maanantai 7. maaliskuuta 2016

Toimintaviikonloppu ja maanantainaama

Olihan toimelias viikonloppu!

Ensinnäkin perjantaina pääsin vihdoinkin sparraamaan, joka on viikko toisensa jälkeen jäänyt välistä työkiireiden takia. Siitä riemastuneena muutenkin jo toista viikkoa kestänyt ihan totaalinen alavireisyys jo lähtökohtaisesti antoi hyvin negatiivisen asenteen koko touhuun. Mä oon paska ja kaikki on paskaa ja ihan tiettekö vaan silleen yleisesti paskaa. Niinpä en varsinaisesti yllättynyt kuin onneksi jo joitain eriä siinä paniikissa hikoilleena loppu se leikki sitten kesken, kun aloin vääntämään itkua polvea pidellen.

Kaverin kanssa hyvin kevyesti kopsautettiin jalat vastakkain enkä siinä tilanteessa edes kiinnittänyt huomiota koko asiaan. Reilu kymmenisen sekuntia myöhemmin polvea vihlaisi ja siitä ihan pienen pieni tovi ja kipu olikin yhtäkkiä sellasessa mittakaavassa, että totta tosiaan tunsi olevansa taas elossa, hurraa! Veikkailtiin porukalla sen pienen kolauksen tulleen esimerkiksi hermoon, koska osuma ei todellakaan ollut kova. Viimeksi sentään jysäytettiin ihan kunnolla polvet vastakkain ja sain edustuskelpoisen mustelman, mutta tää oli nyt joku ihan oma juttunsa. Ehkä se oli vaan se vitutus, joka purkautu siihen hermoon. Se se oli, aivan varmasti.

Siinä lattialla kiukutellessani sinkoili kaveria oikeelta ja vasemmalta. Kuka toi vettä ja särkylääkettä, kuka kylmäpussia ja kuka askarteli ne siteellä polveen kiinni viilentämään. Siinähän se meni lepposasti lopputreeni sohvalla makoillessa polvi jäissä. Ihan kiva harrastus. ;)

Lauantaina käytiin kattomassa muistaakseni 15 ottelun verran potkunyrkkeilyä kisojen merkeissä Helsingissä. Kisoista pikainen pyörähdys kotona ja karaokebaariin istumaan iltaa. Tykkään laulaa ja hoilailen yleensä ihan missä vaan, mutta kärsin ihan jumalattomasta esiintymiskammosta enkä esimerkiksi laula karaokea. Koska meidän tiimi on päättänyt vuoden 2016 olevan muutoksen ja rajojen rikkomisen vuosi, niin lauloin yhden Breezerin ja kolmen teen voimalla julkisesti karaokea täydessä baarissa. Meinasin ihan oikeesti kuolla kauhusta. Se oli HIRVEETÄ! Kuulemma ens kerralla mennään hirveimpään räkälään mikä löydetään ja mä laulan siellä niin monta kertaa ja niin kauan, että se panikointi loppuu. Deal.

Sunnuntai sitten meni GoExpossa. Kun tässä vaiheessa alla oli jo monta tuntia lattialla istuskelua kisoja katsellessa ja siihen päälle oli edessä muutama tunti seisoskelua ja käppäilyä messuilla, niin sitä voi vaan veikkailla missä kunnossa alko olemaan toi jokseenkin ailahtelevainen selkä. Reilua neljättä tuntia messuiltuamme kärsin ihan jäätävistä tuskista. Taisin sanoakin siinä, etten edes muistanut sellasta kipua olevan olemassakaan.



Selkää on saatu jumpattua vähän paremmaksi, mutta jälleen kipu on kokoaikaista. Treeneissä valmentaja vaihtoi eräänkin potkun multa pois, koska tässä kunnossa sillä oli turhaa rasittaa selkää yhtään enempää. Onneks eilisillä messuilla oli nyrkkeilijöillä harjoituksia ja sain sieltä salaa bongailtua tosi kivan näkösiä lämmittelyliikkeitä ideoitua mukaan, joissa oli paljon venyttäviä kiertoja. Selkä suorastaan huusi tekemään niitä! Osteopaatti neuvoi varaamaan uutta aikaa, "kun alkaa tuntumaan siltä". Nyt vähän arvon mennäänkö niillä rajoilla, että pystyn vielä itse auttamaan itseäni, vai tarvitaanko jo ammattilaisen apua. Se kynnys lähteä ammattilaisen auttaviin käsiin on nykyään niin olemattoman matala, kun on vihdoin päässyt käsiksi kivuttomaan elämään.

Edessä on valtava henkinen remontti ja asenteenkorjaus. Olen ottanut jälleen kerran stressiä ja painetta asioista, joista sitä ei pitäisi ottaa. Siinä on menneet yöunet, unirytmit ja se normaalisti edes kohtalaisen eläväisen positiivinen asenne elämää kohtaan. Sitä on ollut oikeastaan vaan sellanen asennevammanen ja väsynyt stressipallo.

Siitä myöhemmin lisää. Maanantainaama näyttää tältä. Siinä on yhdistelmä väsymystä ja treeneissä ihan "pikkasen" auki jäänyt suojaus. Mutta katseessa on vielä onneksi eloa, tämä alavire on ohimenevää ja mä kyllä työstän sen sieltä ylös. Tämä on taas sitä vähän vähemmän nättiä somekuvaa. Ei aina sitä ihanan iloista ja täydellistä elämää ja vieläkin täydellisempiä selfieitä. Koska muistakaa, se bloggaajien, instailijoiden ja Facebookkareiden elämä ei koskaan ole niin täydellistä, kuin miltä se saadaan niin halutessaan näyttämään. Älkää vertailko itseänne kehenkään toiseen tai elämäänne toisten sosiaalisessa mediassa luomaan illuusioon. Keskittykää omaan vointiinne ja omaan onnellisuuteenne - rehellisesti. Ei mulla muuta. <3 Fall seven times - stand up eight.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti