keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Masentava some-illuusio - täysin käsiin levinnyttä pohdiskelua!

Blogin alkuperäinen pääpaino on ollut aikanaan vähähiilihydraattisessa ruokavaliossa - etenkin sen avulla laihduttamisessa. Koin siihen aikaan (yli)painon olevan suurin ongelma hyvinvointini esteenä ja kuten on huomattu niin hitaasti viimeisen vuoden aikana blogin suunta on lipsunut kaikkeen muuhun kuin VHH-ruokavalioon.

Isolta osin tämä johtuu siitä, etten koe järin suurta intohimoa jauhaa uudestaan ja uudestaan samoja juttuja, kun kyseinen ruokavalio ja mulle sopiva tapa toteuttaa sitä on asettunut aikalailla uomiinsa. (MUTTA! Mikäli joku haluaa aiheesta jotain kysyä ja tietää niin sitten asia on ihan eri ja jaksan paasata maasta taivaaseen kaiken alusta loppuun!) Ensin sai väistyä ruokavaliopälätys taka-alalle, kun innostuin liikuntapuolesta. Koska kun paino saatiin hallintaan ja arkipäiväistettyä niin seuraavaksi tärkeimmäksi nousi urheilu. Nykyään se liikkuminen kamppailee aika tasavertaisesti palstatilasta sitten tämän henkisen puolen hyvinvoinnin jauhamisen kanssa.

Ja nyt jauhetaan taas siitä. Sosiaalinen media kun luo ihan järjettömät paineet. Olen tästä urputtanut ennenkin moneen otteeseen ja jaksan hokea samoja juttuja edelleen. Somessa kun kaikki on täydellistä. Täydelliset selfiet, viimeisen päälle siivotut kodit, vanhemmat jumaloivat lapsiaan päivän jokaisena hetkenä, viikonlopun ryyppyreissut on olleet vaan sivistynyttä hauskanpitoa, viidentoista avioliittovuoden jälkeen umpionnellinen avioliitto, täydelliset lemmikkieläimet, täydellisen tyyni suhtautuminen täydellisten lemmikkieläinten syötyä uusi nahkasohva, kaunis koti, uutuuttaan kiiltävä auto ja päivästä toiseen superterveellinen ruokavalio.

Ei ehkä ihan niin todellista sitten kuitenkaan. Illuusiota. Huijausta. Kenenkään elämä ei ole sitä aina. Päivästä toiseen. Enkä nyt tarkoita, että kaikkien elämä on oikeasti kauniin somekuvan takana pelkkää rumaa kaaosta, mutta valitettavasti liian usein sosiaalisen median kautta saa aivan liian täydellisen kuvan. Se voi olla herkästi todella masentavaa, jos ei osaa yhtään katsoa niiden kauniiden tekstien ja kuvien ohi ja kuvitella niitä asioita, mitä todellisuudessa tapahtuu sen yhden ikuistetun hetken ympärillä. En ainakaan itse ole vieläkään oppinut ihan täysin olemaan vertailematta itseäni ja elämääni siihen, mitä jollain muulla on - tai näyttää olevan.

Itsehän en jaksa lukea esimerkiksi blogeja, joissa kaikki on vaan aina ihan mielettömän upeeta ja mahtavaa. Kirjoittajasta tulee inhimillisempi, jollain tapaa läheisempi, kun vaikkapa aina välillä tulee kunnon helvetinperkele-tilitystä ja mikään ei suju ja kaikki on paskaa. Koska se on elämää. Meillä kaikilla aina välillä. Alkoholismin ja läheisriippuvuuden maailmaan kaivautumisen kautta esimerkiksi oman avoimuuteni rohkaisemana muidenkin tuttavien jakamat tarinat aiheesta ovat saaneet tajuamaan, että ei täällä kyllä jumalauta kukaan tiedä kenestäkään mitään. En tarkoita myöskään sitä, että aina pitäisi olla kitisemässä ja valittamassa ja kiukuttelemassa (sitäkään en kestä yhtään!), mutta ajottainen alavireisyys ja ikävät fiilikset kuuluu elämään.

Olen saanut osakseni hämmästelyä siitä, että avaan elämästäni näin julkisesti "todella paljon". Kuinka elämääni on vaikuttanut ja vaikuttaa läheiseni alkoholismi, jonka kautta olen sairastunut läheisriippuvuuteen ja sitä kautta syömishäiriöihin. Nehän ovat niin kovin henkilökohtaisia aiheita ja täällä mä vaan vaahtoan niistä ihan julkisesti omalla naamallani. Juuri siksi. Alkoholismi opetti vaikenemaan - kun pidät turpasi kiinni ja peität todelliset tunteet niin rauha pysyy maassa. Menepä sohaisemaan muurahaispesää ja helvetti on irti! Alkoholistin kanssa elin livenä some-elämää. Kaiken piti olla nättiä ja mukavaa ja iloista ja hauskaa ja ulospäin ihan mielettömän kadehdittavan näköstä.

Ja olin siinä älyttömän hyvä! Edes oma äitini ei tiennyt ennen kuin lähempänä aikuisikääni, miten totaalisen romuna ja vaurioitunut olin henkisesti ja tunne-elämältäni. Koko ikäni olin kuunnellut sitä "voi miten kiltti lapsi!" ja "voi miten kiltti teini!" ja miten on niin iloinen ja sosiaalinen tyttö. Sellasen kuvan opin luomaan ja vain harvoin sattuneita tunneylilyöntejä lukuunottamatta sain pidettyä rauhan maassa ja kaikki tyytyväisinä. Kunnes Al-Anonissa opin, että on oltava itsekkäämpi - paljon itsekkäämpi. Aloin puhumaan, olemaan rehellisempi (itselleni!), tuntemaan enemmän omaa arvoani. Se valitettavasti myös karsi juovan läheiseni pois elämästäni hänen tahdostaan, mutta sille en tunnetusti voi mitään. Ainakin sain potkia murusiksi ja haihtuvaksi tomuksi sen kulissilinnan vihdoinkin. Sai vihdoinkin kunnolla henkeä.

Koska ei, en todellakaan ole todellisuudessa pelkästään se jaksava, pärjäävä, naurava, auttavainen ja positiivinen ilopilleri. Pääasiassa olen kaikkia noita ja ne tulevat niin kovin luonnostaan, mutta oli valaisevaa tajuta, että on ihan okei olla myös kaikkien noiden täydellisiä vastakohtia, jos siltä tuntuu. Ja kun on antanut itselleen luvan olla tarpeen vaatiessa myös aivan loppu, kiukkuinen ja kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestä eristäytynyt, niin yhtäkkiä se onkin tehnyt kaikista noista positiivisiksi luokitelluista piirteistä paljon aidompia. Niitä ei tarvitse enää pakottaa ja niillä peittää mahdollista pahaa oloa, vaan sen pahan olon saa käsitellä pois ja sitten ne mukavat piirteet ovatkin moninkertaisesti räiskyvämpiä ja aidompia, kun ne tulevat ihan puhtaasta sielusta ja sydämestä.

Alunperinhän mulla oli tätä tekstiä varten joku ihan looginen punainen lanka, mutta hukkasin sen jo kauan aikaa sitten. Mutta hei, sehän ei kertakaikkiaan ole yhtään mitään uutta! Ehkä nyt vaan pointtina se, että mun mielestä jokainen someaktiivi vois vähän enemmän valottaa sitä todellista arkea. Olla enemmän inhimillisiä ja tietyllä tavalla rehellisempiä. Ja samoin sitten sitä someinfoa vastaanottavina osapuolina voidaan vähän karkeemmalla filtterillä kattoa niitä kuvia ja lukea tekstejä.

Jos joskus kohdataan livenä, niin kyllä mä oikeesti puhun ja nauran ihan helvetisti. Ihan oikeesti - niinku PALJON. Mutta jos kunnolla tutustuttaisiin, niin joutuisit huomaamaan, että mä myös kiroilen ja raivoan aina välillä ihan yhtä täysillä. Sitten se on taas sillä purettu ja jaksaa nauraa ja iloita täysillä. Kunnes maailman lyhyin pinna saattaa kärähtää sekunnin sadasosissa ja tempasen hirveet kierrokset. Ja sit taas aurinko paistaa. Koska hei, se on laiffii se!

Tähän loppuun kuva liittyen niihin täydellinen koti -kuviin. Näissä kuvissa on kylpyhuoneeni. Siis ensimmäinen näky, jonka kohtaan, kun tulen kotiin. Värimaailma suoraan 70-luvulta ja loppusisustus ihan omaa käsialaa. Tää näky piristää aina yhtä totaalisen paljon..NOT!! Mutta kun olen niin käsittämättömän laiska, etten saa pidettyä tätä luukkua ojennuksessa..

Ja tietysti vähän omanaamakuvaa. Näitä otoksia tulee otettua aina vähintään kymmenen, sitten kikkaillaan kontrasteilla ja filttereillä ja kyllä tulee niin profiilikuvamatskua. Uskon vahvasti, että etenkin samoissa porukoissa treenaavat henkilöt voivat todistaa naaman näyttävän aina tältä. Fressi meikki, harkittu ilme ja suunniteltu kuvakulma. Tän näkösenä sitä herää, käy töissä ja treenaa. Aina.

Näinkin tuskainen avautuminen, vaikka viikko on tähän asti sujunut oikeastaan todella hyvällä vireellä, ei oikeastaan mitään valittamista. Tai olis varmaan jos oikein kaivelis, kuten stressiä aiheuttavia rahahuolia, mutta kokonaisuus ansaitsee nyt todella hyvää arvosanaa. Ja näkisin sen näin, että kokonaisuus ratkaisee ja siihen kuulu sekä sitä hyvää että pahaa - sopivassa balanssissa kaikkea niin hyvinhän tää sujuu taas.

Päivän opetus, olkaa kriittisiä liian ylitsevuotavaa hehkutusta kohtaan, ottakaa itseenne sen sijaan hyvää energiaa aidoista fiiliksistä ja hyviä energioita on aina enemmän kuin suotavaa jakaa eteenpäin. Mun päivään toi tänään lisäripauksen aurinkoa vanhempi rouva, joka kävellessään hymyili itsekseen ja kohdallani katsoi silmiin ja tervehti iloisesti. Ei harmainta aavistusta kuka hän oli, mutta se hymy tarttui! Kannatti siis jättää puhelin kotiin, somea siinä samalla tapani mukaan kytätessäni treeneihin kävellessäni olisin missanut tämän ilahduttavan hetken todellisesta elämästä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti