ♥ Ja erityiskiitos totaalisesta pulasta pelastaneille ystävilleni, jotka huolehtivat musiikillisesta puolesta.

Kiitos kaikille näille ja kiitos hoivakotien asukkaille, kun otitte meidät vastaan ja kiitos hoitajille kontaktoinnista ja erityisesti tekemästänne äärimmäisen arvokkaasta työstä. Se lämpö ja sydämellisyys, jolla näimme hoitajien asukkaita kohtelevan oli vaikuttavaa.

Sain idean, jonka muut auttoivat toteuttamaan. Varsin karmivan syksyn ja talven alkuosan sekasorron keskellä revin projektin kasaan enemmän tai vähemmän muiden avustuksella lähes väkisin. Moneen otteeseen riekaleina olevien hermojen kanssa vannoin, ettei enää koskaan ikinä ever mitään tällästä.

Mutta vierailujen jälkeen on sanottava, että minkään niin palkitsevan eteen en ole koko elämäni aikana kimpoillut. Kaikesta uhoamisestani huolimatta olen aivan varma, että ensi vuonna stressataan saman projektin äärellä taas.

Päällimmäisenä mieleeni jäi eräs herttainen mummeli, joka lauluesityksen jälkeen pyysi luokseen ja otti käteni molempien hauraiden kämmeniensä väliin. Kyyneleet valuivat mummun poskilla, kun hän puristi kättäni ja kiitti koko sydämestään heidän muistamisestaan. Istuin polvillani siinä nojatuolin vieressä lattialla ja kamppailin ihan kohtalaisen voimakkaasti pintaan pyrkivän herkistelyn kanssa.

Muutaman minuutin jutustelun aikana hän kysyi nimeäni toistuvasti, mutta ei pystynyt sitä muistamaan. Ja silti läpi koko keskustelun sain tarkkaa analyysiä esittämistämme kappaleista ja kohdista, jotka olivat häntä erityisesti miellyttäneet. Jokaisen lauseen väliin esitettiin kysymys mun nimestä. Musiikin mahti teki vaikutuksen. Lähimuisti ei rekisteröinyt uutta nimeä, mutta kymmenkunta laulua yksityiskohtineen se säilöi.

Sydäntä särkee, etten pystynyt järjestämään vierailua niin moneen paikkaan kuin olisin halunnut. Toivottavasti joku saisi tästä ideaa omalle lähialueelleen, ajallisesti pienellä uhrauksella voi tehdä paljon hyvää. Yksi ihminen kun ei voi ilahduttaa kaikkia, mutta jos jokainen tekisi omalta osaltaan voitavansa, niin saataisiin aikaan valtavasti hyvää.

Lupaan ja vannon, että Konna ja nelijalkainen yli kaiken myös mummuja ja pappoja rakastava DreamTeam tulee vierailemaan vuonna 2017 lähialueiden hoivakodeissa. Se on meidän pieni suuri teko.


Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi

tiistai 20. joulukuuta 2016

Ihansamamonesko luukku: Onko onni aivan pakko kätkeä? ♥

Joudun säästämään "yksi tähänastisen elämäni raskaimmista vuosista" -avautumisen sitten tulevaan vuoteen valmistelevaan tekstiin, mutta onhan saatana ollut vuosi. Ja etenkin tämä sen jälkimmäinen puolikas. Luulisi pään sisäisen rauhan, vihasta irrottamisen ja tiettyjen vaikeiden asioiden hyväksymisen jotenkin helpottavan elämää, mutta älkää saatana menkö siihen halpaan!

Ensin se löi aivan paskaksi ja samaan aikaan valtaosa mukana kannetuista koko maailman murheista nostettiin hartioilta sekä vedettiin polvella mahaan ja takaraivoon lyöden naama edellä pohjamutaan. Jännä olotila semmonen tyhjiö. Ennen oli edes viha ja vitunmoinen katkeruus, aina oli joku jota syyttää. Vaan kun ei ollut. Olisi pitänyt olla onnellinen ja kevyt mieli ja suunnaton vapaus, mutta sitä olikin vaan hukassa ilman niitä.

Positiivinen nousujohteisuus toi voimia ajatella taas itsekkäästi ja omaa parasta. Sitä kautta pääsi aiheuttamaan itselleen lisästressiä muun muassa sillä idealla, että nyt menee työpaikka vaihtoon. Kaikissa hommissa on aina hyvät ja huonot puolensa, mutta siinä kohti on syytä miettiä tarkkaan muutoksia, kun työ ottaa merkittävästi enemmän kuin antaa. Niinpä eränää päivänä laitoin työhakemuksen, sain seuraavana päivänä kutsun haastatteluun seuraavalle viikolle ja pari päivää ryhmähaastattelusta tarjottiin työpaikkaa. Siitä muutama päivä ja kävin kirjoittamassa uuden työsopimuksen ja sanoin itseni vanhasta paikasta irti.

Koska mulla on vapaus valita.
Siksi.
Kuten Al-anonissa opetetaan: Älä valita - ala valita.

Mulla on huomenna keskiviikkona viimeinen työpäivä nykyisessä ja heti torstaina ensimmäinen uudessa hommassa. En ole vielä koskaan suhtautunut yhteenkään tämmöseen omassa mittakaavassani suureen muutokseen näin tyynesti. Ei jännitä, ei mietitytä olenko valinnut oikein, en ole katunut, en epäröinyt. Todella pitkästä aikaa elämä tuntuu niin laiffilta, ettei ole tosikaan. Tuleva duuni on taas kerran jotain, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. On siis mahdotonta sanoa kuinka hyvin se mulle sopii, mutta ainakin siitä olen täysin varma, että edeltäjänsä ei sopinut. Kuten sanottua, kaikessa on aina puolensa, mutta sinne vaakakupin positiivisten asioiden puoleen on jäätävä enemmän. Työ ei ole itsensä loppuun kuluttamisen arvoista.

Kell' onni on, se onnen kätkeköön, runoili herrasmies nimeltä Eino Leino. En kyllä varmasti kätke. Elämä täyttää vihdoinkin pitkästä aikaa onnellisuuden tunnusmerkistöä riittävän isolta osin ja jaksan taas uskoa siihen, että edes pienesti valoa loistamalla maailmasta tulee parempi paikka elää. Hymyileminen tarttuu, hyväntuulisuus tarttuu ja hyvä energia tarttuu.

Muutos parempaan monelta osin on jo jäätävällä vauhdilla käynnissä ja se on ihan omaa ansiotani. Olen tiedostanut oman elämäni epäkohtia ja ihan todella tehnyt asialle jotain. Elämän varrella on ollut monta rotkoa, joiden pohjalle jäädä nyyhkimään ja valittamaan kurjaa kohtaloa ja syytellä muita. Aina hetkellisesti niin on tehtykin.

Mutta taas ollaan tässä, ihan itse täydessä vastuussa oman elämän onnellisuusprosentista. ♥

Ja ei, en aio kätkeä sitä. Sori, Leino. Koska kuten jostain Juha Vuorisen kirjasta muistelen lukeneeni aiheeseen liittyvää matematiikkaa kutakuinkin idealla jakamalla surut, ne puolittuvat, jakamalla ilot, ne tuplaantuvat.

Huomenna elämä muuttuu taas, KUINKA SIISTIÄ?!!

perjantai 16. joulukuuta 2016

Luukut 15 ja 16 Facebookissa!

Oli todella kaukaa haettua edes ajatella tästä joulukalenterihommasta tulevan yhtään mitään. Onneksi se ei suinkaan yllätä ketään. Mut hei, numerot 15 ja 16 löytyy blogin Facebook-sivulta! ;)



tiistai 13. joulukuuta 2016

Luukku 13: Ilmaisen potkunyrkkeilyn peruskurssin ARVONTA!! ♥ Mitä on potkunyrkkeily ja kenelle se sopii?

Kuten sanottua, niin nätisti pyytämällä myös Läskiblogi sai arvottavaksi yhden ilmaisen pääsyn tammikuussa alkavalle potkunyrkkeilyn peruskurssille!! Joten siis hopi hopi nyt äkkiä tykkäämään arvontakuvasta Läskiblogin Facebook-sivulla (facebook.com/teamkonna), niin pääset osallistumaan ilmaisen kurssin arvontaan. Peruskurssille osallistuakseen ei tarvitse olla minkäänlaista kamppailulaji- tai urheilutaustaa eikä omistaa mitään välineitä!



Mitä potkunyrkkeily on ja kenelle se sopii?

Potkunyrkkeilyn nimestä voi jo aika pitkälle päätellä mistä on kyse. Kyllä, aivan oikein, siinä sekä lyödään että potkitaan. Valtaosa lajin parissa puuhastelevista tekee sitä ihan harrastepohjalta kuntoilumielessä ja varsin pienehkö prosentti on kilpaillut tai pyrkii kilpailemaan. Ei siis tarvitse murehtia joutuvansa jonain päivänä vasten tahtoaan kehään ottelemaan!

Lajiharjoittelu pyritään aina toteuttamaan mahdollisimman turvallisesti. Tekniikkatreeneissä käytetään tyypillisesti nyrkkeilyhanskoja (ja niiden kaverina usein käsisiteitä ranteita tukemaan), säärisuojia ja hammassuojia sekä jotenkin yllättäen miehet varsin innokkaasti hankkivat pian myös alasuojat - jännä juttu! Sparratessa (= ottelunomaista harjoittelua) lisäksi käytetään nyrkkeilykypärää sekä sparratessa myös naiset monesti käyttävät lisäksi alasuojia sekä rintasuojaa.

Treeni rakentuu karkeasti tyypillisesti alkulämmittelystä, määrältään vaihtelevasta tekniikkaosuudesta ja loppujumpasta. Tehoja pystyy säätelemään todella hyvin oman kunnon mukaan ja treenin tehokkuus kehittyy sekä paranee merkittävästi taitojen karttuessa, kun saa itsestään myös teknisesti enemmän irti. Allekirjoittanut on paukutellut yli 200 maksimisykkeitä rikki, kun oikein on innostuttu mäiskimään.

Sparraaminen on vapaaehtoista ja sitä toteutetaan meidän porukassa aina "heikomman" ehdoilla. Sparrata voi myös kokonaan ilman pääkontaktia, eli osumia päähän. Sparrissa ei ole tarkoitus murjoa kaveria paskaksi, koska se ei palvele ketään ja pahimmillaan kamppailija voi alkaa pelkäämään osumia ja sitähän emme missään nimessä tahdo. Tuusula Fighter Clubilla on erikseen otteluharjoitukset, eli tekniikkatreeneissä ei sparrata. Kontaktilajissa on aina riskinsä ja välillä tekevälle sattuu, mutta itse olen välttynyt suuremmilta vammoilta, vaikka aika kovaakin on tullut treenejä kiskottua. Lähinnä on kerätty mustelmia ja pari kertaa on huulesta tullut verta - ja silloinkin olen itse lyönyt itseäni naamaan.

Itsehän olen entinen liikunnanvihaaja enkä olis voinu ikimaailmassa uskoa innostuvani jostain lajista näin paljon! Kahdessa vuodessa nälkä tähän hommaan on vaan yltynyt ja haluan kehittää itseäni ihan valtavalla vimmalla. Syksy ja talvi on harmillisesti jäänyt treenien osalta hyvin köyhäksi kaikenlaisten kiireiden takia, mutta heti vuodenvaihteen jälkeen kyllä alkaa semmonen pankin räjäytys ettei mitään rajaa! Niin ja hei, mähän olen mukana ohjaamassa peruskurssia, parasta! ♥

Ja jos kickboxing tuntuu liian hurjalta hommalta, niin meillähän on TFC:llä myös erittäin tasokasta kuntonyrkkeilyä! Mutta suosittelen kyllä lämpimästi kokeilemaan kamppailulajien ihmeellistä maailmaa, jos tää homma on yhtään sellanen omalta tuntuva juttu niin se kyllä vie aivan satavarmasti mennessään. Meillä on ihan todella huikee treeniporukka, motivoituneet ohjaajat ja takuuvarmasti tehokasta treeniä! :)

maanantai 12. joulukuuta 2016

Luukku 12: Heviletti joulukuntoon ♥

Yhteistyössä MyMou Hair&Beauty

Henkilökohtainen naisellisuusprosenttini on keskiarvollisesti hälyttävän alhaisella tasolla. Ei pelkästään toi harrastus ja sen tuomat ruhjeet sekä mustelmat, ei pelkästään sivusiili tai että olen työkseni ajanut jo hetken aikaa lava-auton ja trailerin yhdistelmällä autoja pitkin kyliä, ei pelkästään se, että olen valtaosan ajasta meikitön tai ei vielä sekään, etten juurikaan innostu vaikkapa shoppailusta.

Se prinsessavaihe vaan on skipannu mut jotenkin aivan täysin. Kyllä yleensä suurimman osan ajasta voi erottaa kumpaa sukupuolta edustan, mutta en voi moittia, jos sekin on jollekin joskus ollut vähän epäselvää. On sitä joutunut joskus pohtimaan itsekin. Mulla on kyllä joskus ollut hiustenpidennykset, geelikynnet ja on ripsiäkin laitettu. Mutta ne oli hankalia. Kaikki. Niitä olis pitäny huoltaa ja sitten niitä piti varoa ja oli sellanen pikkasen kädetön olo koko ajan.

Kampaajalla olen käynyt korkeintaan kerran vuodessa - jos nyt sitäkään. Kaksi vuotta(ko? Jo?!) olen koneella itse ajellut hiuksista siilin matalaksi viikon tai parin välein ja joskus lyönyt mustan värin kaveriksi. Viime keväänä MyMou Hair&Beautyn kanssa lähdettiin tekemään vähän sellasta oravannahkakauppaa ja sen myötä hiuksista on pidetty vähän eläväisempää huolta. Viimeksihän sain lähteä kesälomalle Mintun taiteilemalla sateenkaaritukalla ja kuvioidulla siilillä! ♥

Viikonloppuna samainen taitelija valmisteli heviletin joulua varten. Tyvi mustaksi ja teemaan sopivaa sävyä kesällä vaalennettuun niskaan. Kertakaikkiaan toimivaa. ♥

Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi


Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Luukut 9, 10 ja 11: Nuoriso tappelemaan ja Joulumieltä Ikäihmisille

Onhan ollut taas viikonloppu, joka ei tosiaan ole tuonut olotilaa "levännyt ja rento". Perjantaina puuhasteltiin läheisellä yläasteella koulun kaikille 9.-luokkalaisille lajiesittelytyyppiset treenit. Kuuden tunnin reipastelu kovahkolla liikuntasalin lattialla totaalisesti murhasi multa lonkat ja alaselän, mutta toivottavasti saatiin innostettua nuoria lajin pariin ja joku lähtisi tammikuun peruskurssillekin mukaan. Totally worth it!

Lauantai ja sunnuntai onkin sitten puuhasteltu jouluprojektin parissa. Lauantai lähinnä valmistelevin toimenpitein ja ehdittiin siinä ihan peräti toiset harjotuksetkin pitämään. Sunnuntaina alotettiin Hyvinkään hoivakoti Villa Fredrikasta. Paikalle pääsi lyhyestä varoitusajasta huolimatta peräti kaksi halikoiraa, jotka kumpainenkin hoitivat virkansa esimerkillisesti. Kuinka hienosti kumpainenkin oli enemmän tai vähemmän hentosten käsien paijattavana ja rapsuteltavana. ♥

Lisäksi erityiskiitos vapaaehtoisvoimin tuomisiksi leivotuista joulupipareista sekä lämmin kiitos Willan kahvilalle, josta saimme hakea hoivakotiin viemisiksi aivan äärimmäisen herkullisia leipomuksia ihan valtavan määrän. ♥

Ja vielä henkilökohtainen kiitokseni rakkaille ystävilleni, jotka ovat rientäneet soittaen ja laulaen pelastamaan tämän päähänpistomaisen projektini. ♥

Kiitos hoivakotien henkilökunnalle tekemästänne arvokkaasta työstä ja kiitos, kun olette jaksaneet sekä ehtineet käymään kanssani sähköpostikamppailua asian tiimoilta. ♥

Tää on nyt pelkkää sydäntä koko homma. Ihana päivä. ♥
Ja ensi viikonloppuna jatketaan kolmen hoivakodin verran lisää.

Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi

torstai 8. joulukuuta 2016

Luukku 8: Perinteitä on monenlaisia - kuten tiettyjen syntymäpäivien unohtaminen

Tällä viikolla on ollut pikkuveljen synttärit. Sekä lisäksi maailman rakkaimman mummon synttärit, jotka perinteitä kunnioittaen unohdin. Taas kerran heräsin 8.12. aikaisin aamulla ajatukseen eijumalautassaatana!!, kun tajusin seitsemännen päivän lipsahtaneen jälleen kerran ohi mummoa onnittelematta.

Sinänsä ei hätää, koska mun mummo on sellaista sorttia, joka ei ole moksikaan vaikka synttärit jäävät onnittelematta. "Kuka niitä enää tässä iässä haluaa muistaa tai laskea" ja "Ei niitä montaa enää ole jäljellä kuitenkaan" on semmosia hyvin tyypillisiä aiheeseen liittyviä lausahduksia. Ihan kuten sekä henkisesti että fyysisesti varsin terveellä seitsemänkymppisellä nyt kuuluukin olla. Huumoria ja huikeeta itseironiaa, mummo on paras! Mutta odotapas, kun päivän myöhässä ponkaset paikalle yhtälailla perinteisen joulutähden sekä pehmeän lahjapaketin kanssa. Siitä se helvetti vasta repeääkin! Ikinä ei mitään saisi tuoda ja kammottavan määrän motkotusta saa osakseen, kun sitä sääntöä rikkoo. Ja rohkeasti teen sen vuosi toisensa jälkeen - ajallaan tai ei.

Salaa se ilahduttaa silti. Kaikesta jupinasta huolimatta. Ostin itselleni ponchon, johon mummo rakastui ja välittömästi pohti hankkivansa itselleen samanlaisen. Minä ehdin ensin, tietysti. Illalla sain tekstiviestin, jossa kiitettiin ihanan lämpimästä lahjasta ja oikein oli sydänhymiö laitettu perään.

Mutta ensi vuonna ei sitten tuoda yhtään mitään! Seuraavan kerran aiheesta tapellaan äitienpäivänä, kun jälleen kerran tuon sen perinteisen kukkasen. ;) Ja onneksi mummo surffaile verkossa, vaikka sydänhymiön osaakin tehdä. Aion meinaan viedä myös aattona joululahjan. Vaikka niin ei tietenkään saisi missään nimessä tehdä. ♥


keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Luukku 7: ♥

Eteen tuli Facebook-päivitykseni vuoden takaa. Luulen, että tämän myötä on päästy haparoimaan ymmärtämisen ensiaskeleita, vaikenemisen aikakausi lähestyi hyvin vahvasti loppuaan. Ja hyvä niin.

"Huuto vavisuttaa taloa
kuiskaus kaataa sen
Ja minä vaikenen
kokonaisia kaupunkeja maan tasalle"

-Tommy Tabermann

tiistai 6. joulukuuta 2016

Luukku 6: Sinivalkoinen 6.12.

Venäläiskolonna eteni talvisodassa tietä pitkin, kun harjanteen takaa kuului huuto: "Yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää!" Tuohtunut komentaja käski kymmenen sotilaansa hyökätä harjanteen yli lopettamaan huutelun. Kuului muutama laukaus, ja sitten hiljaisuus.

"Yksi suomalainen vastaa sataa ryssää!" kuului uusi huuto. Komentaja lähetti heti sata miestä hyökkäykseen, ja nyt kuului harjanteen takaa ankaraa ammuntaa ja pauketta tovin aikaa, mutta jälleen tuli hiljaista.

"Yksi suomalainen vastaa tuhatta ryssää!" kuului seuraava rienaus harjanteen takaa. Nyt raivostunut venäläisupseeri lähetti tuhat miestä mäkeä ylös, ja harjanteen takana syttyi oikea sota: tykit, konetuliaseet ja kranaatit lauloivat. Pitkällisen rytinän jälkeen tuli taas hiljaisuus, jonka rikkoi yksinäinen, takaisin raahautuva venäläissotilas: "Älkää jätkät menkö, se on ansa! Niitä on siellä kaksi!"

maanantai 5. joulukuuta 2016

Luukku 5: Tuusula Fighter Clubin potkunyrkkeilyn peruskurssin arvonta!

No vihdoinkin jotain kivaaaa! Tuusula Fighter Club potkasee vuoden 2017 käyntiin muun muassa potkunyrkkeilyn peruskurssilla. Siihenpä liittyen seuran Facebook-sivulla on tänään julkaistu arvonta, jossa 26.12. arvotaan jollekin onnekkaalle ilmainen pääsy peruskurssille! Kuinka parasta?! Koska siis kyllä, minä olen ihan itse ilmielävänä osana peruskurssivalmentajien tiimiä ottamassa uudet peruskurssilaiset vastaan ja mä niiiiin haluan sinne porukkaa löytämään liikkumisen ja erityisesti kamppailulajien ilon!

Joten, hopihopi, Facebookista Tuusula Fighter Club Ry hakuun ja oheisen kuvan mukaista arvontamateriaalia tykkäilemään! Arvonta käydään ainoastaan kuvasta nimenomaan seuran FB-sivulla tykänneiden kesken.

Ja joo, kun oikein nätisti pyysin, niin Läskiblogi saa kanssa oman arvontansa kurssille, siitä lisää myöhemmin, joten kannattaa pysyä linjoilla ja tuplata mahiksensa voittaa! ;)


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Luukku 4: Oi jouluyö ♥

Neljäs luukku jo julkaistu lähes ajallaan, ettepä olisi uskoneet tämän todella toteutuvan näin pitkälle HÄH?! Parasta on se, että ensi viikolla saan vihdoin julkaista oikeesti kivoja juttuja ja ottaa vähän katsetta jo tulevaan vuoteen. Jeah!

Palataan silti vielä hetkiseksi eiliseen. Jatkan edelleen rakkaan jouluprojektini esille tuomista. En ole ikinä pitänyt esiintymisestä, vaikka muuten mielelläni laulankin. Autossa yksin se on jotenkin todella paljon mukavampaa kuin kenenkään kuullen - ja ette muuten usko miten hyvin laulan yksinäni!

Ajatus joululauluhenkisestä hoivakotikierroksesta putkahti päähäni syksyllä entiedämistä ja koska en harrasta asioiden pidemmälle ajattelemista, niin projekti laitettiin välittömästi vireille. Vasta sitten tulin ajatelleeksi, että joudun todella hoilaamaan muiden kuullen. Ehkä se johtuu arvostuksestani ja rakkaudestani kohderyhmää kohtaan, mutta odotan pelkästään lämpöisellä innolla sitä hetkeä, että saan vetää tonttulakin päähäni ja suunnistaa kuhunkin sovittuun hoivakotiin vuorollaan. Eikä pelkästään ne hoivakotien asukkaat, vaan sitä arvokasta työtä, jota henkilökunta siellä tekee.

En tiedä. Toivottavasti sekalainen retkikuntamme onnistuu ja saa edes hiutaleen verran tuotua joulumieltä mukanaan. ♥


Luukku 3: Lahjattomat treenaa

Koska ollaan vain tunnin verran neljännen päivän puolella ja koska myös JVG laulaa, että huominen on huomenna, vaik oltas jo sen puolella, niin tähän vedoten tämä on KOLMAS joulukalenterin luukku. Ei neljäs. Vielä. Se tulee sitten HUOMENNA.

Neljä tuntia harjoteltiin vakavasti veri suussa maistuen ensi viikolla debytoivaa jouluprojektia ajatellen. Oletteko valmiina? Me ei meinaan todellakaan olla. ;) Ehkä se huominen neljäs joulukalenterin luukku paljastaa palasia siitä mitä lopulta todella saatiin veivattua. Kunhan ensin oli muutama vuosi jatkettu elämänlankaa pidemmäksi.

Video, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi

perjantai 2. joulukuuta 2016

Luukku 2: Joulumieltä Ikäihmisille -projekti

Keski-Uudenmaan alueella ehtivät vielä erinomaisesti mukaan Joulumieltä Ikäihmisille -projektiin. Tarkoituksena on muutamassa alueen hoivakodissa käydä viemässä jouluista tunnelmaa ensisijaisesti joululaulujen merkeissä, mutta mukaan joulumieltä tuomaan on ilmoittautunut muun muassa halikoiria ja ihanat ihmiset ovat tuomassa jouluisia leipomuksia ja joulusuklaata.

Kohteet ja ajankohdat:

  • La 10.12. klo 14-15 Hoivakoti Elisabet ja Eemil, Tuusula
  • Su 11.12. klo 13-14 Hoivakoti Villa Fredrika, Hyvinkää
  • Su 11.12. klo 15.30-16.30 Korson vanhustenkeskus, 2. krs
  • La 17.12. klo 13-14 Niitty-nummen Hoitokoti, Kerava
  • La 17.12. klo 15-16 Yrjö ja Hanna kodit, Järvenpää

Tule mukaan, jos alueella asut ja löytyy joulumieltä lähteä pikkuisella visiitillä ilahduttamaan hoivakotien asukkaita. 


torstai 1. joulukuuta 2016

Luukku 1: Tervetuloa, joulukuu ♥

Sain tossa kotimatkalla ihan käsittämättömän hienon idean, että Läskiblogi toteuttaa ihan ikioman joulukalenterin! Mehän nyt kaikki tiedetään jo heti laakista, ettei kaksikymmentäneljä päivitystä tule ikinä toteutumaan, mutta onhan se nyt ajatuksena ihan mielettömän kiva, eikö?!

Tämä lienee siitä poikkeuksellinen joulukalenteri, ettei näillä luukuilla tule välttämättä olemaan tasan yhtään mitään tekemistä yhtään minkään jouluun liittyvän asian kanssa. Ja joillakin ehkä sitten on, saatan meinaan lykätä vähän liikunta-aiheista arvontaa sun muuta mukavaa ilmoille! Mutta eiköhän tuttuun ja turvalliseen tapaan pidetä kiinni siitä niin mukavan tutuksi tulleesta pätemisestä ja pään aukomisesta, eiksje? ;)

Suunnitelmaa tämän kalenterin toteuttamiseen ei yllättäen ole, joten lukijat tulevat olemaan täysin kirjoittajan mielenliikkeiden armoilla. Kuten aina.

Aloitetaan joulukuu jollain ihan helpolla. Innoitus tähän lähti siitä, että omassa elämässäni on ollut epäkohta, joka vihdoin saavutti oman kriisipisteensä. Ja kuten tiedämme, onnekkaita olemme me, jotka koemme kriisin. Silloin viimeistään tulee muutoksen aika. Niinpä lievästä muutoksen pelosta huolimatta todella tartuin tuumasta toimeen ja olen päättänyt hypätä taas uuden kuilun reunalta jännittämään, että mihin tällä kertaa laskeudutaan ja katkeaako laskussa jalkoja kivikkoon vai olisiko vastassa jotain pehmeämpää.

En tätä(kään) päätöstä uskaltanut tehdä täysin yksin ja olenkin ihan rajattoman kiitollinen lähipiirilleni. Nyt vaan ensimmäistä kertaa varmaan ikinä uskalsin sanoa sen ääneen, että nyt tarvitsen puoltavan mielipiteen pystyäkseni tekemään tämän nimenomaisen peliliikkeen. Sain rohkaisua ja tukea oman epäröintini hetkellä eikä se riskin ottaminen tuntunut enää niin hirveältä möröltä.

Älä valita - ala valita.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Anna elämälle mahdollisuus


"Epäröinnin kynnyksellä kysy
kuinka paljon rohkeutta uskallat
tänään jättää käyttämättä"
-Tommy Tabermann

tiistai 15. marraskuuta 2016

"I'll be my own savior, Standing on my own two feet"

Blogilla on historiaa takana reilun kolme vuotta ja sen matkan varrella olen murtanut monenlaisia omia pelolla rakennettuja muurejani. On ollut sitten kyse kaikkea muuta kuin imartelevien kuvien julkaisemisesta, syömishäiriötunnustuksista, alkoholismin vaikutuksista, läheisriippuvuudesta ja milloin nyt mistäkin, niin vaikka kirjoittaminen on ollut helppoa, sen julkaise -napin painaminen ei ole ollut mikään itsestäänselvyys.

Se on fyysistä pelkoa. Sydän meinaa seota rytmissään, veri kohisee korvissa ja miljoonat kauhuskenariot vilisee mielessä. Olen päättänyt tuoda julki niin henkilökohtaisia ja niin vereslihalla olevia asioita, etten ole aina ollut lainkaan varma siitä tulenko kestämään mahdollista negatiivista palautetta. Pelko oli suurin syy siihen minkä takia Bulimia - Twice the Taste, No Calories! -tekstin kirjoittaminen kesti niin kauan. Siihen asti olin yksinkertaisesti aivan liian haavoittuvainen aiheen suhteen enkä olisi kestänyt ikäviä kommentteja. Eikä sitä julkaisuhetkelläkään ihan henkselit paukkuen lähetetty maailmalle, siinä oli aika paljon kauhua mukana, mutta riittävästi toipumista ja mielenrauhaa ottaa vastaan mitä sieltä tuleekaan.

Julkisesti olen tähän asti puhunut alkoholismin osalta vain juovasta läheisestä, mutta isänpäivänä poljin alas senkin hauraan salailun verhon. Tai oikeastaan valelin sen bensalla ja lämmittelin hymyillen käsiä sen roihussa. Nyt ei ole enää mitään. Olen kertonut kaiken oleellisen ja tärkeimmän itseäni koskevan. Pari vuotta sitten sain totaalisen itkupaniikkikohtauksen matkalla ensimmäiseen Al-Anon -tapaamiseen, koska tunsin tekeväni jotain todella väärää ja pahaa, olin omasta mielestäni menossa puukottamaan isääni selkään. Tulisihan siellä olemaan koko joukko ventovieraita ihmisiä kuuntelemassa. Siitä puhumattomuuden rikkomisen kauheudesta on vajaassa parissa vuodessa tultu aivan käsittämätön matka ja oikeastaan tajusin sen itsekin kunnolla vasta sunnuntaina.

Isänpäivän kirjoitukseni tavoitti lukijoita niin blogissa kuin Facebookissakin moninkertaisen määrän tavalliseen nähden. En ollut ajatellut oikeastaan yhtään mitään seurauksia kirjoitukselleni - koska en ollut ajatellut mitään kirjoittamaanikaan. Satuin vaan juhlapyhän nimestä inspiroituneena avaamaan läppärin ja sitten tapahtui se kirjoittamisen hienous, kun ajatukset vaan tulvii pitkin läppäriä ja sormet siivoaa sitä sotkua lähes ymmärrettävään muotoon.

Kaikkiaan neljältä varsin läheiseltä ihmiseltä sain voinnistani huolestuneita kyselyitä. Että kuinka jakselen ja mikä fiilis ja oonko hengissä ja kulkeeko henki ja onko kaikki hyvin ja voi voi voi. Älkää ystävät rakkaat käsittäkö tätä väärin, arvostan huolenpitoanne, mutta vilpitön ensireaktioni oli luokkaa siisettämitävittua?, koska ei tullut edes etäisesti ajatusta, että tässä olisi nyt jotain ihmeellistä ja suurta.

Se käsittämätön jatkuva turvallaan rypeminen siitä paniikkikohtauksen partaalla parkuvasta ihmisrauniosta tähän korkeintaan vähän notkahtelevaan ihmisen tekeleeseen asettui mittakaavaan. Kirjoitin aiheesta, joka on vaikea myös itselleni, mutta vaikea koko Suomen kansalle. Ei nyt tarvitse ihan kovin montaa sukupolvea kompuroida takaperin, kun päästään kiinni esimerkiksi sotavuosiin - ja niistä ei muuten saatana puhuta. Ja pelkästään sodan kauheudet on jättäneet suomalaisiin hirvittävän tunnevamman, jota muutenkin tämä ylitsevuotavan riemukas kansa voi sitten paeta erilaisiin oheistoimintoihin. Kierre jatkuu sukupolvelta toiselle, kunnes joku onnekas vihdoinkin kokee riittävän pahan kriisin.

Niin siis. Aihe oli vaikea, mutta siitä kirjoittaminen tuntui ihanan arkipäiväiseltä ja se julkaise-nappi oli oikeastaan kuin hyvin tervetullut ystävä, koska tuntikausien kirjoittamisen ja oikolukemisen (joo uskokaa tai älkää, yritän aina välillä edes vähän siivota näitä sekasotkuja..) jälkeen tuntui vaan hyvältä vihdoinkin pistää koko tajunnanvirta seilaamaan minne se nyt ikinä tulisikaan päätymään.

Ei mitään tunnekuohuja. Ei pelkoa, ei ahdistusta, ei surua. Se oli vaan tarinaa jostain, joka joskus oli jokapäiväistä elämää monen vuoden ajan. Mutta ei enää, ei pelkoa. Tiedän kyseisen tekstin päätyneen linkkinä suoraan isälleni, mutta mitään kommentteja en siltä suunnalta aiheeseen kuullut. Sen sijaan muutamilta muilta yhteisiltä tutuilta sain yksityisviestillä kommenttia aiheesta - pelkkää hyvää. Olen pari päivää kyseisen tekstin tiimoilta saanut viestejä täynnä rohkaisua, kannustusta ja kiitosta. Osan julkisesti, osan anonyymisti ja osan ihan yksityisviestillä tai sähköpostilla.

"Olemme yhtä sairaita kuin salaisuutemme. En lakkaa hämmästelemästä sun kykyä kasvaa.
Sä oot vapaampi ja enemmän rehellisesti olemassa kuin moni meistä."

Kasvotusten myös yksi keskustelu alkoi eilen ajatukseltaan lähes suoraan lainattuna sanoin "Luin sun tekstin ja heräsi paljon ajatuksia, mutta en tiedä viitsinkö kysyä.." johon keskeytin väliin, että hei, multa voi kysyä ihan mitä tahansa. Minä kirjoitan saadakseni ihmiset puhumaan. Puhumisesta on oma toipumiseni alkanut ja haluan tehdä oman osani tämän hyvin tiukasti varjellun muurahaispesän atomeiksi räjäyttämisessä. Kaikki tämä sydänveren ympäriinsä roiskiminen menee hukkaan, jos en saa jonkun venettä vähän keikkumaan ja ajatusta virtaamaan sekä kysymyksiä heräämään. 

"Sä oot käyny niin sanotusti pohjalla, ei tosta alemmas varmaan hengissä enää pääse."

Toi oli oikeastaan hirvittävän osuvasti sanottu eräältä läheiseltäni. En ole koskaan ollut luovuttamassa. En ole koskaan ajatellut itsemurhaa tai itseni satuttamista esimerkiksi viiltelemällä. Silti on myönnettävä, että on ollut ajanjaksoja jolloin olen esimerkiksi yksin asuessani vain maannut kotona tuijottamassa kattoon. Käynyt välillä töissä leikkimässä iloista ja sitten palannut kotiin musertumaan oman mieleni alle. Herännyt öisin niin hirveisiin pelkotiloihin, etten ole pystynyt nousemaan sängystäni tai edes ottamaan puhelinta lattialta sängyn vierestä soittaakseni jollekin. Aina ei ole ollut ihan selkeää suunnitelmaa tai suuntaa, mutta lopulta olen aina mennyt tavalla tai toisella eteenpäin. Mutta kyllä, on ollut aikoja, jolloin on tuntunut siltä, ettei siitä alemmas enää nimenomaan hengissä pääse.

Aiheiden arkipäiväistyminen kertonee toipumisesta. Ei enää pelkoa reaktioista tai seurauksista. Varmuus omasta itsestä ja siitä omasta kokemuksesta. Omaa totuuttani on niin miljoona kertaa horjutettu vähättelyllä, jonka olen kaiken lisäksi uskonut ja lopulta ajatellut itsekin, että ehkä nyt kuitenkin vaan ylireagoin ja eihän tässä oikeastaan ollutkaan mitään. Ei enää. Vasta nyt jälkikäteen tajuan sen yläasteajan paskamaisuuden ja siihen nähden tässä ollaan puskutraktorin lailla jyräämässä ihan mielettömän hyvään suuntaan. Se aika ja monta vuotta siitä ympäriltä oli ihan silkkaa paskaa ja helvettiä, multa on viety paljon sekä tuhottu minuudesta aivan liikaa.

Ihan se varhaisinkaan lapsuus ei ole ollut asetelmiltaan se ruusuisin mahdollinen, mutta mun on kerrottu olleen iloinen lapsi. Onnellinen ja aurinkoinen, helppo ja kiltti lapsi. Menee vähän hihhuloinnin puolelle, mutta ehkä sitä vaan on sattunut olemaan siunattu jollain keijukaisilla ja sisäänrakennetulla elämänilolla ja tahdolla selvitä. Ja haluan uskoa edes näin kirjoittamalla voivani tehdä asioiden hyväksi vaikka ihan vaan jotain pientä hyvää.

Eilen suoritin hyväksytyksi Suomen Potkunyrkkeilyliiton valmentaja- ja ohjaajakoulutuksen ensimmäisen tason, oman seuran puolesta pyydettiin mukaan tiimiin vetämään yhdelle yläasteelle 9-luokkalaisille koko päivän kestävää lajiesittelyä ja sitten on vielä se Joulumieltä Ikäihmisille -joulumieliprojektikin. Sitä painuu oikeastaan aika nöyräksi kaikesta tästä kiitollisuuden määrästä. Jos elämä on paljon ottanut, niin kyllä se välillä myös ihan reilulla kädellä antaakin. Mutta ei ne hyvät asiat ole tulleet suosta tai liekkien keskeltä hakemaan, välillä on tarvittu kovallakin kädellä hinausapua, mutta itse täällä on päätetty elpyä. Ja siitä päätöksestä kaikki lähtee.

"Maailmassa ei ole rakennettu vielä mitään pilviä hipovaa ennen kuin
joku on uneksinut, että sen pitäisi hipoa, 
joku uskonut, että se voisi hipoa
ja joku päättänyt, että sen täytyy hipoa."