tiistai 5. huhtikuuta 2016

Jos kuolisit tänään? Jos hän kuolisi tänään?

En tiedä onko jo tarpeeksi moneen otteeseen jauhettu siitä, että elämääni on nyt noin reilun viisitoista vuotta vaikuttanut läheiseni alkoholismi, mutta jauhetaan siitä vielä vähän lisää. Ihan jo vaikka siitä ihanasta vapautuneisuudesta, joka aiheen jatkuvasta vatvomisesta on seurannut, kun vielä vuosi sitten olin aivan kipsissä.

Viime syksynä tämä minulle hyvin hyvin hyvin erityisen rakas henkilö katkaisi muhun kaiken yhteydenpidon. Alkoholismi kun ei sitten koskaan opettanutkaan mua pitämään tätä pikkasen äkkipikaista turpaani täysin tukittuna. Kun kävi ilmi, etten suinkaan ole ainut jonka henkiseen hyvinvointiin juovan läheisenä oleminen oli vaikuttanut äärimmäisen vakavalla tavalla niin siitä se mekkala sitten lähti. Ja sittemmin olen ollut täysin eristettynä heidän elämästään, vaikka joskus kuuluin sinne melko tiiviisti.

Tänään kuuntelin radiosta jotain pätkää Anssi Kelan haastattelusta, jossa hän pohdiskeli sitä miksi muistokirjoitukset on aina niin äärettömän kauniita ja miksi niitä asioita ei koskaan sanota näille henkilöille silloin, kun he ovat vielä elossa? Ja siitähän se mun ajatus sitten lähti rullaamaan. Koska se on ihan totta. Olen huomannut, että johtuneeko tästä suomalaisesta jäyhäkulttuurista vai mistä, mutta hyvien asioiden sanominen suoraan itse kohteelle on äärimmäisen vaikeata. Niitä ei osata sanoa eikä kyllä yhtään sen paremmin ottaa myöskään vastaan.

Mietin tätä oman elämäni alkoholistia, että jos minä nyt kuolisin, miltä hänestä tuntuisi? Itsehän en olisi täällä enää murehtimassa kaikkea sitä jossittelun ja katkeruuden määrää. Tunnen hänet kuitenkin sen verran hyvin, että tiedän asian vaivaavan häntä. Tai ainakin kovasti toivon niin. Ja jos elämäni päättyisi huomenna, hän eläisi elämänsä loppuun asti sen asian kanssa, että kaikki olisi ollut korjattavissa, mutta eipä tullut tehtyä mitään. Voi olla, että asetan itseäni tässä paljon todellista korkeampaan ja merkittävämpään asemaan, kuin mitä todellisuus onkaan, mutta jokseenkin näin näkisin sen menevän.

Entä jos hän kuolisi tänään? Se en ollut minä, joka löi välit poikki. Sen verran olen nyt julmasti itsekäs, etten ota tuumaakaan tästä tilanteesta omaan niskaani. En mahtunut siihen kulissilinnaan enää sekunniksikaan ja koska puhuminen ei ole mikään vaihtoehto on välien katkominen ilmeisesti ainoa vaihtoehto. Jos hän nyt kuolisi? Ikävöisin valtavasti. Itkisin ja surisin ja ikävöisin. Mutta luultavasti olisin samalla vähän helpottunut. Se jatkuva huoli, stressi ja murehtiminen vihdoin loppuisi. Ei enää teeskentelyä eikä tulevan pelkäämistä. En olisi katkera enkä vihainen, ainoastaan hyvin surullinen ja kuten nytkin, äärimmäisen harmissani tästä välirikosta. Olen jo nyt menettänyt yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä, mutta osa minusta jaksaa edelleen toivoa, että tämä on vain väliaikaista.

Entä muut elämäni tärkeimmät ihmiset? Tajusin miten monelle jäisi paljon asioita sanomatta. Tulisi ihan hirvittävän kauniita muistokirjoituksia, mutta miksi jätän sanomatta ne asiat näille ihmisille nyt, kun he ovat ne vielä itse kuulemassa? Liikenneonnettomuus. Tapaturma. Kaatuminen rappusissa. Sydänkohtaus. Sairaus. Miksi niitä pitää odottaa, ennen kuin se jäyhä perisuomalainen suu saadaan pikkasen raolleen kertomaan, että olet muuten aivan tavattoman rakas?

Eräänä mökkiviikonloppuna istuttiin ystävän kanssa saunan kuistilla ja siinä kaikessa hiljaisuudessa ystäväni sanoi ihmeelliset taikasanat ääneen: "Mä olen niin onnellinen, että me ollaan tavattu." Se tuntui suunnilleen jokaisessa sielun kolkassa, koko sydämessä ja lämpöaaltona päästä varpaisiin. Siihen oli ihanan helppoa vastata täydestä sydämestään: "Niin mäkin. Olen niin kiitollinen sinusta." Ja sitten jatkettiin saunomista.

Elämä on arvaamatonta ja voi päättyä nopeammin, kuin jurrinen tai jopa vesiselvä autonkuljettaja ehtii edes ajattelemaan jarrupoljinta. Joten kysymys kuuluu, entä jos kuolisit tänään? Entä jos hän kuolisi tänään? Mitä kaikkea jäisi sanomatta? Ehkä äkkiseltään tämä aihe tuntuu jotenkin masentavan ankealta, mutta en ajatellut sen olevan sitä. Päinvastoin! Kuolema on väistämätön ja joskus pelottavankin yllättävä osa elämää, joten ehkä sitä voisi ennaltaehkäistä sitä enimmän jossittelun määrää.

Itse äärimmäisen vaikeasti tunnevammaisena on se hyvienkin asioiden sanominen kasvotusten vaikeaa (niistä ikävistä asioista nyt puhumattakaan..). Joskus jopa lähes mahdotonta. Sen sijaan kirjoittaminen on aina ollut merkittävästi helpompaa, joten annan itselleni armoa. Jos ensin opettelen kertomaan niitä hyviä asioita edes kirjoittamalla, niin sekin on paljon enemmän, kuin odotella sitä muistokirjoitusten hetkeä.

Ei väkinäisiä kehuja vaan sanoja ja ajatuksia suoraan sydämestä. Jes, siinä vasta huikea missio!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti