lauantai 13. helmikuuta 2016

Liian pitkä naiseksi

Mulla on ollut ihan tajuton kompleksi pituuteni kanssa aina. Peruskouluaikaan olin aina kaikkia pidempi ja ne harvat miehetkin, joista lopulta kasvoi mua pidempiä, vaivautuivat menemään ohi vasta joskus lukioaikoina. Kun piti liikuntatunnilla asettua pituusjärjestykseen niin paikka oli aina varsin selvä.

Epävarmuuteen, heikkoon itsetuntoon ja ujouteen taipuvaiselle teinitytölle on aivan hirveä paikka olla silmiinpistävän pitkä. Sitä erottuu aina liikaa. Aina joku kommentoi pituutta ja sitä on hirveän kiva vertailla, kuinka yhdeksän kymmenestä jää pätkäksi mun rinnalla. Vihasin pituuttani todella kauan ja sen kanssa eläminen oli tuskaa.

Vielä pari vuotta sitten mulle mitattiin pituudeksi 179cm. Mun mummo on sitkeästi väittänyt jo pitkään mun kasvaneen pituutta viime aikoina. Mutta voi mummoa, eihän enää kakskytjotainvuotiaat kasva pituutta! Paitsi jos ne tiputtaa pitkälti yli kaksikymmentä kiloa painoa ja alkaa urheilemaan kuin elukat. Tänään mut mitattiin pituuteen 180,5cm.

Siinä meni mun viimenenkin toivo! Olen aina lohduttautunut sillä, että ainakin mun pituus alkaa ykkösellä ja seiskalla. Siis sataseitkytjotain. Mutta ei, mä olen satakahdeksankymmentäjotain senttiä pitkä!! MITÄ?! Mutta tiedättekö, mä kestän sen. Mä oon siitä oikeastaan aika ylpeäkin! Opin arvostamaan pituuttani jo vuosi sitten, kun eksyin potkunyrkkeilyn pariin ja siitä lähtien olenkin kuunnellut tasaseen sitä, että mun on opittava hyödyntämään näitä raajoja.

Lajin parissa monet sparrikaverit jäävät pituudessa toiseksi ja mun tahdotaan oppivan käyttämään sitä mulle suotua etäisyyttä hyväksi. Ehkä mä en ole pieni enkä siro enkä kyllä edelleenkään kehtaa käyttää korkokenkiä siinä määrin kuin olen aina haaveillut, mutta mä voin oppia lyömään ja potkimaan ihan älyttömän matkan päähän! Vaikka edelleen multa joulukuussa syysleirilläkin kysyttiin, että miksi helvetissä mä lyön kuin olisin pituudeltani 150cm. ;)

Mulla on tuttuja naisia, joilla pituutta on reilusti enemmän kuin mulla ja ihailen sekä kadehdin täysillä sitä itsevarmuutta, jolla he koko upean ruotonsa kantavat. Mä vietin niin holtittoman määrän vuosia huonossa ryhdissä näyttääkseni lyhyemmältä. Vertailin aina itseäni muihin ja niin älyttömän paljon halusin olla pienempi ja sirompi.

En enää. Kaiken muun ohella olen opetellut sitäkin asiaa. On ihan saatanan siistiä olla yli 180cm pitkä nainen! Ja nyt jälkikäteen tajuan, että valtaosa pituuttani koskevista kommenteista on oikeastaan olleetkin ihailevia. Jatkossa voin myös päättää ottaa kaikki ne kommentit hyvällä, paskankö väliä sillä on miten ne on tarkoitettu. Mä en tälle pituudelle mitään mahda, joten ainoa vaihtoehto on oppia ottamaan siitä kaikki ilo irti.

Koska hei, mä meen parin viikon päästä Cheekin konserttiin ja voin kertoa, että mä nään permannolta lavalle helposti! ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti