keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Ethän sä nyt jumalauta voi omaa päätäsi juosta pakoon kerta toisensa jälkeen?!

Mitä enemmän kaivaudun sen metsästämäni kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin syövereihin, joudun törmäämään kerta toisensa jälkeen henkiseen hyvinvointiin. On käsittämättömän vaivatonta pistää itsensä syömään tavalla X ja treenaamaan kovaa tavalla Y ja vielä nukkumaankin määrän Ö verrattuna siihen, että pitäisi osata olla oman pääkoppansa kanssa.

Koska ikävät asiat eivät helpota kuin niitä käsittelemällä ja niistä puhumalla, niin jatketaan sitä linjaa, joka tämän alkaneen vuoden teemaksi on näyttänyt yhtäkkiä asettuvan. Olen jo useaan otteeseen kertonut olevani läheisriippuvuuteen sairastunut alkoholistin läheinen. Esimerkiksi TÄMÄ tekstini käsittelee aihetta - ja on muutenkin merkittävä teksti tämän tulevan ajatusten kaatopaikan ymmärtämiseen!

Vielä vuosi sitten tunsin suurta pelkoa ja ahdistusta elämääni vaikuttaneesta alkoholismista puhumisesta. Tunsin tekeväni väärin ja puukottavani selkään rakasta ihmistä, joka tahtomattaan sairautensa takia on aiheuttanut minulle vuosien varrella suurta pahaa ja vahinkoa. Ennen ensimmäistä Al-Anon -kokoustani yli vuosi sitten olin aivan paniikissa. Istuin autossa itkemässä hysteerisenä, koska tunsin tekeväni maailman suurimman vääryyden, jos menen kertomaan ventovieraille ihmisille läheiseeni liittyvistä ongelmista. Kasasin itseni ja oman iloisen reippaan olemukseni kanssa marssin paikalle aurinkoisesti tervehtimään ihmisiä. Vanhempi rouva pommitti laakista koko hienon suojamuurini tuhkaksi, kun katsoi silmiin huoneen toiselta puolelta ja sanoi lempeästi hymyillen: "Ihanaa, että sinä tulit." Siitä kokouksesta alkoi pahan olon purkautuminen.

Vuodessa olen ehtinyt jauhamaan elämäntarinaani kaikkinensa niin monelle ihmiselle niin moneen kertaan, että enää siitä puhuminen ei jännitä eikä ahdista. Yhtä tylsän analyyttisesti voin puhua alkoholismista ja läheisriippuvuudesta, kuin auton renkaanvaihdosta ja ruokavalioista - tai no, ruokavalioista väitellessä jaksan edelleen nostaa kierroksia. ;) Mutta se aiheeseen liittyvä ahdistus on poissa. Se ei ole minun vikani yhtään sen enempää, kuin alkoholismiin sairastuminen on hänen vikansa. Voin puhua siitä avoimesti missä tahansa ja kenen kanssa tahansa, koska sen patoavan ja tuhoavan salailun aika on ohi, sen on pakko olla tai se romuttaa mut lopullisesti aivan kokonaan. Kuten huomaamme, niin itsekin olen pitänyt aihetta niin arkaluontoisena ja henkilökohtaisena, etten ole siitä juurikaan blogissa kirjoitellut, ennen kuin viime vuoden loppupuolella ja tämä vuosi on tykitetty aiheen tiimoilta tasaisesti. Häpeä ja alkoholismin opettama vaikeneminen ovat toimineet. Tai toimivat ennen.

Tämä pohjustus taas siihen, että läheiseni alkoholismi on suurin yksittäinen negatiivinen tekijä henkisen hyvinvoinnin osalta. Olen jo hyvin pienestä pitäen oppinut valikoimaan asioita, joista saa puhua ääneen. Olen oppinut valikoimaan tunteet ja mielentilat, jotka saa näyttää julkisesti ja joita ei missään nimessä. Olen oppinut muokkaamaan käytöstäni ihmisten mielenliikkeiden mukaan, joita olen hyvin varhain oppinut lukemaan aivan äärimmäisen herkillä antureilla. Olen käyttänyt valtavasti energiaa toisten mukailuun ja miellyttämiseen, jotta olen saanut säilytettyä rauhan maassa.

Siinä toisten tunteisiin mukautuessa sitä unohtaa jotain aika merkittävää - itsensä.

Kun tunteilla ei ole mitään paikkaa mihin mennä eikä reittiä purkautua, niin ne patoutuvat. Kunnes tulvivat yli äyräidensä ja purkautuvat aina jotenkin johonkin. Siinä missä Nyrkkisankari Jarkko Stenius veti brenkkua ja tempoi ihmisiä neppariin, niin itseni kohdalla se paha olo purkautui sisäänpäin minuun itseeni. Teini-ikäisenä heräilin viikottain monena yönä aivan mielipuolisiin ahdistuskohtauksiin, joiden aikana ihan tuhannen sekopäisenä koin tarvetta päästä pois itsestäni. Hyperventiloin, löin, purin ja raavin itseäni ja lopulta itkin hysteerisenä sängyn tai huoneen nurkassa. Eikä kukaan tiennyt, olin vain se iloinen ja reipas maailman kiltein teini. Myöhemmällä iällä tulivat syömishäiriöt. Ensin hallitsemattomat ahmimiskohtaukset, vasta paljon myöhemmin bulimia. Kamppailen niiden kanssa yhä edelleen.

Syömishäiriökohtauksessa omalla kohdallani on kyse kontrollista. On niin paljon asioita, joihin en ole pystynyt epätoivoisen sinnikkäistä yrityksistäni huolimatta vaikuttamaan. Kun siihen vielä yhdistetään se, etten osaa käsitellä mitään vähänkään ikäviä ajatuksia ja tuntemuksia, niin soppa on totaalisen valmis. Esimerkiksi bulimiakohtaus on kaksiosainen. Ensin tulee negatiivinen asia, jota ei pysty kohtaamaan, joten ahmimalla järjestää muuta "draamaa" johon keskittyä, jotta se alkuperäinen käsittelyä vaatinut asia voidaan sivuuttaa. Se tila on täysin hallitsematon, olen kymmeniä kertoja kävellyt kaupassa ja mielessäni rukoillut, että joku lukisi ajatuksiani ja käskisi mun mennä kotiin, että älä tee tätä. Pääni sisällä kiljun apua, mutta sitä ei kukaan tiedä. Ahmittuani tulee kohtauksen toinen osa, jolla palautan kontrollin. Edes jotain, mihin pystyn vaikuttamaan, kun voi pakottaa itsensä oksentamaan sen kaiken pihalle.

Prosessi on sama kuin esimerkiksi alkoholin kanssa. Välttelyä. Tukahduttamista. Suuria lupauksia. Lupausten pettämistä. Ja taas on syy. Aihe. Retkahtelua. Välttelyä. Patoamista. Retkahtelua. Lupauksia. Retkahtelua. Salailua. Valehtelua. Kamala tarve parantua, mutta ei kykyä toteuttaa.

Ei mene päivääkään, etten miettisi minut hylännyttä läheistäni. Se ajatus ei katoa päästäni mihinkään ja tekee muiden henkistä painetta tuovien asioiden sietämisestä vaikeampaa. Tietyn määrän painetta kestää helposti, mutta monen pienen jutun kasaannuttua yhden ison painolastin lisäksi alkaa taakka nopeasti käymään liian raskaaksi. Tänään oli sellainen hetki - taas. Syömishäiriöiden sijaan, kuten olen täälläkin kertonut, tiedostan ohjaavani sitä tunteiden käsittelyn tarvetta muuhun tekemiseen. Niiden ajatusten käsittelyn ja kohtaamisen sijaan teen fyysisesti jotain. Treeniä, lenkkiä, uintia ja oikeastaan mitä tahansa, kunhan ei vaan tarvitse olla hiljaa ja paikallaan. Oleminen ilman tekemistä ahdistaa ihan käsittämättömän paljon!

Töistä kotiin ajellessani tunsin kaikki ahmimiskohtauksen ennusmerkit ilmassa. Se ahdistuksen, stressin ja henkisen paineen määrä oli sietämätön. Tiesin, ettei kotona ole mitään ruokaa, mutta en uskaltanut siinä mielentilassa edes suunnitella menemistä kauppaan. (Joku voi sanoa olevan kyse itsehillinnästä ja siitä "selkärangasta", mutta koen hyvin vahvasti sen olevan paljon enemmän. Se tila on täysin avuton.) Päätin, että painelen suorinta tietä kotiin, vaihdan vaatteet välittömästi ja lähden koirien kanssa lenkille. Tietty lenkkireitti kestää noin tunnin käveltynä ja sen jälkeen pääsee jo lähtemään suoraan treeneihin.

Ethän sä nyt jumalauta voi omaa päätäsi juosta pakoon kerta toisensa jälkeen?!

Koirankoulutuksessa jaksan aina ihmetellä kuinka ihmiset esimerkiksi hokevat koiralleen vuodesta toiseen "ei vedä, ei vedä, ei vedä" samalla kun nykivät hihnasta - eikä se tuota mitään tulosta. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Eikö kaikkien niiden kuukausien ja vuosien jälkeen pitäisi pikkuhiljaa kokeilla jo jotain muuta, kun toi metodi ei kertakaikkiaan tuota mitään tulosta? Sovelsin tätä ajatusta itseeni. Juostuani nyt vuosia omaa ahdistustani karkuun milloin minkäkin asian pariin ja ajautuen aina vaan syvempään ahdinkoon - olisiko aika kokeilla jotain muuta?

Enpä olisi arvannut minkälaiseen rooliin voikaan nousta pyytämättä treenikaverin mulle lainaama kirja Nyrkkisankari. Kirjoittaja on satalasissa sekoileva tunnevammainen, joka joutuu lopulta kohtaamaan oman päänsä meditaation kautta ja löytää siitä apua. Kaiken vimmaisen epätoivoni keskellä päätin, että nyt loppuu se pään hakkaaminen siihen täsmälleen samaan betoniseinään, joka ei ole antanut periksi ennenkään. En tiedä meditoinnista hevonhelvettiä, mutta ajattelin ettei se voi olla niin kummoinen laji, että voisin sen jotenkin pahasti mokata.

Tulin kotiin, riisuin lähes kaikki vaatteet yhdeksi mytyksi eteiseen, suljin koiria varten päällä olleen radion ja istuin keskelle olohuoneen mattoa. En tiennyt pitääkö olla jossain tietyssä asennossa tai jotain muuta hifistelyä, mutta siinä mä nyt sitten istuin. Päätin laskea hengityksiäni, niin siinä kirjassakin tehtiin. Päätin laskea sataan. Suljin silmät ja siinä samassa tajusin mikä show mun päässä oli käynnissä! Suljettujen silmien edessä kimpoili kuvia työpaikan varausjärjestelmästä, sähköpostista, parista autosta, kuulin miten helvetin lujaa koirien ruokia sisäänsä säilövä pakastin hurisi ja keittiössä oleva kello tikittää tosi kovaan ääneen!

Ensimmäisen kolmen hengityksen jälkeen kaiken sen ajatustulvan seasta poksahti pintaan "HAH! Pärjäsin paremmin kuin Stenius! Pääsin kolmeen!" kunnes muistin, että piti laskea. Kuulin oman sykkeeni jumputukseni korvissani ja tajusin, että sykkeeni on aivan liian nopea. Hengitys oli hyvin pinnallista ja "ylhäällä" tapahtuvaa hengitystä. Mietin eilisiä ja huomisia asioita ja vähän ensi viikkoa ja pikkaisen ensi kesää, pienen hetken myös viime kesää ja vähän alkutalvea sekä talvea kolme vuotta sitten sekä autoni renkaanvaihtoa ja lasintummennusta ja pitäis siihen jotkut kivat vanteetkin hommata kesäksi. Ainiin, piti hengittää. Sitten mietin, että kenelle soitan ensimmäiseksi kertoakseni, että hengitin sata kertaa. Ja mitä kirjoitan siitä blogiin ja kuinkahan sekava teksti siitäkin tulee. Lopputulemana kuitenkin se, että meditointi on ihan paskaa. Ajanhukkaa.

Puolenvälin jälkeen huomasin, että hengitys alkoi siirtymään alemmaksi. Muistin kuitenkin miettiä, että mahdan näyttää rumalta, kun pää oli kumarassa, jotta kaksoisleuka oikein pursui ja huonossa ryhdissä istuessa mahakin näytti läskimmältä. Mutta hengitin isommin. Keskityin hengittämään nenän kautta sisään ja suun kautta oikein pitkään ulos - ajattelin hengittäväni jotain pahaa pois sisältäni. Syke lähti laskemaan ja sydämenlyönnit tuntuivat paljon vahvemmilta. Hengittämisen tahti tipahti varmaan puoleen alun hyperventiloinnista. Sisään- ja uloshengityksen kombinaatio alkoi kestämään monen monta sekuntia ja hengitys tuntui lähtevän ihan alavatsasta asti.

Jossain kohti se huriseva pakastin ja keittiön tikittävä kello lakkasivat häiritsemästä. Lähempänä hengitysmaratonin loppupäätä tajusin, että koko kroppa tuntuu ihan käsittämättömän raskaalta. Jalat tuntuivat painuvan mattoa vasten, selkä taipui kasaan ja kädet lepäsivät sylissä vähintään satakiloisina. Pääsin hengitykseen numero sata, mutta pidin silmät edelleen visusti kiinni ja kävin älyttömän painavalta tuntuvan ruhoni kanssa selälleni makaamaan lattialle. Jatkoin hengittämistä, nyt tosin laskematta. Keskityin ajattelemaan kehoni jokaista osaa vuorollaan ja ajattelemalla ajattelin rentoutumista. Tuntu ihan oikeesti siltä, että painun läpi lattiasta!

Kunnes havahduin hereille.

Mä totta tosiaan olin nukahtanut. Selälleni siihen olohuoneen lattialle. Tuskin kerkesin kovin montaa minuuttia nukkumaan, mutta olo oli kuin viikon putkeen levänneellä. Mieli oli aivan käsittämättömän tyyni ja ajatukset rauhallisia. En vieläkään pysty muistamaan mikä oli se joku ihan tietty työasia, jota vielä hengitysmaratonin alussa murehdin niin helvetisti, että meinasi pää räjähtää. En vaan yksinkertaisesti muista sitä enää. Syke oli rauhallinen ja henkisesti koin sellaista tasapainoa, ettei ole aikoihin tässä päässä koettu.

Oon aina ajatellu, että meditointi ja semmosen mietiskelyhommat ylipäänsä on ihan ituhippiviherpiipertäjähissukoiden hommaa. Semmosta humpuukia, että mukamas tehdään jotain tosi hienoa ja merkittävää, vaikka ei oikeasti tehdäkään. OLEN OLLUT NIIN VÄÄRÄSSÄ! Tää menee taas siihen kategoriaan, että sitä ei usko ennen kuin sen itse kokee. Miten paljon sitä on ehtinyt kokemaan sitä ahdistusta ja henkistä painetta näinkin lyhyeksi luokiteltavan elämän aikana ja epätoivoisesti hakenut keinoja sen helpottamiseksi. Ja sitten tajuat, ettei ole mitään taikatemppuja. Ne asiat on uskallettava kohdata ja ne on uskallettava hyväksyä.

On uskallettava olla sen oman päänsä kanssa ja lakattava pakenemasta sitä kaikkea keinolla millä hyvänsä. Mua ei pelota treeneissä ottaa osumaa tai rääkätä itseäni aivan fysiikkani äärirajoille. Mutta olen pelännyt ja pelkään edelleen hiljaista hetkeä oman pääni kanssa. Sitä, kun joutuu kohtaamaan ne asiat, jotka todella aiheuttavat vahinkoa, jos (ja tähän asti kun..) ne jäävät käsittelemättä. Tänään en juossut omia ajatuksiani pakoon, kuten olen vuosia tehnyt kerta toisensa jälkeen. Se oli pelottavan hieno kokemus!

Tämä oli ehdottomasti yksi vaikuttavimmista asioista pitkään aikaan. Täytynee perehtyä aiheeseen ihan tosissaan, tämän avulla saadaan otettua varmasti äärimmäisen merkittävä askel kohti sitä kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Ihan julkisesti olen ylpeä itsestäni - Hyvä Konna, hienoja oivalluksia!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti