lauantai 27. helmikuuta 2016

JHT

Instagramissa mua vakoilevat jo tietääkin, että se oli eilen Alpha Omega Tour Hartwallilla. On se vähän semmonen juttu, että ei tarvitse edes pitää kaverin musiikista pätkääkään, mutta pakko tota tekemistä on arvostaa. Miten täysillä ja sydänverellä tota hommaa voi vääntää ja millä mittakaavalla pusketaan tollasta showta. Rispektiä!






torstai 18. helmikuuta 2016

Yksi pitkä viikonloppu, kiitos!

Olen saanut kertakaikkisen ihanaa palautetta, vertaistukea ja kohtalotovereiden omia kertomuksia vastapalloon vain yhden vuorokauden aikana oman päänsä pakenemista koskevasta tekstistä. Kiinnitin kyseisen linkin blogin Facebook-sivulle nyt ylimmäksi, koska se on toistaiseksi suorin, rehellisin ja kaikkein tuskaisimpia asioita täysin avoimesti käsittelevä teksti. Se on tällä hetkellä koko läskiblogin historian tärkein kirjoitus. Ihan yhtälailla kuin osteopaatti ei yhdellä kertaa saanut väännettyä tästä ruodosta sataprosenttisen ehjää, niin myöskään yhden kerran haparoiva meditointikokeilu ei tehnyt musta ajatustenhallinnan mestaria tai sen paremmin mielestäni peilityyntä. Tänään olen huutoitkuraivonnut kerran ja kolmesti saanut aivan mielipuolisen raivarin. Toki yhdentoista päivän työputki melko hektisessä työssä ja pieni väsymys tekivät osansa, mutta kyllä sen verran pitäisi normaalin pääkopan kestää. Mutta eipä mun pään sisällä mekastavaa sekasortoa voi hyvällä tahdollakaan kutsua normaaliksi - se on sekä taakka että ihan tolkuton rikkaus! Tänään alkoi kuitenkin viikonloppu. Uurastus palkitaan nyt kolmen vapaapäivän putkella ja se tulee kyllä tarpeeseen. En tahdo uskoa tätä vielä oikein itsekään, mutta vapaaputki alkaa perjantaiaamuna osteopaatin vastaanotolta. Miettikääpä sitä, mä todella aion korjata itseni! Ensimmäisen käynnin jälkeen pitkälti yli viikon olin lähes kokonaan kivuton - siis ihan tolkutonta! Kun tällä viikolla sitten kivut alkoivat tulla takaisin niin jouduin ihan tosissaan lyömään vähän päätä seinään, että kuinka mä ikinä olen kestänyt tätä niin monta vuotta?! Siis täähän on aivan sietämätöntä. Ja kaiken lisäksi aivan älyttömän turhauttavaa, kun treenit kärsii aivan välittömästi alaselän kipeytyessä. Osteopaatilta kirmataan varmaankin mummolaan aamupalalle ja sitten koirien kanssa pitkälle lenkille. Periaatteessa mulla ei ole lupaa riehua samana päivänä osteopaatilla käynnin jälkeen, mutta jos käyn illalla sparrailemassa Tuusula Fighter Clubilla ihan vaan silleen varovasti ja pikkusen? Niinku mä aina teen. Silleen hillitysti ja ihan kevyesti. Tästä tulee vielä sanomista. Tai siis on tullut jo, hyvä ystäväni motkotti jo aiheesta ja se keskustelu päättyi ystäväni viestiin "Saakelin jääräpää". <3 Lauantaina olisi tarjolla kahvakuulaa ja kaiken työn ja reippailun vastapainoksi ollaan kerätty kasaan lupaavan näköistä porukkaa treenikavereista ja suunnistetaan juhlimaan. Sunnuntaina voikin sitten mietiskellä peittojen alle hautautuneena tätä viikkoa. Yhdessä viikossa voi tapahtua näköjään ihan mielipuolinen määrä asioita. Niin hyviä kuin ikäviäkin. On itkuraivottu ja naurettu niin että ikkunat helisee. Ihan normiviikko siis, tasasen tylsää elämää - eikä olla edes päästy vielä käsiksi viikonloppuun! ;)

P.S. Selkään sattuu niin paljon, ettei löydy enää mitään siedettävää asentoa olla. Varmaan rutistan sitä osteopaattia huomenna, hänen ansiostaan olen ymmärtänyt mitä on kivuton elämä ja että myös mun on mahdollista saavuttaa sellanen tila.

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Ethän sä nyt jumalauta voi omaa päätäsi juosta pakoon kerta toisensa jälkeen?!

Mitä enemmän kaivaudun sen metsästämäni kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin syövereihin, joudun törmäämään kerta toisensa jälkeen henkiseen hyvinvointiin. On käsittämättömän vaivatonta pistää itsensä syömään tavalla X ja treenaamaan kovaa tavalla Y ja vielä nukkumaankin määrän Ö verrattuna siihen, että pitäisi osata olla oman pääkoppansa kanssa.

Koska ikävät asiat eivät helpota kuin niitä käsittelemällä ja niistä puhumalla, niin jatketaan sitä linjaa, joka tämän alkaneen vuoden teemaksi on näyttänyt yhtäkkiä asettuvan. Olen jo useaan otteeseen kertonut olevani läheisriippuvuuteen sairastunut alkoholistin läheinen. Esimerkiksi TÄMÄ tekstini käsittelee aihetta - ja on muutenkin merkittävä teksti tämän tulevan ajatusten kaatopaikan ymmärtämiseen!

Vielä vuosi sitten tunsin suurta pelkoa ja ahdistusta elämääni vaikuttaneesta alkoholismista puhumisesta. Tunsin tekeväni väärin ja puukottavani selkään rakasta ihmistä, joka tahtomattaan sairautensa takia on aiheuttanut minulle vuosien varrella suurta pahaa ja vahinkoa. Ennen ensimmäistä Al-Anon -kokoustani yli vuosi sitten olin aivan paniikissa. Istuin autossa itkemässä hysteerisenä, koska tunsin tekeväni maailman suurimman vääryyden, jos menen kertomaan ventovieraille ihmisille läheiseeni liittyvistä ongelmista. Kasasin itseni ja oman iloisen reippaan olemukseni kanssa marssin paikalle aurinkoisesti tervehtimään ihmisiä. Vanhempi rouva pommitti laakista koko hienon suojamuurini tuhkaksi, kun katsoi silmiin huoneen toiselta puolelta ja sanoi lempeästi hymyillen: "Ihanaa, että sinä tulit." Siitä kokouksesta alkoi pahan olon purkautuminen.

Vuodessa olen ehtinyt jauhamaan elämäntarinaani kaikkinensa niin monelle ihmiselle niin moneen kertaan, että enää siitä puhuminen ei jännitä eikä ahdista. Yhtä tylsän analyyttisesti voin puhua alkoholismista ja läheisriippuvuudesta, kuin auton renkaanvaihdosta ja ruokavalioista - tai no, ruokavalioista väitellessä jaksan edelleen nostaa kierroksia. ;) Mutta se aiheeseen liittyvä ahdistus on poissa. Se ei ole minun vikani yhtään sen enempää, kuin alkoholismiin sairastuminen on hänen vikansa. Voin puhua siitä avoimesti missä tahansa ja kenen kanssa tahansa, koska sen patoavan ja tuhoavan salailun aika on ohi, sen on pakko olla tai se romuttaa mut lopullisesti aivan kokonaan. Kuten huomaamme, niin itsekin olen pitänyt aihetta niin arkaluontoisena ja henkilökohtaisena, etten ole siitä juurikaan blogissa kirjoitellut, ennen kuin viime vuoden loppupuolella ja tämä vuosi on tykitetty aiheen tiimoilta tasaisesti. Häpeä ja alkoholismin opettama vaikeneminen ovat toimineet. Tai toimivat ennen.

Tämä pohjustus taas siihen, että läheiseni alkoholismi on suurin yksittäinen negatiivinen tekijä henkisen hyvinvoinnin osalta. Olen jo hyvin pienestä pitäen oppinut valikoimaan asioita, joista saa puhua ääneen. Olen oppinut valikoimaan tunteet ja mielentilat, jotka saa näyttää julkisesti ja joita ei missään nimessä. Olen oppinut muokkaamaan käytöstäni ihmisten mielenliikkeiden mukaan, joita olen hyvin varhain oppinut lukemaan aivan äärimmäisen herkillä antureilla. Olen käyttänyt valtavasti energiaa toisten mukailuun ja miellyttämiseen, jotta olen saanut säilytettyä rauhan maassa.

Siinä toisten tunteisiin mukautuessa sitä unohtaa jotain aika merkittävää - itsensä.

Kun tunteilla ei ole mitään paikkaa mihin mennä eikä reittiä purkautua, niin ne patoutuvat. Kunnes tulvivat yli äyräidensä ja purkautuvat aina jotenkin johonkin. Siinä missä Nyrkkisankari Jarkko Stenius veti brenkkua ja tempoi ihmisiä neppariin, niin itseni kohdalla se paha olo purkautui sisäänpäin minuun itseeni. Teini-ikäisenä heräilin viikottain monena yönä aivan mielipuolisiin ahdistuskohtauksiin, joiden aikana ihan tuhannen sekopäisenä koin tarvetta päästä pois itsestäni. Hyperventiloin, löin, purin ja raavin itseäni ja lopulta itkin hysteerisenä sängyn tai huoneen nurkassa. Eikä kukaan tiennyt, olin vain se iloinen ja reipas maailman kiltein teini. Myöhemmällä iällä tulivat syömishäiriöt. Ensin hallitsemattomat ahmimiskohtaukset, vasta paljon myöhemmin bulimia. Kamppailen niiden kanssa yhä edelleen.

Syömishäiriökohtauksessa omalla kohdallani on kyse kontrollista. On niin paljon asioita, joihin en ole pystynyt epätoivoisen sinnikkäistä yrityksistäni huolimatta vaikuttamaan. Kun siihen vielä yhdistetään se, etten osaa käsitellä mitään vähänkään ikäviä ajatuksia ja tuntemuksia, niin soppa on totaalisen valmis. Esimerkiksi bulimiakohtaus on kaksiosainen. Ensin tulee negatiivinen asia, jota ei pysty kohtaamaan, joten ahmimalla järjestää muuta "draamaa" johon keskittyä, jotta se alkuperäinen käsittelyä vaatinut asia voidaan sivuuttaa. Se tila on täysin hallitsematon, olen kymmeniä kertoja kävellyt kaupassa ja mielessäni rukoillut, että joku lukisi ajatuksiani ja käskisi mun mennä kotiin, että älä tee tätä. Pääni sisällä kiljun apua, mutta sitä ei kukaan tiedä. Ahmittuani tulee kohtauksen toinen osa, jolla palautan kontrollin. Edes jotain, mihin pystyn vaikuttamaan, kun voi pakottaa itsensä oksentamaan sen kaiken pihalle.

Prosessi on sama kuin esimerkiksi alkoholin kanssa. Välttelyä. Tukahduttamista. Suuria lupauksia. Lupausten pettämistä. Ja taas on syy. Aihe. Retkahtelua. Välttelyä. Patoamista. Retkahtelua. Lupauksia. Retkahtelua. Salailua. Valehtelua. Kamala tarve parantua, mutta ei kykyä toteuttaa.

Ei mene päivääkään, etten miettisi minut hylännyttä läheistäni. Se ajatus ei katoa päästäni mihinkään ja tekee muiden henkistä painetta tuovien asioiden sietämisestä vaikeampaa. Tietyn määrän painetta kestää helposti, mutta monen pienen jutun kasaannuttua yhden ison painolastin lisäksi alkaa taakka nopeasti käymään liian raskaaksi. Tänään oli sellainen hetki - taas. Syömishäiriöiden sijaan, kuten olen täälläkin kertonut, tiedostan ohjaavani sitä tunteiden käsittelyn tarvetta muuhun tekemiseen. Niiden ajatusten käsittelyn ja kohtaamisen sijaan teen fyysisesti jotain. Treeniä, lenkkiä, uintia ja oikeastaan mitä tahansa, kunhan ei vaan tarvitse olla hiljaa ja paikallaan. Oleminen ilman tekemistä ahdistaa ihan käsittämättömän paljon!

Töistä kotiin ajellessani tunsin kaikki ahmimiskohtauksen ennusmerkit ilmassa. Se ahdistuksen, stressin ja henkisen paineen määrä oli sietämätön. Tiesin, ettei kotona ole mitään ruokaa, mutta en uskaltanut siinä mielentilassa edes suunnitella menemistä kauppaan. (Joku voi sanoa olevan kyse itsehillinnästä ja siitä "selkärangasta", mutta koen hyvin vahvasti sen olevan paljon enemmän. Se tila on täysin avuton.) Päätin, että painelen suorinta tietä kotiin, vaihdan vaatteet välittömästi ja lähden koirien kanssa lenkille. Tietty lenkkireitti kestää noin tunnin käveltynä ja sen jälkeen pääsee jo lähtemään suoraan treeneihin.

Ethän sä nyt jumalauta voi omaa päätäsi juosta pakoon kerta toisensa jälkeen?!

Koirankoulutuksessa jaksan aina ihmetellä kuinka ihmiset esimerkiksi hokevat koiralleen vuodesta toiseen "ei vedä, ei vedä, ei vedä" samalla kun nykivät hihnasta - eikä se tuota mitään tulosta. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Eikö kaikkien niiden kuukausien ja vuosien jälkeen pitäisi pikkuhiljaa kokeilla jo jotain muuta, kun toi metodi ei kertakaikkiaan tuota mitään tulosta? Sovelsin tätä ajatusta itseeni. Juostuani nyt vuosia omaa ahdistustani karkuun milloin minkäkin asian pariin ja ajautuen aina vaan syvempään ahdinkoon - olisiko aika kokeilla jotain muuta?

Enpä olisi arvannut minkälaiseen rooliin voikaan nousta pyytämättä treenikaverin mulle lainaama kirja Nyrkkisankari. Kirjoittaja on satalasissa sekoileva tunnevammainen, joka joutuu lopulta kohtaamaan oman päänsä meditaation kautta ja löytää siitä apua. Kaiken vimmaisen epätoivoni keskellä päätin, että nyt loppuu se pään hakkaaminen siihen täsmälleen samaan betoniseinään, joka ei ole antanut periksi ennenkään. En tiedä meditoinnista hevonhelvettiä, mutta ajattelin ettei se voi olla niin kummoinen laji, että voisin sen jotenkin pahasti mokata.

Tulin kotiin, riisuin lähes kaikki vaatteet yhdeksi mytyksi eteiseen, suljin koiria varten päällä olleen radion ja istuin keskelle olohuoneen mattoa. En tiennyt pitääkö olla jossain tietyssä asennossa tai jotain muuta hifistelyä, mutta siinä mä nyt sitten istuin. Päätin laskea hengityksiäni, niin siinä kirjassakin tehtiin. Päätin laskea sataan. Suljin silmät ja siinä samassa tajusin mikä show mun päässä oli käynnissä! Suljettujen silmien edessä kimpoili kuvia työpaikan varausjärjestelmästä, sähköpostista, parista autosta, kuulin miten helvetin lujaa koirien ruokia sisäänsä säilövä pakastin hurisi ja keittiössä oleva kello tikittää tosi kovaan ääneen!

Ensimmäisen kolmen hengityksen jälkeen kaiken sen ajatustulvan seasta poksahti pintaan "HAH! Pärjäsin paremmin kuin Stenius! Pääsin kolmeen!" kunnes muistin, että piti laskea. Kuulin oman sykkeeni jumputukseni korvissani ja tajusin, että sykkeeni on aivan liian nopea. Hengitys oli hyvin pinnallista ja "ylhäällä" tapahtuvaa hengitystä. Mietin eilisiä ja huomisia asioita ja vähän ensi viikkoa ja pikkaisen ensi kesää, pienen hetken myös viime kesää ja vähän alkutalvea sekä talvea kolme vuotta sitten sekä autoni renkaanvaihtoa ja lasintummennusta ja pitäis siihen jotkut kivat vanteetkin hommata kesäksi. Ainiin, piti hengittää. Sitten mietin, että kenelle soitan ensimmäiseksi kertoakseni, että hengitin sata kertaa. Ja mitä kirjoitan siitä blogiin ja kuinkahan sekava teksti siitäkin tulee. Lopputulemana kuitenkin se, että meditointi on ihan paskaa. Ajanhukkaa.

Puolenvälin jälkeen huomasin, että hengitys alkoi siirtymään alemmaksi. Muistin kuitenkin miettiä, että mahdan näyttää rumalta, kun pää oli kumarassa, jotta kaksoisleuka oikein pursui ja huonossa ryhdissä istuessa mahakin näytti läskimmältä. Mutta hengitin isommin. Keskityin hengittämään nenän kautta sisään ja suun kautta oikein pitkään ulos - ajattelin hengittäväni jotain pahaa pois sisältäni. Syke lähti laskemaan ja sydämenlyönnit tuntuivat paljon vahvemmilta. Hengittämisen tahti tipahti varmaan puoleen alun hyperventiloinnista. Sisään- ja uloshengityksen kombinaatio alkoi kestämään monen monta sekuntia ja hengitys tuntui lähtevän ihan alavatsasta asti.

Jossain kohti se huriseva pakastin ja keittiön tikittävä kello lakkasivat häiritsemästä. Lähempänä hengitysmaratonin loppupäätä tajusin, että koko kroppa tuntuu ihan käsittämättömän raskaalta. Jalat tuntuivat painuvan mattoa vasten, selkä taipui kasaan ja kädet lepäsivät sylissä vähintään satakiloisina. Pääsin hengitykseen numero sata, mutta pidin silmät edelleen visusti kiinni ja kävin älyttömän painavalta tuntuvan ruhoni kanssa selälleni makaamaan lattialle. Jatkoin hengittämistä, nyt tosin laskematta. Keskityin ajattelemaan kehoni jokaista osaa vuorollaan ja ajattelemalla ajattelin rentoutumista. Tuntu ihan oikeesti siltä, että painun läpi lattiasta!

Kunnes havahduin hereille.

Mä totta tosiaan olin nukahtanut. Selälleni siihen olohuoneen lattialle. Tuskin kerkesin kovin montaa minuuttia nukkumaan, mutta olo oli kuin viikon putkeen levänneellä. Mieli oli aivan käsittämättömän tyyni ja ajatukset rauhallisia. En vieläkään pysty muistamaan mikä oli se joku ihan tietty työasia, jota vielä hengitysmaratonin alussa murehdin niin helvetisti, että meinasi pää räjähtää. En vaan yksinkertaisesti muista sitä enää. Syke oli rauhallinen ja henkisesti koin sellaista tasapainoa, ettei ole aikoihin tässä päässä koettu.

Oon aina ajatellu, että meditointi ja semmosen mietiskelyhommat ylipäänsä on ihan ituhippiviherpiipertäjähissukoiden hommaa. Semmosta humpuukia, että mukamas tehdään jotain tosi hienoa ja merkittävää, vaikka ei oikeasti tehdäkään. OLEN OLLUT NIIN VÄÄRÄSSÄ! Tää menee taas siihen kategoriaan, että sitä ei usko ennen kuin sen itse kokee. Miten paljon sitä on ehtinyt kokemaan sitä ahdistusta ja henkistä painetta näinkin lyhyeksi luokiteltavan elämän aikana ja epätoivoisesti hakenut keinoja sen helpottamiseksi. Ja sitten tajuat, ettei ole mitään taikatemppuja. Ne asiat on uskallettava kohdata ja ne on uskallettava hyväksyä.

On uskallettava olla sen oman päänsä kanssa ja lakattava pakenemasta sitä kaikkea keinolla millä hyvänsä. Mua ei pelota treeneissä ottaa osumaa tai rääkätä itseäni aivan fysiikkani äärirajoille. Mutta olen pelännyt ja pelkään edelleen hiljaista hetkeä oman pääni kanssa. Sitä, kun joutuu kohtaamaan ne asiat, jotka todella aiheuttavat vahinkoa, jos (ja tähän asti kun..) ne jäävät käsittelemättä. Tänään en juossut omia ajatuksiani pakoon, kuten olen vuosia tehnyt kerta toisensa jälkeen. Se oli pelottavan hieno kokemus!

Tämä oli ehdottomasti yksi vaikuttavimmista asioista pitkään aikaan. Täytynee perehtyä aiheeseen ihan tosissaan, tämän avulla saadaan otettua varmasti äärimmäisen merkittävä askel kohti sitä kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Ihan julkisesti olen ylpeä itsestäni - Hyvä Konna, hienoja oivalluksia!


tiistai 16. helmikuuta 2016

"Kyllä sulla on rumat kädet"

Kuten olen kertonutkin, niin rakas ja maailman ihanin mummoni ei järin arvosta tekemääni lajivalintaa. Sen mielestä on käsittämätöntä että nainen päätyy noin "väkivaltaisen lajin pariin". Ei auta vaikka miten olen yrittänyt selittää, että siellä tehdään aika paljon muuta(kin) kuin yritetään vaan mielipuolisesti tempoa kaverilta nenää auki, mutta se ei mummon päätä käännä.

Toinen mistä saan tasaseen mummolta kommenttia on mun kauniin naiselliset kädet. "Kyllä sulla on rumat kädet", kuului taas tälläkin viikolla kommentti. Kynnet pistän leikkurilla aina niin lyhyeksi kuin vaan saa, koska ne ei ole koskaan muuta kuin tiellä. Mutta jostain syystä mun rystyset ei kuulemma oikein miellytä silmää. En yhtään ymmärrä miksi! Kuivat ja vähän väriä ottaneet muhkurat on mun mielestä tosi söpöt. ;) Nykyään sitäpaitsi mulla on useimmiten rystyset myös ehjät, koska opin täydellisen tavan sitoa kädet, joten iho pysyy ehjänä. Yhdessä vaiheessa kun vähän väliä rystyset oli täysin ruvella.

Mutta onhan se totta, että kun lyödään ja potkitaan, niin mustelmia tulee. Sääret ja reidet on välillä vähän ruhjeilla, mutta mua se vaan huvittaa. Tulee olemaan kauniit kintut mitä esitellä kesällä! Mummon suurin huolenaihe on, että jos joku lyö nenään. "Eihän siellä sentään kasvoihin lyödä?!" Kauhistuneeseen kysymykseen vastasin iloisesti, että tottakai lyödään ja päähän yritetään myös potkia! Olen melkein pahoillani siitä, että kiusaan vanhaa mummoparkaa, mutta se on salaa silti vähäsen huvittavaa. <3

Ei ole kuulemma yhtään mitään järkeä tollasessa harrastuksessa ja mummon hyväksyntää en saa tälle jutulle alkuunkaan - ja silti mummo halusi syntymäpäivälahjaksi auttaa uuden seuran jäseneksi liittymisessä. Se on varmaan se into, jolla selostan treenaamisen tuomaa fiilistä ja niitä ihmisiä, jotka tulevan saman paketin mukana. Miten pysyy järki kasassa ton riehumisen parissa ja se on parasta mitä tiedän!

Kädet saa olla ihan niin rumat kuin on, mä oon meinaan pikkuhiljaa oppinu käyttämään niitä ja tänä vuonna aion oppia lyömään niillä niin perkeleesti! Ihan hyvät kädet ne on, vaikka ei ne ihan ehkä ne näteimmät olekaan. ;D

Sääret mulla oli tossa hetki sitten vähän värikkäämmät, kun sain vahingossa kaverin polvesta osumaa jalkaan ja ensin siihen tuli valtava patti ja sitten jo tutuksi tullut väriskaala mustelman eri sävyjä. Tätä hauskuutta tietysti lisää se, että mulla on todella kova mustelmaherkkyys. Sekin näköjään muuttuu ajan myötä, koska nyt otettuani vuoden verran enemmän tai vähemmän kovia osumia niin mustelmia ei tule lainkaan niin helposti kuin ennen. Mutta aina joku tommonen vähänkin kovempi tälli värittää kauniisti. Ja tän alimman kuvan mustelma tuli potkutyynyn kahvoista, koska tyyny oli todella veemäinen yksilö ja kaverin potkiessa sitä täysillä ei saanut tyynystä mitenkään päin fiksua otetta, joten tyynyn kahva tärähteli kymmeniä kertoja samaan kohtaan ja siitä hyvästä saatiin lantiollekin merkki.

Kyllä mä myönnän, ettei tää ole ehkä ihan täysjärkisten hommaa. ;)

maanantai 15. helmikuuta 2016

Enkä mä edes tykkää parsakaalista!

Parsakaali on varmaan semmonen aika tyypillinen lapsuudesta jäänyt inhokki. Mä kylläkään en muista koskaan saaneeni kammoa sitä kohtaan, mutta silti en juuri ikinä syö. Kruunusekoituksessa se menee, mutta ei koskaan pelkkää parsakaalia.

Viikko sitten ravintolassa söin kanaa ja vuohenjuustoa kasvisten kanssa ja siinä mukana olleet parsakaalit olivat rapeita. Ja jonkun annokseen liittyneen kastikkeen kanssa ihan älyttömän hyviä!! Kotona piti heti testata tällästä ratkasua ja tein parsakaalit uunipellillä. Uuni ihan helvetillisen kuumalle ja pellille levitellyt parsakaalit uuniin ajaksi X. Jossain vaiheessa pyörittelin parsakaalit ympäri ja heitin vähän yrttisuolaa mukaan ja takaisin uuniin. En osaa sanoa aikaa, mutta kyllä sen näkee, kun ne alkaa siitä "kukkaosasta" kuivumaan ja rapeutumaan.

Kaveriksi otin laiskana ihan jonkun valmiin tyypillisesti sipsien kanssa vedettävän dipin ja voi morjens! Mä vedin laakista varmaan kilon parsakaalia - enkä edes tosiaan tiennyt tykkääväni siitä! Ehdottomasti kaikista älyttömistä mieliteoista paras - parsakaali. Enpä olisi tätäkään päivää uskonut näkeväni..



sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Pienen pojan syntymäpäivä

Ystävänpäivä on muutenkin hyvin tärkeä päivä, sillä 14.2. on myös pienen Kauko-pojan syntymäpäivä. Iso pieni mammanpoika täytti tänään jo 3 vuotta!






lauantai 13. helmikuuta 2016

Liian pitkä naiseksi

Mulla on ollut ihan tajuton kompleksi pituuteni kanssa aina. Peruskouluaikaan olin aina kaikkia pidempi ja ne harvat miehetkin, joista lopulta kasvoi mua pidempiä, vaivautuivat menemään ohi vasta joskus lukioaikoina. Kun piti liikuntatunnilla asettua pituusjärjestykseen niin paikka oli aina varsin selvä.

Epävarmuuteen, heikkoon itsetuntoon ja ujouteen taipuvaiselle teinitytölle on aivan hirveä paikka olla silmiinpistävän pitkä. Sitä erottuu aina liikaa. Aina joku kommentoi pituutta ja sitä on hirveän kiva vertailla, kuinka yhdeksän kymmenestä jää pätkäksi mun rinnalla. Vihasin pituuttani todella kauan ja sen kanssa eläminen oli tuskaa.

Vielä pari vuotta sitten mulle mitattiin pituudeksi 179cm. Mun mummo on sitkeästi väittänyt jo pitkään mun kasvaneen pituutta viime aikoina. Mutta voi mummoa, eihän enää kakskytjotainvuotiaat kasva pituutta! Paitsi jos ne tiputtaa pitkälti yli kaksikymmentä kiloa painoa ja alkaa urheilemaan kuin elukat. Tänään mut mitattiin pituuteen 180,5cm.

Siinä meni mun viimenenkin toivo! Olen aina lohduttautunut sillä, että ainakin mun pituus alkaa ykkösellä ja seiskalla. Siis sataseitkytjotain. Mutta ei, mä olen satakahdeksankymmentäjotain senttiä pitkä!! MITÄ?! Mutta tiedättekö, mä kestän sen. Mä oon siitä oikeastaan aika ylpeäkin! Opin arvostamaan pituuttani jo vuosi sitten, kun eksyin potkunyrkkeilyn pariin ja siitä lähtien olenkin kuunnellut tasaseen sitä, että mun on opittava hyödyntämään näitä raajoja.

Lajin parissa monet sparrikaverit jäävät pituudessa toiseksi ja mun tahdotaan oppivan käyttämään sitä mulle suotua etäisyyttä hyväksi. Ehkä mä en ole pieni enkä siro enkä kyllä edelleenkään kehtaa käyttää korkokenkiä siinä määrin kuin olen aina haaveillut, mutta mä voin oppia lyömään ja potkimaan ihan älyttömän matkan päähän! Vaikka edelleen multa joulukuussa syysleirilläkin kysyttiin, että miksi helvetissä mä lyön kuin olisin pituudeltani 150cm. ;)

Mulla on tuttuja naisia, joilla pituutta on reilusti enemmän kuin mulla ja ihailen sekä kadehdin täysillä sitä itsevarmuutta, jolla he koko upean ruotonsa kantavat. Mä vietin niin holtittoman määrän vuosia huonossa ryhdissä näyttääkseni lyhyemmältä. Vertailin aina itseäni muihin ja niin älyttömän paljon halusin olla pienempi ja sirompi.

En enää. Kaiken muun ohella olen opetellut sitäkin asiaa. On ihan saatanan siistiä olla yli 180cm pitkä nainen! Ja nyt jälkikäteen tajuan, että valtaosa pituuttani koskevista kommenteista on oikeastaan olleetkin ihailevia. Jatkossa voin myös päättää ottaa kaikki ne kommentit hyvällä, paskankö väliä sillä on miten ne on tarkoitettu. Mä en tälle pituudelle mitään mahda, joten ainoa vaihtoehto on oppia ottamaan siitä kaikki ilo irti.

Koska hei, mä meen parin viikon päästä Cheekin konserttiin ja voin kertoa, että mä nään permannolta lavalle helposti! ;)

perjantai 5. helmikuuta 2016

Läskiblogin kokkikoulussa arkiruokaa "Laiskojen, taidottomien ja kiireisten" tapaan

Arkena tehdään ruokaa yleensä koulun ja/tai töiden sekä monesti myös harrastusten ja muiden menojen lomassa. VHH-ruokavalio koetaan jo ajatustasolla ihan mahdottoman vaikeaksi ja monimutkaiseksi ja vaatii ihan älytöntä vaivannäköä valmistaa lämmin ateria VHH-tyyliin. Puhumattakaan siitä jos on yhtä mieletön insinööri keittiössä kuin allekirjoittanut, että ruoanvalmistuksessa käytettävien raaka-aineiden ja vaiheluettelon kohtien määrän lisääntyessä hanskat lentää naulaan ja kirves kaivoon ihan välittömästi.

Mitä se sitten on se paljon puhuttu ja suositeltu "normaali kotiruoka", jota on niin tavattoman helppo, edullinen ja nopea valmistaa ja on vielä terveellistäkin? Kaivelin esiin yhden suosikeistani: perunamuusi ja mikä tahansa lisuke sen kanssa. Eräänä päivänä jääkaapin tarpeet riittivät ratkaisuun "perunamuusi ja jauhelihakastike". Sen tavallisemmaksi ei kotiruoka voi enää mennä! Laitoin kukkakaali-porkkana-parsakaali -sekoitusta kattilallisen kiehumaan, ruskistin sipulit ja jauhelihan, lisäsin mausteet ja purkin kuohukermaa, kaadoin kasviksista veden pois, lisäsin suolaa, voita ja lorauksen kermaa, soseutin, söin.

No siis joo, onhan se nyt edelleen rumaa ku helvetti, mutta koostumus ja maku ajoi asiansa täydellisesti. Ihan siis oikeesti hyvää! Ja niin nopeeta, että sen teki kotona alusta loppuun työpäivän lounastunnin aikana. Peruna korvattiin kruunusekoituksella ja jauhojen kanssa sotkemisen sijaan kastike saatiin aikaiseksi kermalla. Katson mä tätä mistä vinkkelistä tahansa, niin en saa tästä vaikeata tekemälläkään, jos tää ei nyt ole sitä kuuluisaa helppoa ja nopeeta "normaalia kotiruokaa" niin ei sitten mikään. (Ylipäänsä kaikissa muissakin yhteyksissä korvaan perunan/riisin/pastan noilla kasviksilla..)


Toisen helpon ruoan rävelsin ihan lennosta. Uunivuokaan laitoin paistettua ja maustettua jauhelihaa, kinkkusuikaleita ja tomaattia. Vatkasin erikseen pari kananmunaa ja tilkan kermaa ja kaadoin vuokaan. Päälle ihan levoton määrä juustoraastetta ja uuniin se legendaarinen 175-200 astetta ja aika X. Oliskohan mennyt ehkä puolisen tuntia, kun testasin leikata tätä ihan kivan näköiseksi muuttunutta ratkaisua ja totesin sen lilluvan nesteessä. Voi helvetinperkele näitä mun kokkaustaitoja!

Raivopäissäni paiskasin vuoan takaisin uuniin ja sammutin siitä virrat. Toisen puoli tuntia myöhemmin olin rauhoittunut raivokohtauksestani ja annoin kokeilulleni uuden mahdollisuuden. Nyt uunissa odotti kokonainen vuoka täynnä pelkkää täydellisyyttä! Ylimääräinen neste oli haihtunut ja jäljelle jäi vaan..no miksikä tätä nyt sitten sanoisi. Jonkin sortin suolainen piiras tämä varmaan on. Oli mikä hyvänsä, siitä tuli ihan älyttömän hyvää!




On hassua syödä välillä tämmöstä ihan "oikeeta lämmintä ruokaa", kun usein ne mun syömisratkasut on vähän vähemmän perinteisiä. Mikään ruoanlaittofani musta ei edelleenkään tule, koska mulla ei ole tiskikonetta. Mä VIHAAN TISKAAMISTA! Läskiblogin Laiskojen, taidottomien ja kiireisten opeutskeittiö kuittaa. ;)


torstai 4. helmikuuta 2016

Entä jos ruokavalio, liikkuminen ja lepo eivät yksinään riitäkään? Nyrkkisankarin inspiroimana!

Varoitus: Tämä teksti tulee karkaamaan käsistä vielä aivan täysin!

Siinä kolme tärkeimpänä ja näkyvimpänä pidettyä avainsanaa elämäntaparemontteihin, laihduttamiseen ja terveelliseen elämään. En voi tietää mitä kaikkea laihdutusohjelmista ja ihmisten lifestyle-tyyppisistä blogeista jätetään näyttämättä kaikelle kansalle, mutta pyhä kolminaisuus yksinään ei aina riitä.

Käsitellään nyt esimerkiksi oireita ylipaino, syömisten pakonomainen kyttääminen ja yhtälailla pakonomainen treenaaminen ja hektinen elämä. Väitän, että hyvin usein näihin löytyy joku syy. Allekirjoittanut sai pahimpina pitämänsä ongelmat kuriin ruokavaliolla. Toisinsanoen sillä pääsi eroon ylipainosta ja VHH-ruokavaliolla se kaikenlisäksi tapahtui ilman nälänhätää ja neuroottista kellon kyttäämistä siinä toivossa, että saisi taas vähän syödä jotain.

Vuorokauteen jäi hirveä tyhjiö, kun otettiin ylimääräinen syöminen pois. Sohvalla istuminen ei ole lainkaan sama asia ilman jatkuvaa napostelua. Ilta ei ole mitään ilman jatkuvaa jääkaapilla ja laatikoilla ramppaamista. Paino tippui, kivut hävisivät polvista ja lähdettiin varovaisesti kokeilemaan liikkumista. Jes, tyhjiö täytetty! Enemmän kävelylenkkejä ja pikkasen kuntosalia. Paino jatkui tippumistaan, vaatekoko pieneni ja näytti paperilla hyvältä treenata melko aktiivisesti. Edelleen tuntui tyhjältä. Edelleen ne tyhjät hiljaiset hetket olivat jotenkin painostavia.

Löytyi potkunyrkkeily. JES! Joka ilta jotain ohjelmaa töiden jälkeen. Vähintään lenkki koirien kanssa jos ei muuta. Vaaka näytti normaalipainoa ja vointi oli mainio. Vapaapäivät juoksen uimassa tai rappusilla tai salilla hakkaamassa säkkiä tai lenkillä tai mummolassa tai missä tahansa. Mutta en koskaan kotona. En koskaan tekemättä mitään ihan kaikessa tylsyydessä.

Ahdistus ja henkinen paine äityivät jotenkin periaatteessa niin hyvin olevasta elämästä huolimatta niin pahaksi, että äidin painostuksesta menin alkoholistien läheisille tarkotettuun Al-Anon -vertaistukiryhmään. Joitain kertoja ryhmässä käytyäni aloin todella ymmärtämään hyvinvointia kokonaisuutena. Lihomiseni ja sairastumiseni syy löytyy korvien välistä, oireilu näkyi fyysisesti ja nyt voidakseni vielä jonain päivänä oikeasti hyvin, on niitä työstettävä kuntoon molempia. VHH:lla voin saada sokeriaddiktion kuriin ja osteopaatti saa ehkä jonain päivänä korjattua selkäni, mutta täydellistä hyvinvointia ja tasapainoa en pääse likimainkaan, jos läheiseni alkoholismin minulle aiheuttamat tunnevammat eivät purkaudu.

Alkoholismin vaikutuksen piirissä ihminen oppii vaikenemaan. Juovan läheinen yrittää kontrolloida alkoholistin juomista ja kaikin keinoin raitistaa tätä. Siinä rytäkässä herkästi kadottaa ja unohtaa itsensä. Tärkein sääntö alkoholismin lähellä on kuitenkin pitää turpansa kiinni ja vaieta. Alkoholisti "hallitsee" ihmisiä lähellään esimerkiksi suuttumisella ja välien katkaisulla, jos joku erehtyy sanallakin mainitsemaan tästä hänelle itselleenkin tuskaisen vaikeasta aiheesta. Niinpä rauha on maassa ja kaikilla "kivaa" niin kauan, kun on kiltti lapsi eikä sano mitään ikävää.

Mutta ihminen ei voi padota negatiivisia asioita sisäänsä loputtomiin ilman, että se purkautuu oireilemalla ulos. Toiset ovat tuhoisia sisäänpäin, toiset ulospäin. Sitä voi alkoholisoitua itse tai sen voi purkaa työnarkomaniana. Joku purkaa pahaa oloaan olemalla epäinhimillisen kova nyrkkien heiluttelija, joku viiltelemällä tai syömishäiriökäyttäytymisellä satuttaa itseään. Mutta se kaikki sisään kasattu paha ajallaan käy niin ylivoimaiseksi, että se näkyy ja tuntuu.

Olisin ilman henkiseen toipumiseen tarttumistakin pystynyt pitämään itseni normaalipainoisena kamppailu-urheilijana hamaan hautaan saakka, mutta hyvinvointi ei olisi ikinä tullut olemaan täysipainoista. Omien ongelmiensa tiedostaminen on ainoa keino päästä käsiksi niihin ja työstämään niitä. Pystyn edelleen hyvin heikosti sietämään kotona yksin täysin hiljaista tylsyyttä. Aina pitää olla telkkari, läppäri tai kirja. Tai ainakin puhelin. Mielellään pitää jo suunnitella johonkin lähtemistä tai menemistä tai tekemistä. Vähintään siivota.

Thainyrkkeilijä Jarkko Steniuksen kirja Nyrkkisankari päätyi käsiini treenikaverin lainaamana. Stenius kertoo omin sanoin mitä on olla lapsuutensa kolhimana totaalisen tunnevammaiseksi itsensä kovettanut jääräpää ja kaiken hengenvaarallisen sekoilun ja vahingonteon jälkeen päätyä meditoimaan. Mua huvitti ensin ihan helvetisti lukea kirjan lopussa tarinaa tästä nimenomaisesta meditaatiokokeilusta, kunnes tajusin, että mä olisin itse täysin samanlainen. Lainaan teille pätkän, jossa kirjoittajan pitää keskittyä meditoinnin lomassa laskemaan hengityksiä, jotta ymmärrätte:

"Silmät kiinni. "On vain hengitys. Yksi. Kak... Kuka yskäisi?" Avasin silmät ja katsoin ympärilleni. Venyttelin. Ja sitten taas uusi yritys, nyt ilman laskemista. Hiljaisuus. Hengitys. Kaskaiden siritys. Kutitti. Vitutti. Sattui. Ajatukset laukkasivat päättömästi enkä saanut niitä pysäytettyä. Avasin silmät. Suljin silmät. Avasin silmät. Venyttelin. Portsarikin venytteli. Hymyilin. Sama kuvio jatkui. Silmät kiinni. Silmät auki. Venyttelyä. Yskäisy. Maiskutusta. Niiskutusta. Nieleskelyä. Ranteiden pyörittelyä. Sormien heiluttelua. Kielen pyörittelyä. Selän naksuttelua."
Sitten mua nauratti taas. Ei hitto, toihan on kuin minä silloin sen ainoan kerran joogassa! Ja tajusin myös, etten ole koskaanikinäever kokeillut vaan olla. Ihan vaan..olla. Tämän oman itseni kanssa. Mulla on sekä itsessäni että menneisyydessäni paljon asioita, joista olen nykyään jo melko tietoinen ja yhtä tietoinen siitä, että en mielelläni lähtisi niitä kohtaamaan. Ja ne hiljaiset tyhjät hetket arjessa on niitä pelottavia hetkiä, kun tajuan jonkun mörön saattavan pyrkiä pintaan.

Stenius kirjoittaa kovuudesta, itsensä kovettamisesta kaikkea ikävää (ja siinä ohessa hyvääkin) vastaan ja siitä ikuisesta pärjäämisestä ja kaikesta selviämisestä aina vahvana ja mieluiten yksin. Siinä missä Nyrkkisankari purki pahaa oloaan muun muassa ulospäin tempomalla milloin ketäkin turpaan myös kehän ulkopuolella ja olemalla juro ja kova niin omalla kohdallani se purkautuu itseeni. Ulospäin olen aina ollut sellanen avoin, iloinen ja helposti lähestyttävä persoona. Puhun ja nauran paljon, puhun myös hyvinkin vaivattomasti myös näistä vaikeistakin asioista, mutta en silti päästä ihmisiä lähelleni. Hylkäämisen pelossa ja elämän opettamana sitä vaan automaattisesti olettaa ihmisten olevan pelkästään vierailemassa osana elämääni ja kohta on taas pärjättävä yksin.

Olen aina ollut valmis auttamaan muita ja järjestelemään asioita muiden hyväksi täysin myös oman hyvinvointini kustannuksella. Palvelusten pyytäminen omaksi hyväksi on aivan järjettömän vaikeata, yleensä täysin mahdotonta. Vasta Al-Anonissa silloin reilu vuosi sitten aloin ymmärtämään sen olevan aivan jees, että myös mun mielestä välillä kaikki on vaan aivan paskaa. Voin sanoa ei ja olla todella perseestä. Aina ei tarvitse miellyttää ja nyökytellä ja menettämisen pelossaan tehdä kaikkensa, jotta tiettyjen ihmisten kanssa pysyisi rauha maassa. Elämä järjestyy ja minä pärjään, ilman että yritän raivolla pitää kaikkia lankoja käsissäni. En voi pelastaa muita kuin itseni. Enkä voi auttaa muita, jos en pidä huolta ensin itsestäni.

Matkaa on vielä ihan hirvittävästi kuljettavana, mutta ymmärrys hyvinvoinnin kokonaisvaltaisuudesta on ihan hillitöntä. Aika harvan ihmisen elämä on ollut niin täydellistä, etteikö yhtään mitään henkistä painolastia ja selvitettävää olisi. Mutta onko uskallusta ja tahtoa kohdata sitä kaikkea on eri asia. Usein siihen lähdetään vasta kun on oikeasti pakko. Kun ei enää kestä sen aiheuttamaa painetta.

Sen oman keskittymisen siirtäminen vaakaan, kaloreiden laskentaa, ruokien punnitsemiseen, punttien nosteluun, nyrkkien heilutteluun ja nukuttujen tuntien vahtaamiseen ei paranna mitään, jos todellisiin ongelmiin ei tietoisesti pureuduta. Mutta hyvä ruokavalio ja mieluinen liikunta, painonpudotus ja sitä kautta tuleva kohonnut itsetunto saattavat nostaa sitä omanarvontuntoa ja elämän miellekyyttä niin paljon, että siihen mystiseen kalvavaan kurjuuteen haluaa saada vastauksia ja päästä eroon siitä.

Kokonaisuus. Sitä me ollaan ja sitä kautta rämmitään kohti kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Miksi kirjoitan näin henkilökohtaisia asioita täysin julkiseen blogiin? Koska tämä on hyvinvointiteemainen blogi eikä hyvinvointia ole olemassakaan, jos pääkoppa voi huonosti. Ja tämä hyvinvoinnin vastakohta on aiheutunut salailusta ja vaikenemisesta. Tämä on aihe, josta on pakko puhua!


keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Tätä päivää en uskonut näkeväni - valtava harppaus kohti toimivampaa kehoa!

Läskiblogissa on moneen otteeseen huudeltu sen oman kehon kuuntelun perään - oikeastaan jokaisessa asiassa. On se sitten ravintoon liittyvä kehon oire, psyykkinen oire tai yleinen väsymys. Tai oikeastaan mikä tahansa. Keho yrittää koko ajan kommunikoida ja kertoa, jos joku homma ei mene ihan niinkuin elokuvissa.

Eilen kuuntelin pitkästä aikaa, kun koko kroppa kirkui päästä varpaisiin, että nyt väsyttää. Ihan helvetisti väsyttää. Niinpä olin sängyssä ennen seitsemää illalla ja untenmailla ilmeisesti jo pitkälti ennen kahdeksaa, koska en ole herännyt kahdeksan aikoihin saapuneisiin tekstiviesteihin, joita puhelin on kirkunut yöpöydällä. Aamulla klo 6.30 heräsin niin täynnä virtaa, etten edes muistanut sellaisen olotilan olevan mahdollista! Yritin nukkua väkisin vielä vähän lisää, koska oli vapaapäivä, mutta mittarit oli täynnä, oli nukuttu tarpeeksi.

Siinä sängyssä lojutessani tunnustelin jo paikallaan itsestään ilmoittelevaa selkäkipua ja keksin, että tänään on se suuri päivä, TÄNÄÄN mä menen osteopaatille! Ystäväni Google auttoi etsinnöissä ja ennen kahdeksaa aamulla eräs osteopaatti vastasi tekstiviestiini soittamalla ja varattiin aika tälle samalle päivälle klo 10.30. HURRAA! Aletaan nyt sitten kuuntelemaan ihan tosissaan, kun kerran jo alotettiinkin.

Mitä se osteopatia sitten oikein on? Olen nähnyt mitä se on koirien kanssa. Raajojen vääntelyä ja pyörittelyä, lihasten "hieromista", venyttelyä ja avaamista, liikeratojen tutkimista ja sen semmoista aika monipuolista venkulointia. Aika samanlaista se oli sitten tälleen ihmisellekin toteutettuna. Ensin juteltiin taustatietoja ja seisaaltaan piti taivutella eteen ja taakse ja sivuille ja kiertää yläkroppaa ja sen semmoista. Itse hoito oli sitten hyvin pitkälti samaa kuin koirilla olin nähnyt tehtävän.

Olen aivan turhaan sanonut olevani aivan rikki - mussa ei ollut juuri mitään vikaa! Ainoastaan sellanen pieni tekijä, että käytännössä mikään osa tai raaja ei ole tai toimi niin kuin sen pitäisi olla tai toimia. Ihan siis semmosia pikkujuttuja! Nilkkojen ja polvien osalta osteopaatti kysyi, onko kenties ollu joskus ongelmia - CHECK! Olkapäistä osteopaatti kysyi, onko kenties ollu joskus ongelmia - CHECK! Mites päänsärkyjä, kun on toi kallonpohja aika jumissa - CHECK! Lonkankoukistajien kireys nyt tiedettiinkin, mutta sen lisäksi myös lantio on vinossa sillä seudulla. Ja alaselän kivut johtuvat yrityksestä kompensoida heikosti liikkuvaa rintarankaa.

Kaikenlaisen venkoilun, painelun, pyörittelyn. hieromisen, runnomisen, vääntelyn, kiskomisen, ravistelun ja sen sellaisen jälkeen mut vedettiin solmuun ja pyydettiin vetämään syvään henkeä ja puhaltamaan keuhkot sen jälkeen tyhjäksi. Mä niin tiesin mitä nyt tehdään ja tätä oli odotettu! KRUNTS! RIKS! RAKS! POKS! KRÄTS! Silleen se selkäranka sanoo, kun se pistetään elämään. Rutistelun jälkeen noustiin taas seisomaan ja katsottiin samat liikkumiset kuin alussakin. Eteen pystyi taipumaan pidemmälle ja kierrot kääntyivät enemmän ja rennommin.

Jostain syystä yli kymmenen vuotta vaivanneita selkävaivoja ei pystytä karkottamaan ja hoitamaan yhdellä hoitokerralla. TÄH?! Mulla kesti monta vuotta saada edes tämä yksi käynti aikaiseksi ja nyt pitäis heti parin viikon sisään suoriutua uudelleen?! On tämäkin ihme hommaa. ;)

Vaikka ihmeitä ei luvattu heti ensimmäisellä kerralla, niin tunnen eron välittömästi. Toki tiedostan sen, että keho on ollut tuhannen kierossa jo niin monta vuotta, että on yksinkertasesti pakko mennä uudelleen hoidettavaksi ja alkuun suositeltiin tiehämpää tahtia muutaman kerran ajan ja sitten säännöllisesti esimerkiksi kuukausittain. Muuten solmuun mennyt kroppa hakee itsensä vaan takaisin siihen samaan solmuun ja sitten ollaan taas pulassa.

Rakkaan selkäni nimeen lupaan ja vannon, että otan tämän tavaksi. Koska jos nyt kipujen välttäminen ole riittävä syy, niin olkoot sitten se, etten mä pysty tatamilla ikinä käyttämään tätä kroppaa tarpeeksi hyvin, jos selkä ei toimi alkuunkaan.