torstai 4. helmikuuta 2016

Entä jos ruokavalio, liikkuminen ja lepo eivät yksinään riitäkään? Nyrkkisankarin inspiroimana!

Varoitus: Tämä teksti tulee karkaamaan käsistä vielä aivan täysin!

Siinä kolme tärkeimpänä ja näkyvimpänä pidettyä avainsanaa elämäntaparemontteihin, laihduttamiseen ja terveelliseen elämään. En voi tietää mitä kaikkea laihdutusohjelmista ja ihmisten lifestyle-tyyppisistä blogeista jätetään näyttämättä kaikelle kansalle, mutta pyhä kolminaisuus yksinään ei aina riitä.

Käsitellään nyt esimerkiksi oireita ylipaino, syömisten pakonomainen kyttääminen ja yhtälailla pakonomainen treenaaminen ja hektinen elämä. Väitän, että hyvin usein näihin löytyy joku syy. Allekirjoittanut sai pahimpina pitämänsä ongelmat kuriin ruokavaliolla. Toisinsanoen sillä pääsi eroon ylipainosta ja VHH-ruokavaliolla se kaikenlisäksi tapahtui ilman nälänhätää ja neuroottista kellon kyttäämistä siinä toivossa, että saisi taas vähän syödä jotain.

Vuorokauteen jäi hirveä tyhjiö, kun otettiin ylimääräinen syöminen pois. Sohvalla istuminen ei ole lainkaan sama asia ilman jatkuvaa napostelua. Ilta ei ole mitään ilman jatkuvaa jääkaapilla ja laatikoilla ramppaamista. Paino tippui, kivut hävisivät polvista ja lähdettiin varovaisesti kokeilemaan liikkumista. Jes, tyhjiö täytetty! Enemmän kävelylenkkejä ja pikkasen kuntosalia. Paino jatkui tippumistaan, vaatekoko pieneni ja näytti paperilla hyvältä treenata melko aktiivisesti. Edelleen tuntui tyhjältä. Edelleen ne tyhjät hiljaiset hetket olivat jotenkin painostavia.

Löytyi potkunyrkkeily. JES! Joka ilta jotain ohjelmaa töiden jälkeen. Vähintään lenkki koirien kanssa jos ei muuta. Vaaka näytti normaalipainoa ja vointi oli mainio. Vapaapäivät juoksen uimassa tai rappusilla tai salilla hakkaamassa säkkiä tai lenkillä tai mummolassa tai missä tahansa. Mutta en koskaan kotona. En koskaan tekemättä mitään ihan kaikessa tylsyydessä.

Ahdistus ja henkinen paine äityivät jotenkin periaatteessa niin hyvin olevasta elämästä huolimatta niin pahaksi, että äidin painostuksesta menin alkoholistien läheisille tarkotettuun Al-Anon -vertaistukiryhmään. Joitain kertoja ryhmässä käytyäni aloin todella ymmärtämään hyvinvointia kokonaisuutena. Lihomiseni ja sairastumiseni syy löytyy korvien välistä, oireilu näkyi fyysisesti ja nyt voidakseni vielä jonain päivänä oikeasti hyvin, on niitä työstettävä kuntoon molempia. VHH:lla voin saada sokeriaddiktion kuriin ja osteopaatti saa ehkä jonain päivänä korjattua selkäni, mutta täydellistä hyvinvointia ja tasapainoa en pääse likimainkaan, jos läheiseni alkoholismin minulle aiheuttamat tunnevammat eivät purkaudu.

Alkoholismin vaikutuksen piirissä ihminen oppii vaikenemaan. Juovan läheinen yrittää kontrolloida alkoholistin juomista ja kaikin keinoin raitistaa tätä. Siinä rytäkässä herkästi kadottaa ja unohtaa itsensä. Tärkein sääntö alkoholismin lähellä on kuitenkin pitää turpansa kiinni ja vaieta. Alkoholisti "hallitsee" ihmisiä lähellään esimerkiksi suuttumisella ja välien katkaisulla, jos joku erehtyy sanallakin mainitsemaan tästä hänelle itselleenkin tuskaisen vaikeasta aiheesta. Niinpä rauha on maassa ja kaikilla "kivaa" niin kauan, kun on kiltti lapsi eikä sano mitään ikävää.

Mutta ihminen ei voi padota negatiivisia asioita sisäänsä loputtomiin ilman, että se purkautuu oireilemalla ulos. Toiset ovat tuhoisia sisäänpäin, toiset ulospäin. Sitä voi alkoholisoitua itse tai sen voi purkaa työnarkomaniana. Joku purkaa pahaa oloaan olemalla epäinhimillisen kova nyrkkien heiluttelija, joku viiltelemällä tai syömishäiriökäyttäytymisellä satuttaa itseään. Mutta se kaikki sisään kasattu paha ajallaan käy niin ylivoimaiseksi, että se näkyy ja tuntuu.

Olisin ilman henkiseen toipumiseen tarttumistakin pystynyt pitämään itseni normaalipainoisena kamppailu-urheilijana hamaan hautaan saakka, mutta hyvinvointi ei olisi ikinä tullut olemaan täysipainoista. Omien ongelmiensa tiedostaminen on ainoa keino päästä käsiksi niihin ja työstämään niitä. Pystyn edelleen hyvin heikosti sietämään kotona yksin täysin hiljaista tylsyyttä. Aina pitää olla telkkari, läppäri tai kirja. Tai ainakin puhelin. Mielellään pitää jo suunnitella johonkin lähtemistä tai menemistä tai tekemistä. Vähintään siivota.

Thainyrkkeilijä Jarkko Steniuksen kirja Nyrkkisankari päätyi käsiini treenikaverin lainaamana. Stenius kertoo omin sanoin mitä on olla lapsuutensa kolhimana totaalisen tunnevammaiseksi itsensä kovettanut jääräpää ja kaiken hengenvaarallisen sekoilun ja vahingonteon jälkeen päätyä meditoimaan. Mua huvitti ensin ihan helvetisti lukea kirjan lopussa tarinaa tästä nimenomaisesta meditaatiokokeilusta, kunnes tajusin, että mä olisin itse täysin samanlainen. Lainaan teille pätkän, jossa kirjoittajan pitää keskittyä meditoinnin lomassa laskemaan hengityksiä, jotta ymmärrätte:

"Silmät kiinni. "On vain hengitys. Yksi. Kak... Kuka yskäisi?" Avasin silmät ja katsoin ympärilleni. Venyttelin. Ja sitten taas uusi yritys, nyt ilman laskemista. Hiljaisuus. Hengitys. Kaskaiden siritys. Kutitti. Vitutti. Sattui. Ajatukset laukkasivat päättömästi enkä saanut niitä pysäytettyä. Avasin silmät. Suljin silmät. Avasin silmät. Venyttelin. Portsarikin venytteli. Hymyilin. Sama kuvio jatkui. Silmät kiinni. Silmät auki. Venyttelyä. Yskäisy. Maiskutusta. Niiskutusta. Nieleskelyä. Ranteiden pyörittelyä. Sormien heiluttelua. Kielen pyörittelyä. Selän naksuttelua."
Sitten mua nauratti taas. Ei hitto, toihan on kuin minä silloin sen ainoan kerran joogassa! Ja tajusin myös, etten ole koskaanikinäever kokeillut vaan olla. Ihan vaan..olla. Tämän oman itseni kanssa. Mulla on sekä itsessäni että menneisyydessäni paljon asioita, joista olen nykyään jo melko tietoinen ja yhtä tietoinen siitä, että en mielelläni lähtisi niitä kohtaamaan. Ja ne hiljaiset tyhjät hetket arjessa on niitä pelottavia hetkiä, kun tajuan jonkun mörön saattavan pyrkiä pintaan.

Stenius kirjoittaa kovuudesta, itsensä kovettamisesta kaikkea ikävää (ja siinä ohessa hyvääkin) vastaan ja siitä ikuisesta pärjäämisestä ja kaikesta selviämisestä aina vahvana ja mieluiten yksin. Siinä missä Nyrkkisankari purki pahaa oloaan muun muassa ulospäin tempomalla milloin ketäkin turpaan myös kehän ulkopuolella ja olemalla juro ja kova niin omalla kohdallani se purkautuu itseeni. Ulospäin olen aina ollut sellanen avoin, iloinen ja helposti lähestyttävä persoona. Puhun ja nauran paljon, puhun myös hyvinkin vaivattomasti myös näistä vaikeistakin asioista, mutta en silti päästä ihmisiä lähelleni. Hylkäämisen pelossa ja elämän opettamana sitä vaan automaattisesti olettaa ihmisten olevan pelkästään vierailemassa osana elämääni ja kohta on taas pärjättävä yksin.

Olen aina ollut valmis auttamaan muita ja järjestelemään asioita muiden hyväksi täysin myös oman hyvinvointini kustannuksella. Palvelusten pyytäminen omaksi hyväksi on aivan järjettömän vaikeata, yleensä täysin mahdotonta. Vasta Al-Anonissa silloin reilu vuosi sitten aloin ymmärtämään sen olevan aivan jees, että myös mun mielestä välillä kaikki on vaan aivan paskaa. Voin sanoa ei ja olla todella perseestä. Aina ei tarvitse miellyttää ja nyökytellä ja menettämisen pelossaan tehdä kaikkensa, jotta tiettyjen ihmisten kanssa pysyisi rauha maassa. Elämä järjestyy ja minä pärjään, ilman että yritän raivolla pitää kaikkia lankoja käsissäni. En voi pelastaa muita kuin itseni. Enkä voi auttaa muita, jos en pidä huolta ensin itsestäni.

Matkaa on vielä ihan hirvittävästi kuljettavana, mutta ymmärrys hyvinvoinnin kokonaisvaltaisuudesta on ihan hillitöntä. Aika harvan ihmisen elämä on ollut niin täydellistä, etteikö yhtään mitään henkistä painolastia ja selvitettävää olisi. Mutta onko uskallusta ja tahtoa kohdata sitä kaikkea on eri asia. Usein siihen lähdetään vasta kun on oikeasti pakko. Kun ei enää kestä sen aiheuttamaa painetta.

Sen oman keskittymisen siirtäminen vaakaan, kaloreiden laskentaa, ruokien punnitsemiseen, punttien nosteluun, nyrkkien heilutteluun ja nukuttujen tuntien vahtaamiseen ei paranna mitään, jos todellisiin ongelmiin ei tietoisesti pureuduta. Mutta hyvä ruokavalio ja mieluinen liikunta, painonpudotus ja sitä kautta tuleva kohonnut itsetunto saattavat nostaa sitä omanarvontuntoa ja elämän miellekyyttä niin paljon, että siihen mystiseen kalvavaan kurjuuteen haluaa saada vastauksia ja päästä eroon siitä.

Kokonaisuus. Sitä me ollaan ja sitä kautta rämmitään kohti kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Miksi kirjoitan näin henkilökohtaisia asioita täysin julkiseen blogiin? Koska tämä on hyvinvointiteemainen blogi eikä hyvinvointia ole olemassakaan, jos pääkoppa voi huonosti. Ja tämä hyvinvoinnin vastakohta on aiheutunut salailusta ja vaikenemisesta. Tämä on aihe, josta on pakko puhua!


2 kommenttia:

  1. En osaa sanoo muuta kun että kiitos ja aamen. Ja oot niin oikeessa siinä, että nää on asioita mistä todellakin pitää puhua, enemmänkin kun siitä mikä dieetti tai treeni nyt toimii parhaiten ja paljonko melatoniinia kannattaa ottaa nukkuakseen. Kuulostaa siltä että oot oikeella tiellä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai esimerkiksi mun kohdalla tarvitaan sitä ruokavaliota ja treeniä ja vähän melatoniiniakin, koska mun tunnepuolen ongelmat on johtaneet lihomiseen. Mutta. Tulen jossain määrin kamppailemaan sekä painon että ruokavalion että sen kaiken muunkin kanssa, jos niitä nimenomaisia ongelmia ei ikinä lähdetä avaamaan. "Kokonaisuus" ja "kokonaisvaltainen" on mun uusia lempparisanoja! :D Niin ja kiitos. :)

      Poista