keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Pitkän pääsiäisviikonlopun yhteenveto

Neljä peräkkäistä vapaapäivää - eikä ahdistanut yhtään! Varmaan ensimmäistä kertaa ikinä, yleensä kun jo tavallisessa viikonlopussa on mun makuun ihan liikaa ylimääräistä aikaa. Kuten on tullu tännekin kirjoteltua, niin niiden omien ajatusten välttelyssä itsensä kiireisenä pitäminen on avainasemassa. Ehkä tässä on otettu jotain pieniä edistysaskelia, kun on ihan rehellisesti nostettu jalkaa pöydälle ja oltu ihan tekemättä yhtään mitään.

Perjantai meni ensin jumpatessa sparrien merkeissä päivällä ja illalla poikien kanssa kirmattiin tanssimaan naapurikaupungin yöelämään. Promilleissa joraaminen vei veronsa ja lauantai meni aika pitkälti sohvaa kuluttaen ja se oli aika miellyttävää vastapainoa rankalle viikolle. Ja siis hyvällä tavalla rankalle. Lauantai-illan saunavuoro oli ihan älytöntä luksusta ja seuraavana yönä ladattu 14h unta sai maailman näyttämään taas varsin erilaiselta. Etenkin kun lopulta kaveriksi saatiin myös ihka oikea aurinko! <3

Sain kovaa noottia ton mulle vähän vieraan kiertäjäkalvosin-alueen kunnosta. Kuulemma joko alan panostamaan kehonhuoltoon tai seuraavaksi mä oon rikki. Sanoisinko, että kohtalaisen ankeat vaihtoehdot! Koska nyt kuitenkin pitäis pystyä vielä aika pitkään lyömään ja potkimaan niin jouduin myöntämään oman kuolevaisuuteni ja venyttelyä ja rullailua on pakko olla tiedossa. Myös osteopaatin numero alkaa olla puhelimessa aika liipasimella, en enää oikein omin avuin saa selkää auki niin hyvin kuin aikaisemmin.

Sunnuntai meni kodin kevätsiivouksen parissa ja maanantai aikalailla urheilupainotteisesti. Aurinko helli heti aamusta, joten suunnattiin koirien kanssa urheilukeskuksen tuntumaan aamujumpalle. Juostiin mäkeä koko lauman voimin ja koirat hölmöili keskenään mun kevyesti herätellessä kroppaa uuteen viikkoon jumppaamalla. Lähinnä mua ihmetytti, että muita ulkoilijoita ei näkynyt missään! Viskelin onnessani kärrynpyöriä ja riehutin koiria ja juostiin kilpaa ja nauroin ääneen katsellessani koirien rallailua keskenään. Sellasia pieniä suuria hetkiä elämässä!



Jatkettiin porukalla koirien kanssa metsälenkille ja sitä kautta pääsin katsomaan viikon ikäisiä vauvalampaita. Niiden onnettomien rääpäleiden kohdalla oli sellanen täysin auttamaton siismäenkertakaikkiaankestälainkaan -hetki. Kuinka hienosti ne honkkelit pukitteli ja ryntäili ja oli vaan niin älyttömän sööttejä. Mun on pakko saada lammas. Sellanen sopis mun laumaan niin hyvin!


Eläimet vaihdettiin eläimelliseen ja maanantai purkitettiin Keravalla potkunyrkkeillen. Olihan kertakaikkisen hieno pääsiäinen alusta loppuun! Samaan yhteyteen kun vielä tosiaan pari vähän päänvaivaa aiheuttanutta juttua saatiin vihdoinkin selväksi niin kuten eilen Läskiblogin Facebook-sivullakin tuli hehkutettua, on fiilis kertakaikkisen hyvä. Ja se jatkuu edelleen!

Ei lisättävää!

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Lemmikin hyvinvointi korkeintaan samalle viivalle

Kuten suunnilleen kaikki tietävätkin, niin laumaani kuuluu kolme koiraa. Lapinporokoirat Kauko ja Birre sekä sekarotuinen pieni ilopilleri nimeltä Bea. Eli kavereiden kesken Rutsi, PamPam ja Napu. Näistä vanhin on Birre, joka on nyt 8,5-vuotias ja sille alkoi ilmaantua noin kahden ikävuoden tietämillä iho-oireita.

Vuosien mittaan oireet räjähti käsiin aivan totaalisesti ja upotettuani pienen omaisuuden sen tutkimiseen ja hoitamiseen sain vastineeksi käytännössä en yhtään mitään. Vuosi sitten joulukuussa Birre sai viimeisen kutinakohtauksensa, jonka jälkeen lupasin sille (siivottuani ensin sekä sen itsensä että Bean että autohäkin raapiessa roiskuneesta verestä), että enää ei kutita ikinä. Siirryin marmoritiskeiltä edulliseksi tiedettyyn vanhan liiton eläinlääkäriin hakeakseni helpot kortisonit ja siellä mulle kaiveltiin kirjasta (KIRJASTA! Ei netistä vaan ihan ihka oikeasta kirjasta!) näytille kuvia täsmäävistä oireista ja autoimmuunisairaudesta. Ensimmäisellä kerralla ihospesialistin luona kysyin, voiko kyseessä olla tämä nimenomainen autoimmuunisairaus, mutta sitä ei ollut kuulemma mitään syytä epäillä. Vuosia (ja tuhansia euroja) myöhemmin saan koiralleni nimenomaisen tuomion paikassa, jossa ei ollut digitaalivaakaa tai tietokonetta. Siinä mestassa on muuten sitä jotain!

Anyhow, nyt karkas vähän tarinoinnin puolelle. Rouva Porokoira on nyt siis pärjännyt hyvin pienellä annoksella kortisonia annettuna joka toinen päivä ja on elämänsä voimissa. Terveeksi sitä ei lasketa enää ikinä, mutta sen mieliala on loistava ja se tuntuu nauttivan elämästään, joten mennään niin pitkälle kuin hyvältä näyttää. Kaikki siis sen osalta hyvin. Näiden ihon oireilujen takia kuitenkin aikanaan lähdin perehtymään koirien ruokintaan. Kokeiltiin erilaisia kuivamuonia. Oli viljatonta ja maissitonta. Sitten piti olla jo perunatonta ja riisitöntäkin. Ja eri proteiininlähteitä.

Sitten siirryttiin raakaruokintaan - ja siitähän se show vasta alkoi! Koirille oli ikioma lisäravinnekaappi (okei, on edelleenkin..), oma pakastin (tottakai sekin löytyy edelleen..) ja pidin parhaimmillaan päiväkirjaa ruokinnasta. Lisät oli laskettu tarkasti ja lihojen osalta etsin koko ajan vaan laadukkaampia ja laadukkaampia vaihtoehtoja. Etsin ihan älyttömästi tietoa aiheesta miljoonasta eri lähteestä, kokeilin, muutin, kokeilin, tutkailin, kokeilin ja viritin koirieni ruokavaliota ihan jatkuvasti. Puhumattakaan siitä, kun tuli pentu taloon ja oli tarkoitus ruokkia ensimmäinen koira ihan pennusta asti raakaruoalla. Siinä oli meinaan sitä jotain!

Nuorimies aloitti järeistä herkuista..

..ja päätyi mutustelemaan marjoja suoraan puskasta. Nykypäivän terveysintoilijat..

Eikä siinä mitään, hyvä niin. Lemmikkien hyvinvoinnista kuuluukin olla kiinnostunut ja siihen täytyy panostaa - eläimet on täysin meidän armoilla, koska niillä aika harvoin on sananvaltaa siihen, että mitä tänään syötäisiin. Meillä on velvollisuus hoitaa niitä parhaalla mahdollisella tavalla myös ruokinnan osalta. Jotkut osaa nirsoilla huonolle ravinnolle, mutta nää kultapossut kyllä söis mitä tahansa kaupan halvinta viljajätettä vaikka henki lähtis. Ja lopulta lähtisikin - Birre raapisi itsensä oikeasti henkihieveriin luokattomalla moskalla, vaikka kortisonia virtais suoraan suoneen tauotta.

Tämän raakaruokintakehityksen aikaan tapahtui parikin asiaa. Ensinnäkin, alkoi projekti, joka on siirretty myös blogimuotoon työnimellä Miinuskolkyt. Tai tutummin Läskiblogi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kun oma paino hätyytteli sataa kiloa niin aloin tajuamaan, että tuijotan koiriani suurennuslasilla, että onko ne nyt liian läskejä ja reagoin välittömästi ruokavaliota muuttamalla painonheittelyihin - mutta mitenkäs se omien läskien tuijottelu edistyi? Jotenkin yhtäkkiä se iski tajuntaan, että pidän koirien ruokavaliosta ja liikunnasta hyvää huolta, mutta itse en liiku ja syön ihan käsittämätöntä paskaa päivästä toiseen. En ikinä katsoisi koiraani lihavana ja ontuvana, mutta olin sitä itse. Kärsin polvikivuista ja voin pahoin ylipainon kanssa, mutta silti oli kiire huolehtia, että onhan koiralla kupissa laadukkaan lihan lisäksi merilevää, Aata, Deetä, Eetä ja mites sinkki ja kalkki ja ja ja..


Toinen niihin aikoihin tapahtunut juttu oli se, että olin töissä koirien raakaruokintaan erikoistuneessa eläintarvikeliikkeessä. Neuvoin asiakkaiden koirille ruokavalioita ihan alusta loppuun kaikki osaset huomioiden lisäravinteita myöten. Ja siinä hommassa tajusin miten paljon sitä tehdään. Koirat saa huippuluokan safkaa, koirat viedään juoksemaan pellolle, koirat viedään hierojalle ja osteopaatille sekä tottakai koirien levosta, palautumisesta ja venyttelystä pidetään huolta. Ja samalla näiden huippuhyvin huollettujen koirien omistajista näkee, että sais ihan pikkasen kohdistaa sitä huolenpitotarmoa itseensäkin.


Sanoisin olevani jokseenkin hyvä ihmistuntija ja aikamoinen asiakaspalvelun ihmelapsi. Koiranruokakaupassa työskennellessäni sai kuulla niin käsittämättömiä mielipiteitä, kysymyksiä ja ajatuksia milloin mistäkin aiheesta, että niistä voisi kirjoittaa kirjan. Siihen suosikkikategoriaan kuitenkin uppoaa ehdottomasti se, kun halutaan tietää esimerkiksi kuinka monta milligrammaa ruokintatavalla X koira saa A-vitamiinia ja kuinka paljon siitä imeytyy. Tai kuinka monta mikrogrammaa ruokintatavalla Y saadaan D-vitamiinia ja tottakai kuinka paljon siitä imeytyy. Muutamia kertoja tutkaani osui asiakas, jolle saatoin hymyillen esittää kysymyksen: "Kuinka paljon sinä olet tänään saanut ravinnostasi A-vitamiinia ja kuinka paljon siitä imeytyi?" Kerta toisensa jälkeen sain vastaukseksi ensin hölmistyneen ilmeen, sen jälkeen helpottuneen huvittuneen huokauksen, että no joo ihan totta.

Haluan ehdottomasti, että lemmikkien hyvinvointiin panostetaan jatkossakin paljon. Siitäkin aiheesta on hirvittävästi opittavaa eläinlajista riippumatta eikä koskaan voi olla liian hyvä lemmikinomistaja. Mutta hyvänen aika, pitäkää silti itsestännekin edes vähintään yhtä hyvää huolta!

Ja oikeastaan sama myös toiseen suuntaan - jos itsellä on ruokavalio viimesen päälle huippuunsa hiottu, niin on aikamoista vääryyttä kantaa esimerkiksi koiralle kuppiin pelkkää teollisuusjätettä. Missiona jokainen lukaisee mitä siinä ruokapussin tai pakasteen sisällysluettelossa oikein lukee ja sitten miettii söisikö vastaavilla arvoilla olevaa ruokaa itse.

Itse söin ennen ruokaa, jota en olisi ikimaailmassa antanut koirilleni. Nykyään olen naureskellut suurimman eron olevan se, että koirat vetää omat lihansa raakana, minä pannun kautta.

Tuore PT Kauko haluaa vielä kannustaa kaikkia liikkumaan!


Terveestä ja hyvinvoivasta omistajasta saa lemmikitkin enemmän irti!

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Vatsa tykkää siemenistä

Pellavansiementähän olen käyttänyt VHH-urani aikojen alusta asti, mutta nyt on otettu mukaan se jälleen nimeä tehnyt chia. Ihan mikään uusin keksintö ei tämä chia ole, mutta mulle käyttöpuolella ihan uusi tuttavuus.

Vähän päivästä riippuen olen joko aamulla tai illalla liottanut yleensä vähintään puolisen tuntia (välillä esim yön yli) sekä chian että pellavansiemeniä. Nämähän molemmat liotettaessa muuttuvat semmoiseksi geeliksi, jota vieläkin paremmin kuvaa mielestäni sammakonkutu. Semmosta vähän epämääräsen näköstä limaa. Se maistuu oikeastaan ei yhtään miltään, mutta jostain syystä tykkään siitä ihan semmosenaankin.

Usein tästä geelistä saa ihan kokonaisen aterian täydentämällä muilla siemenillä, marjoilla ja kermarahkalla. Rahkaan sekotettuna siitä tulee vielä jokseenkin syötävän näköistä, mutta koska kaikki pitää tehdä niin simppelisti ja rumasti kuin vain ikinä mahdollista, niin olen syönyt sammakonkutua nyt ihan vaan lisättyjen siemenien ja marjojen kera ilman rahkaa. Ja se on hyvää!


Kaikkien hyvien ravinteiden "piilovaikutusten" lisäksi yksi ehdottomasti tuntuvin syy suositella tätä ällötystä on vatsan vointi. Olen tässä elämän varrella elänyt jos jonkinmoisten vatsan tuntemusten kanssa ja alan olla jo varsin tietoinen siitä mitä sisälläni tapahtuu. Esimerkiksi eilen söin mummolassa riisitöntä risottoa (mummo ) ja illalla ihmettelin tuttua pistävää tunnetta suolistossa. On jo niin moneen otteeseen ravattu nää ruoka-aineet läpi, että tiesin heti syyllisen: maissi. Se oli ainoa osa, joka ei kuulu normaaliin arkiruokavaliooni, joten kipujen aiheuttaja oli helppoa bongata. Hiilihydraattipitoisuutensa takia en muutenkaan itse käytä maissia ruokiin, mutta näköjään sitä sietää vältellä noin muutenkin.

Fyysisten tuntemusten pilkuntarkka tarkastelu on tehnyt sen, että enää tänä päivänä ei vatsan kanssa tarvitse murehtia noita satunnaisia ohilyöntejä lukuunottamatta tai tahallisen porsastelun takia. En siis varsinaisesti tarvitsemalla tarvitse tämän siemensekoilun vatsantoimintaa tasoittavaa vaikutusta, mutta joku vaikeasti selitettävä parempi tunne vatsassa on ollut nyt kun päivittäin on lusikoitu tota epämääräsen näköistä geeliä kurkusta alas. En osaa sanoa tai selittää mikä se merkittävä ero on, mutta tollanen sammakonkutu tekee vatsalle selkeästi oikein hyvää. Toki sekin on, että mulla toi veden juominen on aika heikolla pohjalla aina välillä ja nämä erittäin paljon vettä tähän limahässäkkään sitovat siemenet auttaa osaltaan siinäkin hommassa. Rasvojen reilulla kädellä lisääminen ruokavalioon on tehnyt merkittävää hyvää vatsalle ja nyt tää siemenhässäkkä parantaa vatsan vointia entisestään. Läskiblogi suosittelee!



keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Masentava some-illuusio - täysin käsiin levinnyttä pohdiskelua!

Blogin alkuperäinen pääpaino on ollut aikanaan vähähiilihydraattisessa ruokavaliossa - etenkin sen avulla laihduttamisessa. Koin siihen aikaan (yli)painon olevan suurin ongelma hyvinvointini esteenä ja kuten on huomattu niin hitaasti viimeisen vuoden aikana blogin suunta on lipsunut kaikkeen muuhun kuin VHH-ruokavalioon.

Isolta osin tämä johtuu siitä, etten koe järin suurta intohimoa jauhaa uudestaan ja uudestaan samoja juttuja, kun kyseinen ruokavalio ja mulle sopiva tapa toteuttaa sitä on asettunut aikalailla uomiinsa. (MUTTA! Mikäli joku haluaa aiheesta jotain kysyä ja tietää niin sitten asia on ihan eri ja jaksan paasata maasta taivaaseen kaiken alusta loppuun!) Ensin sai väistyä ruokavaliopälätys taka-alalle, kun innostuin liikuntapuolesta. Koska kun paino saatiin hallintaan ja arkipäiväistettyä niin seuraavaksi tärkeimmäksi nousi urheilu. Nykyään se liikkuminen kamppailee aika tasavertaisesti palstatilasta sitten tämän henkisen puolen hyvinvoinnin jauhamisen kanssa.

Ja nyt jauhetaan taas siitä. Sosiaalinen media kun luo ihan järjettömät paineet. Olen tästä urputtanut ennenkin moneen otteeseen ja jaksan hokea samoja juttuja edelleen. Somessa kun kaikki on täydellistä. Täydelliset selfiet, viimeisen päälle siivotut kodit, vanhemmat jumaloivat lapsiaan päivän jokaisena hetkenä, viikonlopun ryyppyreissut on olleet vaan sivistynyttä hauskanpitoa, viidentoista avioliittovuoden jälkeen umpionnellinen avioliitto, täydelliset lemmikkieläimet, täydellisen tyyni suhtautuminen täydellisten lemmikkieläinten syötyä uusi nahkasohva, kaunis koti, uutuuttaan kiiltävä auto ja päivästä toiseen superterveellinen ruokavalio.

Ei ehkä ihan niin todellista sitten kuitenkaan. Illuusiota. Huijausta. Kenenkään elämä ei ole sitä aina. Päivästä toiseen. Enkä nyt tarkoita, että kaikkien elämä on oikeasti kauniin somekuvan takana pelkkää rumaa kaaosta, mutta valitettavasti liian usein sosiaalisen median kautta saa aivan liian täydellisen kuvan. Se voi olla herkästi todella masentavaa, jos ei osaa yhtään katsoa niiden kauniiden tekstien ja kuvien ohi ja kuvitella niitä asioita, mitä todellisuudessa tapahtuu sen yhden ikuistetun hetken ympärillä. En ainakaan itse ole vieläkään oppinut ihan täysin olemaan vertailematta itseäni ja elämääni siihen, mitä jollain muulla on - tai näyttää olevan.

Itsehän en jaksa lukea esimerkiksi blogeja, joissa kaikki on vaan aina ihan mielettömän upeeta ja mahtavaa. Kirjoittajasta tulee inhimillisempi, jollain tapaa läheisempi, kun vaikkapa aina välillä tulee kunnon helvetinperkele-tilitystä ja mikään ei suju ja kaikki on paskaa. Koska se on elämää. Meillä kaikilla aina välillä. Alkoholismin ja läheisriippuvuuden maailmaan kaivautumisen kautta esimerkiksi oman avoimuuteni rohkaisemana muidenkin tuttavien jakamat tarinat aiheesta ovat saaneet tajuamaan, että ei täällä kyllä jumalauta kukaan tiedä kenestäkään mitään. En tarkoita myöskään sitä, että aina pitäisi olla kitisemässä ja valittamassa ja kiukuttelemassa (sitäkään en kestä yhtään!), mutta ajottainen alavireisyys ja ikävät fiilikset kuuluu elämään.

Olen saanut osakseni hämmästelyä siitä, että avaan elämästäni näin julkisesti "todella paljon". Kuinka elämääni on vaikuttanut ja vaikuttaa läheiseni alkoholismi, jonka kautta olen sairastunut läheisriippuvuuteen ja sitä kautta syömishäiriöihin. Nehän ovat niin kovin henkilökohtaisia aiheita ja täällä mä vaan vaahtoan niistä ihan julkisesti omalla naamallani. Juuri siksi. Alkoholismi opetti vaikenemaan - kun pidät turpasi kiinni ja peität todelliset tunteet niin rauha pysyy maassa. Menepä sohaisemaan muurahaispesää ja helvetti on irti! Alkoholistin kanssa elin livenä some-elämää. Kaiken piti olla nättiä ja mukavaa ja iloista ja hauskaa ja ulospäin ihan mielettömän kadehdittavan näköstä.

Ja olin siinä älyttömän hyvä! Edes oma äitini ei tiennyt ennen kuin lähempänä aikuisikääni, miten totaalisen romuna ja vaurioitunut olin henkisesti ja tunne-elämältäni. Koko ikäni olin kuunnellut sitä "voi miten kiltti lapsi!" ja "voi miten kiltti teini!" ja miten on niin iloinen ja sosiaalinen tyttö. Sellasen kuvan opin luomaan ja vain harvoin sattuneita tunneylilyöntejä lukuunottamatta sain pidettyä rauhan maassa ja kaikki tyytyväisinä. Kunnes Al-Anonissa opin, että on oltava itsekkäämpi - paljon itsekkäämpi. Aloin puhumaan, olemaan rehellisempi (itselleni!), tuntemaan enemmän omaa arvoani. Se valitettavasti myös karsi juovan läheiseni pois elämästäni hänen tahdostaan, mutta sille en tunnetusti voi mitään. Ainakin sain potkia murusiksi ja haihtuvaksi tomuksi sen kulissilinnan vihdoinkin. Sai vihdoinkin kunnolla henkeä.

Koska ei, en todellakaan ole todellisuudessa pelkästään se jaksava, pärjäävä, naurava, auttavainen ja positiivinen ilopilleri. Pääasiassa olen kaikkia noita ja ne tulevat niin kovin luonnostaan, mutta oli valaisevaa tajuta, että on ihan okei olla myös kaikkien noiden täydellisiä vastakohtia, jos siltä tuntuu. Ja kun on antanut itselleen luvan olla tarpeen vaatiessa myös aivan loppu, kiukkuinen ja kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestä eristäytynyt, niin yhtäkkiä se onkin tehnyt kaikista noista positiivisiksi luokitelluista piirteistä paljon aidompia. Niitä ei tarvitse enää pakottaa ja niillä peittää mahdollista pahaa oloa, vaan sen pahan olon saa käsitellä pois ja sitten ne mukavat piirteet ovatkin moninkertaisesti räiskyvämpiä ja aidompia, kun ne tulevat ihan puhtaasta sielusta ja sydämestä.

Alunperinhän mulla oli tätä tekstiä varten joku ihan looginen punainen lanka, mutta hukkasin sen jo kauan aikaa sitten. Mutta hei, sehän ei kertakaikkiaan ole yhtään mitään uutta! Ehkä nyt vaan pointtina se, että mun mielestä jokainen someaktiivi vois vähän enemmän valottaa sitä todellista arkea. Olla enemmän inhimillisiä ja tietyllä tavalla rehellisempiä. Ja samoin sitten sitä someinfoa vastaanottavina osapuolina voidaan vähän karkeemmalla filtterillä kattoa niitä kuvia ja lukea tekstejä.

Jos joskus kohdataan livenä, niin kyllä mä oikeesti puhun ja nauran ihan helvetisti. Ihan oikeesti - niinku PALJON. Mutta jos kunnolla tutustuttaisiin, niin joutuisit huomaamaan, että mä myös kiroilen ja raivoan aina välillä ihan yhtä täysillä. Sitten se on taas sillä purettu ja jaksaa nauraa ja iloita täysillä. Kunnes maailman lyhyin pinna saattaa kärähtää sekunnin sadasosissa ja tempasen hirveet kierrokset. Ja sit taas aurinko paistaa. Koska hei, se on laiffii se!

Tähän loppuun kuva liittyen niihin täydellinen koti -kuviin. Näissä kuvissa on kylpyhuoneeni. Siis ensimmäinen näky, jonka kohtaan, kun tulen kotiin. Värimaailma suoraan 70-luvulta ja loppusisustus ihan omaa käsialaa. Tää näky piristää aina yhtä totaalisen paljon..NOT!! Mutta kun olen niin käsittämättömän laiska, etten saa pidettyä tätä luukkua ojennuksessa..

Ja tietysti vähän omanaamakuvaa. Näitä otoksia tulee otettua aina vähintään kymmenen, sitten kikkaillaan kontrasteilla ja filttereillä ja kyllä tulee niin profiilikuvamatskua. Uskon vahvasti, että etenkin samoissa porukoissa treenaavat henkilöt voivat todistaa naaman näyttävän aina tältä. Fressi meikki, harkittu ilme ja suunniteltu kuvakulma. Tän näkösenä sitä herää, käy töissä ja treenaa. Aina.

Näinkin tuskainen avautuminen, vaikka viikko on tähän asti sujunut oikeastaan todella hyvällä vireellä, ei oikeastaan mitään valittamista. Tai olis varmaan jos oikein kaivelis, kuten stressiä aiheuttavia rahahuolia, mutta kokonaisuus ansaitsee nyt todella hyvää arvosanaa. Ja näkisin sen näin, että kokonaisuus ratkaisee ja siihen kuulu sekä sitä hyvää että pahaa - sopivassa balanssissa kaikkea niin hyvinhän tää sujuu taas.

Päivän opetus, olkaa kriittisiä liian ylitsevuotavaa hehkutusta kohtaan, ottakaa itseenne sen sijaan hyvää energiaa aidoista fiiliksistä ja hyviä energioita on aina enemmän kuin suotavaa jakaa eteenpäin. Mun päivään toi tänään lisäripauksen aurinkoa vanhempi rouva, joka kävellessään hymyili itsekseen ja kohdallani katsoi silmiin ja tervehti iloisesti. Ei harmainta aavistusta kuka hän oli, mutta se hymy tarttui! Kannatti siis jättää puhelin kotiin, somea siinä samalla tapani mukaan kytätessäni treeneihin kävellessäni olisin missanut tämän ilahduttavan hetken todellisesta elämästä!

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Foihan Forsman ja Läskiblogin virallinen voimajuoma!

Sain tammikuussa ystävältäni synttärilahjaksi muun muassa Forsman Tean tuotteita. Muhun iski välitön hulluus näitä kohtaan ja nyt mulla keittiö pursuaa noita kauniin värisiä pusseja pitkin pöytiä! GoExpossa Forsman Tealla oli toisekseen myös ihastuttavan kauniit myyntipisteet, tykkäsin kovasti! Luonnollisesti sieltä tuli myös ostettua täydennystä varastoihin.

No mikä hitto se Läskiblogin voimajuoma sitten oikein on? Siihen on käytetty haudutettua matea, jonka kaveriksi loraus kuohukermaa ja lusikalliset sekä hunajaa että kookosöljyä. Aggressiivisella lusikalla vatkaamisella öljykin saadaan sujuvasti sekoittumaan, eikä se jää pelkästään pinnalle kellumaan. Olkoot lumevaikutusta tai ei, mutta mä vannon tän taikajuoman nimeen ehdottomasti, että sen voimalla mä jaksoin painaa viime viikon treenit kuin eläin!

Läskiblogi suosittelee! ;)




sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Aikamoinen viikko..

Tulihan se sieltä - tämän vuoden ensimmäinen kaikilta osin täysi viikko! Alkuviikosta olin nyrkkeilyhanskoja lukuunottamatta paiskomassa kaikki hanskat ja rukkaset naulaan ja sekä kirveet että kaikki muutkin työkalut ja välineet mahdollisimman syvään kaivoon.

Tähän viikkoon mahtui pitkälti yli 40h töitä, suunnilleen lain puitteissa tapahtunutta koiranomistajuutta lenkkeilyn merkeissä ja kuutena päivänä treenit - joista vielä kahtena päivänä pari treeniä putkeen. Lauantaina aamupäivästä käytiin vetämässä viikon viimeiset treenit nyrkkeilyn merkeissä ja sen jälkeen oli aika voittajafiilis.


Viikon loppua kohden jo toista viikkoa pohjamudissa rymynnyt mieliala ja vireystila lähti vakaaseen nousuun. Kuten olen ennenkin kertonut, niin en ole uskonnollisessa mielessä lainkaan hengellinen, mutta Tyyneysrukous on tällä viikolla rullannut päässä varmaan tuhansia kertoja. Sen sanoma on vaan niin yksinkertaisen hieno ja jonain päivänä kun sen todella sisäistän ja opin käyttämään elämässä niin tulen pääsemään monesta ahdistuksesta.

Suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa, mitkä voin
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Siinä se. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. On vapauttavaa, kun etäisesti on vuodessa oppinut ymmärtämään ja jopa hyväksymään sitä, että kaikkeen ei vaan yksinkertaisesti voi vaikuttaa. Etenkään toisten ihmisten valintoihin, tekemisiin tai mielipiteisiin. En voi pakottaa oman elämäni alkoholistia raitistumaan enkä voi pakottaa itsestäni riittävää syytä raitistumiseen - ihan jo koska sellaisia valintoja ihmisten on tehtävä itsensä vuoksi, ei kenenkään muun. Vaihtoehdot siis asian hyväksi ovat aika vähissä, joten itselleni jää ainoaksi vaihtoehdoksi asian hyväksyminen. Vain siten voin auttaa itseäni ja poistaa omaa ahdistustani. Miksi hakata päätään seinään asian vuoksi, jolle ei mahda yhtään mitään? Siinä tulee vain oma pää kipeäksi.


Sen sijaan elämässä on paljon asioita, joihin voi vaikuttaa. Voin esimerkiksi valita lähipiiriini ihmisiä, joiden kanssa aidosti viihdyn. Ei tarvitse tuhlata energiaa väkinäisiin ystävyyssuhteisiin tai ihmisiin, jotka vaan kiristävät hermoja tai tuovat jotain muuta negatiivista enemmän kuin hyvää. Aavistuksen tapahtumarikkaan viikon päätteeksi sain viettää yhden yön mökkielämän rauhassa sellaisen ystävän kanssa, jonka tulosta elämääni olen kiitollinen päivittäin. Ihminen, jonka kanssa voi puhua kaikesta, voi nauraa, juhlia, treenata, itkeä tai ihan vaan olla, ihan rauhassa sanomatta sanaakaan. Nyt syötiin (paljon), saunottiin (paljon) ja nukuttiin (PALJON).


Henkisesti ja fyysisesti ollut jälleen aika vaiherikas viikko. Mutta loppua kohden tasaisen varmaa nousujohdetta - nyt on niin käsittämättömän rento ja tyyni mieli, ettei tosikaan. Myös keho tuntuu hyvin rentoutuneelta ja energiatasot ladatuilta.

Älä valita - Ala valita. <3

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Toimintaviikonloppu ja maanantainaama

Olihan toimelias viikonloppu!

Ensinnäkin perjantaina pääsin vihdoinkin sparraamaan, joka on viikko toisensa jälkeen jäänyt välistä työkiireiden takia. Siitä riemastuneena muutenkin jo toista viikkoa kestänyt ihan totaalinen alavireisyys jo lähtökohtaisesti antoi hyvin negatiivisen asenteen koko touhuun. Mä oon paska ja kaikki on paskaa ja ihan tiettekö vaan silleen yleisesti paskaa. Niinpä en varsinaisesti yllättynyt kuin onneksi jo joitain eriä siinä paniikissa hikoilleena loppu se leikki sitten kesken, kun aloin vääntämään itkua polvea pidellen.

Kaverin kanssa hyvin kevyesti kopsautettiin jalat vastakkain enkä siinä tilanteessa edes kiinnittänyt huomiota koko asiaan. Reilu kymmenisen sekuntia myöhemmin polvea vihlaisi ja siitä ihan pienen pieni tovi ja kipu olikin yhtäkkiä sellasessa mittakaavassa, että totta tosiaan tunsi olevansa taas elossa, hurraa! Veikkailtiin porukalla sen pienen kolauksen tulleen esimerkiksi hermoon, koska osuma ei todellakaan ollut kova. Viimeksi sentään jysäytettiin ihan kunnolla polvet vastakkain ja sain edustuskelpoisen mustelman, mutta tää oli nyt joku ihan oma juttunsa. Ehkä se oli vaan se vitutus, joka purkautu siihen hermoon. Se se oli, aivan varmasti.

Siinä lattialla kiukutellessani sinkoili kaveria oikeelta ja vasemmalta. Kuka toi vettä ja särkylääkettä, kuka kylmäpussia ja kuka askarteli ne siteellä polveen kiinni viilentämään. Siinähän se meni lepposasti lopputreeni sohvalla makoillessa polvi jäissä. Ihan kiva harrastus. ;)

Lauantaina käytiin kattomassa muistaakseni 15 ottelun verran potkunyrkkeilyä kisojen merkeissä Helsingissä. Kisoista pikainen pyörähdys kotona ja karaokebaariin istumaan iltaa. Tykkään laulaa ja hoilailen yleensä ihan missä vaan, mutta kärsin ihan jumalattomasta esiintymiskammosta enkä esimerkiksi laula karaokea. Koska meidän tiimi on päättänyt vuoden 2016 olevan muutoksen ja rajojen rikkomisen vuosi, niin lauloin yhden Breezerin ja kolmen teen voimalla julkisesti karaokea täydessä baarissa. Meinasin ihan oikeesti kuolla kauhusta. Se oli HIRVEETÄ! Kuulemma ens kerralla mennään hirveimpään räkälään mikä löydetään ja mä laulan siellä niin monta kertaa ja niin kauan, että se panikointi loppuu. Deal.

Sunnuntai sitten meni GoExpossa. Kun tässä vaiheessa alla oli jo monta tuntia lattialla istuskelua kisoja katsellessa ja siihen päälle oli edessä muutama tunti seisoskelua ja käppäilyä messuilla, niin sitä voi vaan veikkailla missä kunnossa alko olemaan toi jokseenkin ailahtelevainen selkä. Reilua neljättä tuntia messuiltuamme kärsin ihan jäätävistä tuskista. Taisin sanoakin siinä, etten edes muistanut sellasta kipua olevan olemassakaan.



Selkää on saatu jumpattua vähän paremmaksi, mutta jälleen kipu on kokoaikaista. Treeneissä valmentaja vaihtoi eräänkin potkun multa pois, koska tässä kunnossa sillä oli turhaa rasittaa selkää yhtään enempää. Onneks eilisillä messuilla oli nyrkkeilijöillä harjoituksia ja sain sieltä salaa bongailtua tosi kivan näkösiä lämmittelyliikkeitä ideoitua mukaan, joissa oli paljon venyttäviä kiertoja. Selkä suorastaan huusi tekemään niitä! Osteopaatti neuvoi varaamaan uutta aikaa, "kun alkaa tuntumaan siltä". Nyt vähän arvon mennäänkö niillä rajoilla, että pystyn vielä itse auttamaan itseäni, vai tarvitaanko jo ammattilaisen apua. Se kynnys lähteä ammattilaisen auttaviin käsiin on nykyään niin olemattoman matala, kun on vihdoin päässyt käsiksi kivuttomaan elämään.

Edessä on valtava henkinen remontti ja asenteenkorjaus. Olen ottanut jälleen kerran stressiä ja painetta asioista, joista sitä ei pitäisi ottaa. Siinä on menneet yöunet, unirytmit ja se normaalisti edes kohtalaisen eläväisen positiivinen asenne elämää kohtaan. Sitä on ollut oikeastaan vaan sellanen asennevammanen ja väsynyt stressipallo.

Siitä myöhemmin lisää. Maanantainaama näyttää tältä. Siinä on yhdistelmä väsymystä ja treeneissä ihan "pikkasen" auki jäänyt suojaus. Mutta katseessa on vielä onneksi eloa, tämä alavire on ohimenevää ja mä kyllä työstän sen sieltä ylös. Tämä on taas sitä vähän vähemmän nättiä somekuvaa. Ei aina sitä ihanan iloista ja täydellistä elämää ja vieläkin täydellisempiä selfieitä. Koska muistakaa, se bloggaajien, instailijoiden ja Facebookkareiden elämä ei koskaan ole niin täydellistä, kuin miltä se saadaan niin halutessaan näyttämään. Älkää vertailko itseänne kehenkään toiseen tai elämäänne toisten sosiaalisessa mediassa luomaan illuusioon. Keskittykää omaan vointiinne ja omaan onnellisuuteenne - rehellisesti. Ei mulla muuta. <3 Fall seven times - stand up eight.