lauantai 9. huhtikuuta 2016

Liikettä mielialaan

Täytynee alkaa kaivelemaan artikkeleita ja dokkareita masennuksen hoidosta liikunnalla. Oon vaan kuullu aiheesta ja liikunnan huikeista vaikutuksista masennuksen hoidossa.

Googlaamalla kolme ensimmäistä osumaa aiheesta tarjosivat HS.fi, jonka jutussa mua hämmensi maininta siitä, että hyödyt perustuvat kielteisten ajatusten ohjaamiseen muualle. Sen sijaan sitten Hyvä Terveys vie asiaa jo vähän hormonipuolelle ja UKK-instituutti on haalinut omaan juttuunsa useammasta eri lähteestä tietoa ja siinä on kattavasti huomioitu molemmat puolet.
"Psykologisia mekanismeja ovat diversio (liikunta vie pois kielteisistä ajatuksista), mastery (uusien liikuntataitojen oppiminen ja hallinta), sosiaaliset kontaktit (erityisesti ryhmäliikunnassa), psykologisten rakenteiden muutokset (minäkuva, itsearvostus, pystyvyys) sekä liikuntaan liittyvien odotusten ja tulkinnan muutokset liikkumisen lisääntyessä. Fysiologisista mekanismeista keskeisiä ovat aivojen endorfiinien ja monoamiinien (dopamiini, serotoniini, noradrenaliini) pitoisuuksien suureneminen, hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaisakselin hormonitoiminta (erityisesti kortisolin erityksen väheneminen), neurotrofiset kasvutekijät ja neuroplastisuus."
Varmasti molemmissa on enemmän kuin hitosti totuuspohjaa. Sekä psykologisissa että fysiologisissa siis. Tähänastisen elämäni vaikeimpina aikoina silloin teini-ikäisenä alkoholismin lähipiirissä painiessani tajuan nyt jälkikäteen hevosharrastuksen olleen käsittämättömän suuri pelastus. Tallielämä tarjosi sen pienen hetken kaoottisesta arjesta pakenemiseen ja uskon sen lähes päivittäisen tallilla notkumisen pitäneen mut kaukana aika monesta pulasta. Sen lisäksi, että kelien salliessa ja etenkin kesälomalla pyöräilin reilun tunnin matkan tallille ja saatoin viettää siellä helposti yli kymmenenkin tuntia päivässä.


Sitten heppa kuoli ja liikunta jäi. Lihoin, henkinen pahoinvointi eskaloitu ihan totaalisesti ja elämä levisi käsiin aikalailla lopullisesti siinä kohti, kun niin monta vuotta jotenkin sain räpeltämällä pidettyä sen paletin omasta mielestäni kasassa. Lopulta asuin yksin, kävin lukiossa ja töissä samaan aikaan. En tehnyt muuta, aikaa oli vähän, mutta halua tehdä mitään oli käytännössä ei lainkaan. Muistan joitain hetkiä niiltä ajoilta edelleen hyvin elävästi. Heräilin aivan mielipuolisiin painajaisiin lähes joka yö, olin niin ahdistunut niiden jäljiltä, etten saanut uudelleen unta, pelkäsin omassa kodissani pimeää niin, etten uskaltanut nousta sängystä. Ahdistuin lähtiessäni kotoota, koska olin varma, että nyt kotona vaikkapa syttyy tulipalo ja koirat kuolee. Näin painajaisia eri tavoista miten ne kuolee ja se oli aina jotain, jota unessa jouduin katselemaan sivusta kykenemättä tekemään mitään. Muistan hetkiä, kun makasin kattoa tuijotellen ja ymmärsin mitä on olla täysin turta. Kun mikään ei tuntunut miltään, mitään ei saanut aikaiseksi, jopa koirille ruoan laittaminen kuppiin vaati pahimmillaan ihan ylitsepääsemättömiä ponnistuksia.

Silti rämmin lukion loppuun ja sain lakin (se oli muuten hieno päivä!). Siirryin kokonaan tekemään töitä ja päädyin takaisin vähän heppailemaan. Heppailu jäi motivaatiopuutteen takia taas jossain kohti, mutta jotain uutta virtaa oli saatu elämään. Toki lihoin sen jälkeen taas ihan ennätyslukemiin ja sitä polkua tarvottiin sitten Läskiblogin historian alkuun. Paino tippui, kivut hävisivät ja teki taas mieli käydä vähän kuntosalilla. Ja jopa välillä vähän ulkona hölkkäämässä. Käsitys henkisen hyvinvoinnin merkityksestä lähti nousemaan ihan uusille leveleille ja siinä tuli sitten eroa ja muuttoa ja aika monta muutakin asiaa lyhyessä ajassa meni uusiksi. Syömishäiriöoireet pahenivat todella rajusti.

Sen kesän jälkeen tuli syksy, juoksin ensimmäisen kerran 10km. Tuli talvi ja tuli uusi vuosi. Tuli Al-anon, joka tietysti potkaisi sen henkisen hyvinvoinnin niin uusille urille, etten olisi ikinä uskonut. Blogin luonne lähti muuttumaan pelkästä VHH-blogista kokonaisvaltaisempaan suuntaan, kun aloin ymmärtämään ja hahmottamaan hyvinvointia enemmän kokonaisuutena.

Ja sitten tuli potkunyrkkeily. HEEEELOU! Vuosi ja kolme kuukautta takana tätä hommaa ja nälkä vaan kasvaa tätä ahmiessa. Haluan pystyä, osata, jaksaa ja kyetä enemmän, paremmin, kauemmin, kovempaa - helvetisti kaikkea! Löysin lajin, jossa en ole minkään sortin luonnonlahjakkuus. En tosiaan sisäistä uusia tekniikoita sormia napsauttamalla, en ole terävä, nopea tai mitenkään päin ketterä. Tasaiseen pelkään ottaa osumia ja vielä enemmän pelkään vahingossa satuttavani jotakuta toista. Pääkoppa tyhjenee ja hajoaa sparratessa täysin ja olen jatkuvasti äärimmäisen turhautunut omasta kehittymättömyydestäni.


Mutta. Löysin lajin, jossa haluan olla hyvä. Haluan kehittyä ja oppia. Haluan pystyä ja osata. Vain merkityksellisten ongelmien äärellä turhautuu näin, muutenhan niillä ei olisi mitään väliä. Olen löytänyt lajin, jonka parissa saan räveltää ihan mielettömän ihanien ihmisten seurassa. Lajin parista olen löytänyt kavereita, ystäviä, sydänystäviä. Treeneissä on aika todella monta totaalisen paskaa päivää muuttunut kerrassaan huikeaksi.

Ymmärrän oikein hyvin, että liikunnalla saadaan lievitettyä ja hoidettua masennusta. Sellasen ihan ujon totaalihelvettirääkin jälkeen olo on sanoinkuvaamaton. Sellasta kivojen hormonien tykittämistä paloletkulla suoraan suoneen. En väitä tietäväni masennuksesta tai sen hoidosta yhtään mitään, mutta jo ajatuksena täällä paljon toteutettava pelkkä lääkehoito kuulostaa pelottavalta. Sain aikanaan unettomuuten mielialalääkkeitä, joilla oli unta parantava sivuvaikutus. Jäin niihin koukkuun todella nopeasti. Nukuin kyllä hyvin kellon ympäri jatkuvasti, mutta hereilläoloajan olin aivan puurossa. Ei mitään tunnepiikkejä, semmosta usvaista tasasen harmaata puuroa vaan pää täynnä. Niiden lopettamisen jälkeen nukkumisesta ei viikkoihin tullut mitään. Siihenkin vaivaan olisi auttanut puhuminen.

Voin kuvitella miten tuhoisaa eristäytyminen ja pysähtyminen on. Jos kaikki se lääkehoitoihin uhrattava raha, aika ja vaiva saataisiin ohjattua edes osittain johonkin vastaavaan liikkumisen tukemiseen niin se voisi olla hienoa. Saattaa olla vain haave. Saataisiinhan diabeteksenkin molempia muotoja hoidettua jopa kokonaan lääkkeettömiksi ihan vaan ruokavaliolla, mutta virallinen taho ei sitä vieläkään hoitokeinoksi tunnusta. Se on sääli, mutta ainakin puskaradio laulaa parhaansa mukaan!

Ja vaikka ei olisi masennuksesta tietoakaan, kunnon liikuntasuoritus oikean lajin parissa oman mielenkiinnon ja pystymisen mukaan on jotain ihan käsittämätöntä. Kuten olen ennenkin siitä kirjotellut, niin jollekin se tulee kuntosalilta, toiselle lenkkipolulta, jollekin toimii Zumbaus ja yksi fillaroi tukka hulmuten. Kunhan se on joku omalta tuntuva juttu, jota lähtee tekemään mielellään. Mulle se juttu on tota lyömistä ja potkimista sekä kaikkea siihen liittyvää ittensä fyysistä rääkkäämistä. Siinä täyttyy sekä ne psykologiset että fysiologiset jutut kaikki samassa paketissa.

Ei ne treenit ole ihan aina olleet tai menneet ihan mielettömän hypekaavan mukaan, mutta vielä koskaan ei ole päivä myöskään muuttunut huonommaksi treenien takia. Tappelun lisäksi on polkupyöräkin jo laitettu kevään kunniaksi kuntoon talviseisonnasta, joten nyt pääsee taas sotkemaan sitäkin lajia! JES!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti