keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Raastinraudasta kauniita lapsuusmuistoja

Nyt tulee ehdottomasti kaikkien aikojen tärkein postaus. Kun olin ihan pienen pieni niin mummolassa ei tarvinnu mitään purkkiruokia syödä. Ihan erityisesti tuli mieleen kuinka mummo teki hedelmistä aina raastetta. Eilen sitten kauppareissulla oli ihan pakko ostaa raastin ja heittäydyin maanantai-illan kunniaksi ihan villiksi ja ostin omppujen lisäksi myös banaanin. Tosin kyllä, vain yhden banaanin, ei nyt sentään ihan vallattomiksi ruveta sentään.

Iltapalaksi meni siis yksi raastettu banaani ja omppu, siemeniä ja kermarahkaa. Niin hyvää! Ja hedelmämössö oli ihan kuin kakarana, nam. <3 Onneksi myös tuoretta marjaa alkaa taas saamaan, pakastin on jo syöty tyhjäksi ja marjoja, etenkin tuoreita, on ollut IKÄVÄ! Ei mulla muuta. Tuli ikävä mummolaan. ;D


tiistai 24. toukokuuta 2016

Selkä rikki, polvi rikki, nilkka rikki - täydessä leirikunnossa siis! Terveiset naisten leiriltä!

Viime viikko ei mennyt ihan silleen kuin kivoissa leffoissa. Ihan alkujaan saa kiittää itseään, kun selkä lähti uudelleen kipeytymään - ihan siis silleen tosissaan. Toissaviikolla vikoista treeneistä ei tullut kuin suunnaton kiukku, kun selkä esti tekemästä mitään. Pysty ojentamaan käsiä, mutta kun yritti ottaa mukaan nopeutta tai voimaa niin kipu oli sietämätön.

Koska sain kivut ensin katoamaan ja luonnollisesti sitten uskoin olevani kuolematon, joten selän päivittäinen jumppaaminen jäi pois rutiineista. Hyvä. Oikein hyvä. Todella erinomaisen hyvä. URPO! Siitä se lähti sitten oikein pätevään syöksykierteeseen kohti täydellistä rampautumista.

Tätä seuranneen viikonlopun porrastreenin jäljiltä polvi tuntu vähän aristavalta. Sellasta pientä kiputuntemusta hyvin pienellä alueella. Sunnuntaina se paheni. Maanantain vastaisen yön valvoin raastavien polvikipujen kanssa, mutta koska aamu ja päivä oli vähän helpompaa niin kävin treeneissä - ihan vaan toteamassa, että potkimisesta ei tule mitään. Taas valvoin yön kipujen kanssa jotka pistivät ihan kiroilemaan ääneen. Mutta ihan vaan koska satun olemaan minä, niin tiistaina menin nyrkkeilemään polvituen kanssa. Ja sitten valvoin vielä kolmannen yön, koska kolmas kerta toden sanoo.

Aamulla laitoin viestiä selkäni kanssa ihmeitä tehneelle osteopaatille, että vieläkö sattuisi samalle päivälle olemaan aikoja. Päivä vaikutti ensin olevan täynnä, kunnes sainkin hetken päästä puhelun peruutusajasta. Kaasu pohjassa klenkkasin apua hakemaan, koska ketutuskäyrä alkoi olla aikamoisissa lukemissa, kun vinossa kulkemisesta myös selkäkipu oli ihan uusissa ulottuvuuksissa.

Polvesta löytyi se kipeä kohta heti ja herra taikuri hoiti sen ensin "auki" ja lähti etsimään aiheuttajaa. Toki mulla on lonkissa huonoa liikkuvuutta ja sen lisäksi myös nilkka oli tuhannen solmussa. Vinossa ja kierossa ja vinksinvonksin, eli polvi oli vaan sijaiskärsijänä yrittäessään kompensoida kaikkien muiden liikkuvien osien ongelmia. Pitkän aikaa nilkkaa runnottiin, hierottiin, väänneltiin, kiskottiin, käänneltiin ja mitä lie taikoja tehtiin siinä määrin, että hypätessäni alas hoitopöydältä - TADAA - polven kipu oli lähtökohtaan nähden lähes kadonnut!

Blackroll <3
Keskiviikon treenit jäi sitä myöten luonnollisesti välistä, mutta torstaina kävin varovasti vähän kokeilemassa nyrkkeilyä, joka sujui varsin kivuttomasti. Perjantain treenit oli (onneksi) peruttu, joten käytin perjantaina vähän aikaa ja vaivaa selän auki runnomiseen. Putken ja hierontapallon avulla runnoin ja tuskailin pitkään selkäni kanssa ja lauantaiaamuna sama juttu. Ja se toimi! Lauantaina suuntasin naisten potkunyrkkeilyleirille, jossa vedettiin 2 x 1,5h treeniä eikä mun selkään sattunut yhtään! Sunnuntaina oli sama setti, mutta nukuin vähän pitkäksi enkä ehtinyt työstämään selkääni ollenkaan, kipu oli välittömästi läsnä. Pari kertaa sitten heittäydyin treenin aikana mukaan ottamani pallon päälle selkää vatvomaan, kun ohjaajat selittivät seuraavaksi tehtävää tekniikkaa, jonka sitten opiskelin sieltä lattianrajasta. Se toimi. Ei vaatinut montaa kymmentä sekuntia hierontaa, mutta apu oli välitön ja pystyi tekemään treenin purkkiin ilman suurempia tuskia.

Tämänkin leirin ohjasivat Vantaan Kamppailukeskuksella Camilla Marjamäki ja Anne Katas. Jälleen kerran tykkäsin leiristä todella paljon! Tuli jonkun verran uutta juttua ja ideaa, mutta jonkun verran asioita, joita on kotisalilla yritetty takoa mun päähän. Oli älyttömän siistiä saada positiivista palautetta asioista, jotka on vielä joitain kuukausia sitten tuntuneet ihan mielipuolisen vaikeilta. Vaikka se omissa treeneissä edelleen tuntuu siltä, että jalat ja aivot on solmussa, mistään ei tule mitään ja se on ihan sekoilua koko homma, niin nyt kaukana kotoa sen pääsi näkemään, että onhan sitä edistytty! Leirillä oli hyvä ja kannustava ilmapiiri sekä mukava porukka - kyllä sitä tollasessa jengissä kelpaa viettää koko viikonloppu. ;)

Leirillä myös painotettiin kehonhuoltoa. Se oli semmosta syyllistävän puukon survomista kylkeen - molemmilta puolilta. Lupaan ja vannon, että olen ottanut opikseni taas hetkeksi. Ei tarvinnut montaa päivää olla jälleen hajalla ja missata parit treenit niin en halua tätä enää uudelleen ihan vähään aikaan. Tässäkin tulee iso ero entiseen nähden. Se sohvalla murjottava punkero oli ihan mielellään kipeä - sai ihanasti lisää syytä marista ja valittaa, kun niin kovasti sattuu polviin ja selkään ja päähän. Nykyisellään pää lahoaa välittömästi, jos vähänkin jostain kiristää eikä voi treenata haluamillaan tehoilla. Peukku mieleiselle urheilulle, sen vaikutukset on hyvin moninaiset!

Anne, Konna & Cami. 

lauantai 21. toukokuuta 2016

Saako keskeneräistä kehoa rakastaa?

En löytänyt blogin syövereistä mitään tarkkaa faktaa minkä verran olen painanut noin vuosi sitten, mutta joka tapauksessa vähemmän kuin nyt. Monen monta kiloa vähemmän kuin nyt. Ero on arviolta noin 6kg vuodentakaiseen verrattuna. Ja tämän vuoden alusta on tultu jo jokunen kilo alas, että aika hyvin sitä lihottiin viime syksystä.

Osaan viime kesänä käytetyistä vaatteista en mahdu nyt. Hauis oli sillon salitreenin jäljiltä isompi. Lanteilla oli vähemmän löysää eikä reidet hyllyneet ihan näin "rentoina". Olen siis ollut paljon paremmassa timmimmässä kunnossa. Mutta. Onko mahdollista, että jos vain antaisin vuosi sitten olleiden asioiden vaan olla ja antaisin nykyhetkelle mahdollisuuden, voisin todella rakastaa tätä kehoa? Tiedostaen, että läskiä tulee tirisemään pois ja lihas siinä ohessa kiinteytyy, mutta silti juuri tätä nykyhetkeä rakasten?

Se itsensä toisiin vertailematta oleminen on aivan hirvittävän vaikeaa. Oppia arvostamaan omaa peilikuvaansa, kun aina on joku, joka on niin paljon rasvattomampi ja kiinteämpi. Aina on joku jonka pylly on houkuttelevan pinkeä omaan perunapeltoon verrattuna ja jonka hauiksen taakse mun pää katoaa ihan ilman jännittämistäkin.

Saisiko sitä silti olla tyytyväinen itseensä? Sanoin olleeni timmimmässä kunnossa ja yliviivasin siitä yhteydestä sanan paremmassa. Koska en ole ikinä ollu näin hyvässä kunnossa kokonaisuutena. Pystyn vetämään kohtalaisen kovaa treeniä kohtalaisen kovalla tahdilla ja tuntuu siltä, että virtaa kyllä riittää. En mahdu niihin kaikkein pienimpiin farkkuihin mihin vuosi sitten, mutta lyön ihan saatanan lujaa ja löytyy motivaatiota rutistaa ne treenin viimeisetkin minuutit, kun kaikki on jo annettu ja silti sitä jostain kaivaa vielä yhden pykälän vetää kovempaa.

Näillä treenimäärillä kroppa muokkaantuu väkisinkin. Jos olisin viimeisen puoli vuotta syönyt yhtä kurinalaisesti kuin olen treenannut, niin se kesäkunto olis saattanu kerrankin toteutua. Liian usein pidetyt karkkipäivät ja satunnainen "jos nyt yhden vaan" -hölläily on estänyt painoa putoamasta. Se on kyllä laskenut vuoden alusta jokusen kilon, mutta tahti olisi voinut olla kovempi. Mutta ainahan se voisi. Aina voi jossitella ja jälkiviisastella.


Katson ihaillen timmejä muskelimimmejä ja pyrin sitä kohti koko ajan. Mutta on opeteltava suhtautumaan siihen motivoivana voimavarana - ei pelkästään masentua sinne jonnekin määrittelemättömään ihannekuntoon olevan matkan pituudesta. Koska tiedän sen itsekin, etten ikinä tule olemaan tässä asiassa "maalissa", keho ja olosuhteet muuttuu jatkuvasti eikä se tila tule koskaan olemaan pysyvä. Ja toisekseen - näin mielettömän hauskaa tämän matkan tarpominen ei ole vielä koskaan ollut! Hyvää ruokaa ja kovaa treeniä maailman parhaassa seurassa - kyllä tässä on jo aihetta rakastaa!

Tämä ei keho ei edusta omaa ihannettani, mutta yritän antaa itselleni ihan rehellisesti luvan rakastaa tätä. Ehkä jonain päivänä naureskelen näille kuville ja pudistelen päätäni, mutta juuri nyt on hyvä. Koska kuitenkin tämä kroppa työstää aggressiivisesti itseään kohti sitä jotain, mikä se ikinä tuleekaan olemaan!

Pakkohan sitä on silloin rakastaa. <3


sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Unta parantava tietoinen rauhoittuminen

Helmikuussa kirjoitin tännekin kokemukseni ensimmäisestä meditaatiotyyppisestä kokeilusta, kun pää meinasi jälleen kerran lahota. Meni viikkokausia, etten toistanut moista mielenhallintatempausta. Kunnes aloin pohtimaan uneni määrää ja laatua, kuinka nukahtaminen oli levotonta, vei aikaa ja yöllä tuli heräiltyä.

Päätin kokeilla samantapaista mielenhallintaa uneen liittyvien tekijöiden parantamiseksi. Toteutustavan kopioin Elä Paremmin -sivustolta bongaamastani blogikirjoituksesta, jossa on muuten oikein hyvät ohjeet avuksi ja ohjeeksi mielenhallintaan. En tykkää käyttää sanaa meditaatio, koska se kuulostaa liian viralliselta suorittamiselta. Mielenhallinta tai tietoinen rauhottuminen sopii suuhun paremmin.

Treenit loppuu iltasin vähän päivästä riippuen seitsemän, kahdeksan tai yhdeksän jälkeen. Treeneistä suoraan kotiin, koirat pikaisesti ulos, pikkasen iltapalaa, suihku ja suoraan sänkyyn. En avaa telkkaria lainkaan, koska sen ääreen jumiutuu aivan turhaan todella herkästi. Joten muutaman mahdollisimman pienen mutkan kautta suoraan pää tyynyyn ja päätä tyhjentämään. Kun on pimeää ja hiljaista niin tajuaa aika nopeasti kuinka monta miljoonaa ajatusta ja asiaa päässä risteilee. Se on sellanen huutava pyörremyrsky.

Olen todennut hengitysten laskemisen toimivaksi. Kaava menee suunnilleen näin.

Yksi..
Kaksi..
Pitäiskö vielä tarkistaa laitoinko sen herätyskellon..
Ööö..neljä?
Viisi..
Kuusi..
Aisaatana koirilla ei ole ruokaa!
Ylihuomenna tulee liksa.
Tarviin uudet säärisuojat.
Se asiakas tänään - eiku ainiin, öö..kahdeksan?
Yhdeksän..
Huhhuh kun ei meinaa pää rauhottua..
Yksitoista
.
.
.
.
Kolmekymmentäkaksi..
Oho, meinasin nukahtaa..
Kolmekymmentäneljä..
.
.
Neljäkymmentäyk...zzZZzzZZzz

Noissa toisen linkin vaiheissa viidentenä on itsensä herättely meditoinnista, mutta mä käytän sitä tarkoituksella unen saavuttamiseen. Mitä enemmän tätä on harjoitellut niin sitä nopeammin saa unenpäästä kiinni. Ei tule pyörittyä tuntikausia unta metsästäen, enkä parhaimmillaan herää kertaakaan koko yön aikana eikä aamulla muista unia. Sen sijaan esimerkiksi nyt viikonloppuna molempina iltoina olen nukahtanut telkkarin ääreen. Uni on ollut todella levotonta ja katkonaista sekä se unielokuvien määrä on ollut ihan tolkuton.

Kyllä noi hihhulointihommat on jotain aivan mahtavaa. Se alku on turhauttavaa, kun pakotat itsesi tietoiseksi kaikesta siitä sisällöstä, joka pään sisällä mekastaa. Mutta sen voi vaijentaa, voi avata hanan ja valuttaa kaiken sen hysterian päästä ulos ja antaa mielelle mahdollisuuden rauhoittua. En olisi uskonut, en ikimaailmassa! Esimerkiksi päiväunia en ole osannut nukkua ikinä vaikka miten hitosti väsyttäisi. Tarpeen vaatiessa saan sammutettua itseni nykyään täysin tietoisesti myös päiväunille. Joskus pelkästään se tietoinen rauhottuminen työpäivän jälkeen ilman nukkumista tuo levänneen ja paljon paremman olo.

Voi ristus, Team KOnna todellakin suosittelee!


keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Vuoden ensimmäinen juoksulenkki

Sports Trackeriin jos on uskominen, niin olen juossut viimeksi viime vuoden marraskuussa, eli noin puolisen vuotta sitten. Sen jälkeen en ole vetänyt mitään muuta kuin lajitreenejä, siis nyrkkeilyä ja potkunyrkkeilyä. Ei juoksemista ulkona, ei juoksumatolla, ei fillarointia, ei mitään. Sillon pari viikkoa sitten kiipesin kerran rappusia. Kevyitä kävelylenkkejä koirien kanssa ei lasketa.

Äitienpäivä meni mussuttaessa pullaa ja kakkuja eikä sitä olotilaa riitä taas sanat oikein kuvaamaan. Ihan hyvillä mielin mä niitä itseeni ahtasin ja maistuhan se nyt ihan älyttömän hyvältä! Mutta sitten iski se jälkitila ja siinä turvonneessa sokerikoomassa sitä taas joutu miettimään, että maistukohan ne nyt sittenkään ihan niiin hyvältä kuitenkaan.

Työkiireiden takia sunnuntaista oli kovaa vauhtia tulossa kolmas perättäinen päivä urheilematta, joten sekä siitä että sokeriähkystä sisuuntuneena keksin loistavan idean - nyt lähdetään juoksemaan! Ei sillä, tyyni kesäilta on ehdottomasti parasta aikaa juosta, mutta silti. Se olotila ei ollut paras lähtökohta. Hälyytin juoksuttajaksi mukaan ystäväni, joka jo aikaisemmin on puhunut lähtevänsä matkaan rullaluistimilla. Tiesin olevani sellaisessa tilassa niin henkisesti kuin fyysisesti, että yksinäni olisin kurvannut ensimmäisen lähikaupan kautta lenkkarit vilkkuen takaisin kotiin. Luultavasti karkkipussin kanssa.

Sykevyö kiinni ja mittari tallentamaan dataa. Kaduin koko päähänpistoa ensiaskelista lähtien, onneksi sentään viime syksynä ostetut lenkkarit on edelleen ihan helvetin jees ja kaikkien aikojen paras mummon muhun tekemä sijoitus ikinä. Alkukankeuden jälkeen tossut lähti rullaamaan tuttuun tapaan koko ajan kevyemmin. Sain rentoutettua yläkropan ja hartiat lähti rennosti avittamaan liikkeeseen. Eikä se sitten enää niin pahalta tuntunutkaan! Viimeisellä neljänneksellä taisin siinä puuskuttaakin, että nyt tuntuu hyvältä. Mihinkään ei sattunut, ei pistänyt, henki kulki (joskin huohottaen, mutta kulki ainakin ison putken kautta eikä niin kuin pillistä kiskomalla) ja jalat rullaili rennosti. Ylämäet kiristin tahtia ja alamäkiin annoin tulla vähän reippaammin. Mukana rullaluisteleva kaveri antaa näyttämishaluiselle kummasti tahtoa pitää vauhtia yllä!

Puoli vuotta sitten juostiin 8.02km keskinopeudella 9.2km/h ja nyt puoli vuotta vain lajitreeniä vetäneenä otettiin kylmiltään 8.9km keskinopeudella 9.39km/h. Olenpa kertakaikkiaan positiivisesti yllättynyt! Ei se vauhti vieläkään päätä huimaa, mutta jos tässä nyt omia ennätyksiä keskinopeudessa alettiin laakista rikkomaan, niin henkilökohtaiseksi suoritukseksi oikein kiva.

Että hyvin ne tuolla tatamillakin pistää liikkumaan!

tiistai 10. toukokuuta 2016

Herkkusuu.fi: "VÄHÄHIILARISUUS SAIRASTUTTAA – 5, SYYTÄ MIKSI HIILAREITA EI TULISI PELÄTÄ"

Katotaas tätä nyt vähän. Päivän huvit tarjoaa herkkusuu.fi!

"Hiilihydraatteja ei tulisi pelätä.

Etenkin aktiivisesti liikkuvan ihmisen keho itseasiassa tarvitsee niitä toimiakseen kunnolla. Tässä viisi syytä miksi sinun ei tulisi jättää hiilareita, vaan syödä niitä niiden parhaimmissa muodoissa."
Totta. Hiilihydraatteja ei tulisi pelätä, niitä tulee vaan välttää merkittävästi enemmän, kuin mitä virallinen ravintosuositus antaa ymmärtää. Ketotreenaajat voivat olla aika eri mieltä siitä tarvitseeko edes aktiivisesti liikkuva ihminen hiilareita yhtään sen enempää, mutta se olkoot sitten kokonaan eri tarina.

"1. Hiilihydraatit tekevät olosi pirteämmäksi

Ne saavat aivosi erittämään hyvänolon hormoni serotoniinia. Ei siis ihme että hiilarit kokonaan jättäneet karppaajat tuntevat olonsa usein hieman alavireiseksi, etenkin karppauksen alkuvaiheessa."
Totta. Paitsi että se pirteämmän olon tekevä vaikutus kestää suunnilleen yhtä kauan kuin mulla kestää polttaa hermoni näin typerien juttujen edessä. Kyllä mä tiedän miltä se sokeripiikki ja hetkellinen energiahysteria hiilareilla aiheutettuna tuntuu, mutta ystävämme ja myrkky nimeltä insuliini rientää hätiin pakkaamalla valtaosan siitä syödystä hiilihydraatista oikein nättiin löllyvään pakettiin pitkin tätä minunkin kehoani. Siellä se söpösti lyllyy perseessä, reisissä ja lanteilla. Se niin kovasti piristävä sokeri. Puhumattakaan siitä sitten iskevästä väsymyksestä ja kohta on jälleen nälkä.
Vieroitusoireet VHH:n tai karppauksen alussa ovat kyllä totta, mutta siitä on tässäkin blogissa kirjotettu moneen otteeseen. On kohtuutonta edes olettaa kehon tosta noin vaan tottuvan polttamaan yhtäkkiä ensisijaisesti rasvaa, kun siihen asti jopa kymmeniä vuosia on keskitytty prosessoimaan sitä sokeria sinne sun tänne.

Kokeile kunnolla rasittavaa liikuntaa - siitä saat vähän osviittaa mikä on todellista energiaa ja hyvänolon hormoneja!

"2. Hiilarit antavat sinulle energiaa – nopeaa sellaista

Sille on syynsä miksi maratonjuoksijat ja muut kovia suorituksia tekevät urheilijat tankkaavat nimenomaan hiilareita ennen kisoja – eivät proteiinia. Tämä johtuu siitä että hiilihydraatit ovat kehon ensisijainen ja nopein energianlähde. Jos maratoonari tankkaisi ennen suoritustaan pelkkää pihviä, suoritus olisi todennäköisesti merkittävästi huonompi kuin pastatankkauksella. Tämä johtuu siitä että proteiini ja rasva muuttuvat energiaksi huomattavasti hitaammin kuin hiilihydraatti."
Ongelma on kuitenkin se, että sokeria pystytään varastoimaan verrattain varsin vähän. Olen itse kokenut, että pitkäkestoisissa suorituksissa (siis yli tunnin vedoissa juoksua, pyöräilyä tai vaikka rappusia) se ensimmäinen kolmannes tai neljännes on kaikista raskain. En tiedä onko sillä enemmän tekemistä "sokeri vs rasva" -polton kanssa vai jonkin hormonaalisen tekijän vai minkä lie, mutta rappusissa ensimmäiset kolme nousua on aivan paskaa, juostessa ensimmäiset 2-4km on aivan paskaa ja fillaroidessa ensimmäinen vartti on aivan paskaa. Sitten lähtee rullaamaan kuin itsestään.
Antti Heikkilä on jakanut aikanaan blogissaan toisen ihan oikeita matkoja juoksevan henkilön tarinan. Ei paljoa kaveri meinaan tankkaa hiilareita. Mutta ehkä hän onkin joku lääke- ja urheilutieteellinen poikkeus.
Ja jos mä tankkaisin pastaa ennen mitä tahansa suoritusta, niin näyttäisin urheilevalta rantapallolta.

"3. Vieroitusoireet ja ahmimiskohtaukset

Vähähiilihydraattinen ruokavalio ei sovi kaikille alkuunkaan. Hiilihydraattien vähentäminen voi johtaa päänsärky- ja ahmimiskohtauksiin. Päivän vähähiilihydraattisten ruokailujen aiheuttama hiilihydraattivaje voi purkautua illalla esimerkiksi karkkipussin ahmimisena. Tällöin päivän energiansaanti voi olla itseasiassa suurempi kuin jos kaikilla aterioilla olisi syönyt hieman hiilihydraatteja hyvässä muodossa (esim. täysjyvätuotteina ja kasviksina)."
Vieroitusoireista oli jo. Kun ruokavalio on hyvin toteutettu, niin vieroitusoireet menevät ohi 1-3 viikossa. Sen jälkeen se on koko ajan vaan helpompaa ja helpompaa etkä voi kuin ihmetellä miksei tätä ole tullut tehtyä aikaisemmin.
Kokemukseni ahmimiskohtauksiin on hyvin erilainen. Ensisijaisesti rasvaa ja proteiinia ja vähiten hiilihydraattia sisältävällä ruokavaliolla melko vaikea-asteiset syömishäiriöt on itselläni pysyneet kurissa. Tasaisempi verensokeri estää älyttömiä nälkäkuolemakohtauksia, jolloin on helpompi maltilla tehdä kunnon ruokaa, vaikka kellon mukaan olisi pitänyt syödä jo aikaa sitten. Syömisenhimo ja kurniva nälkä muuttuvat erilaiseksi "normaaliksi tarpeeksi syödä". Ruoka on edelleen hyvää ja syöminen on ihanaa, mutta se on enemmän maistuvaa polttoainetta kuin koko elämän sisältö.
Yleisin syy lienee nälkä- ja ahmimiskohtauksiin tässä kohti on kaloreiden vähyys. Toteutetaan vähähiilihydraattista vaan jättämällä hiilarit pois lisäämättä rasvoja. Kyllä siinä nyt saatana nälkä tulee, kun kiduttaa kroppaa nääntymisen partaalla. Rasva pitää nälän poissa, antaa energiaa eikä huojuta hormonitasoja.

"4. Hiilarit eivät lihota vaan auttavat laihtumaan – kunhan valitset oikein

Yksinkertaiset hiilihydraatit kuten sokeri ja valkoinen vehnäjauho lihottavat. Sen sijaan rakenteeltaan kompleksiset hiilihydraatit ovat keholle hyväksi. Näitä ovat mm. täysjyväviljojen ja kasvisten hiilihydraatit. Esimerkiksi aamuisen kaurapuuron kuitu auttaa pitämään nälän loitolla pitkälle päivään ja pitää verensokerin tasaisena – tällöin epäterveellisempiin herkkuihin sortumistakin sattuu vähemmän päivän aterioiden välissä. Näin hyvät hiilarit auttavat sinua jopa laihtumaan."
Kasvikset jees, kaikki viljat ei. Mun kookosöljyssä paistettu kerma-kananmuna-meetvursti -hässäkkä hakkaa kaurapuuron mennen tullen. Olen elänyt myös kaurapuuroaamiaisilla monta vuotta, joten tiedän eron erittäin hyvin. Klo 7 aikaan syöty kaurapuuro tekee kiljuvan nälän viimeistään klo 10 mennessä ja klo 11 tekee aivan kuolemaa. Klo 7 syöty mun vakioaamupala potkii tarpeen vaatiessa jopa iltapäivään asti. En siis TODELLAKAAN suosittele niin pitkiä ateriavälejä, mutta varsin hektisessä duunissa se ruokiksen pitäminen on joskus liki mahdotonta ja kun en suostu tinkimään ruokavaliosta ja ottamaan matkalta sitä sämpylää, niin sitten vaan ollaan syömättä. Ei se hyvältä tunnu, mutta kokeile kaurapuurolla sama. NOT.
Ja toisekseen, vaikka kaurapuuro onkin ihan älyttömän hyvää, niin myös sen jäljiltä olisin kuin rantapallo. Ei kiitos. Rasva ja proteiini myös pitävät verensokerin merkittävästi tasaisempana kuin kaurapuuro.

"5. Hiilarit tekevät hyvää sydämellesia

Tutkimusten mukaan kauran ja papujen kaltaisten ruokien sisältämät liukoiset ravintokuidut auttavat ylläpitämään sydänterveyttä. Paljon täysjyvätuotteita syövillä ihmisillä on keskimäärin alhaisempi huonon LDL-kolesterolin taso ja korkeampi hyvän HDL-kolesterolin taso kuin heillä jotka eivät syö täysjyvätuotteita."
En osaa ottaa kantaa, kun en asiasta mitään tiedä. VHH -henkisillä palstoilla ihmiset on jakaneet muuttuneita kolesteroliarvojaan ja siellä niitä puidaan, mutta en itse ymmärrä aiheesta mitään. Sen sijaan sokereiden aiheuttamat tulehdukset ja tulehdusten aiheuttamat vauriot muun muassa verisuonissa tuskin tekevät sydämelle hyvää. Mene ja tiedä.
Näitä samaa soopaa jauhavia artikkeleita tulee jatkuvasti joka tuutista. Oma kokemukseni on yhä edelleen niin positiivisesti hiilihydraatteja vastaan, että ei tätä venettä keikutettu vieläkään. Kasviksille ja marjoille ehdoton kyllä, maltilliselle määrälle tiettyjä hedelmiä maltillinen kyllä. Höpinät viljojen terveellisyydestä ja etenkin niiden välttämättömyydestä voi sen sijaan kipata olan yli.
Enkä mäkään mikään huippu-urheilija ole, mutta tarpeen vaatiessa tälläkin ruholla saa vedettyä ihan hyviä treenejä. Aika sopivassa suhteessa on kestävyyttä ja voimaa ja helatorstaina neljän tunnin heilumisen jälkeen alettiin kyselemään, että eikö musta lopu virta ikinä. Loppuu se joskus, mutta kyllä tässä aika hyvin jaksetaan. Vuoden ekasta juoksulenkistäkin on tulossa juttua, että mitä se VHH-ruokavalio ja viimesen puoli vuotta pelkästään lajia treenaaminen on oikein tehnyt juoksukunnolle. ;)

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Hi Mom!

Äitienpäivä. Vähän samaa soopaa kuin ystävänpäivät ja kaikki muutkin sellaiset väkisin jonkun tärkeän tahon muistamiseen tarkoitetut päivät. Koska on todella sääli, että tarvitaan erikseen nimetty päivä, jotta saadaan aikaiseksi muistaa niitä elämän tärkeitä ihmisiä. Ja tässä ihan suoraan moitin itseäni, esimerkiksi ystäviin tulee pidettyä aivan liian vähän yhteyttä ja juuri se ystävänpäivä on aina suora pisto keskelle sydäntä.


Mutta äitienpäivä tuntui hyvältä, tämä lienee ainakin toinen ellei jopa kolmas äitienpäivä putkeen, kun sen viettäminen on aidosti ihanaa. Välit äitiin eivät ole ihan aina olleet sitä mitä ne ovat nykyään, mutta kun se elämän varrella siihen pöydälle kasattu paska tuli käytyä läpi raato kerrallaan niin jäljelle jäi vain kiiltävän puhdas pöytä, jolta lähteä rakentamaan sitä ihmissuhdetta uudelleen. On hämmentävää, kun tajuaa ettei ole jäljellä mitään aiheita, joista puhumista pitäisi varoa. Esimerkiksi silloin ennen vanhaan mun lihominen vuosien varrella oli todella vaarallinen puheenaihe ja asioista hyvin suoraan puhumaan tottunut äitini tökkäisi sitä varsin räjähdysaltista muurahaispesää montakin kertaa ihan hyvissä tarkoituksissa, mutta mun vastareaktio siihen oli aivan järjetön.

Ja nykyään jokaisesta aiheesta ja asiasta pitää ensimmäisenä kertoa äitille. On se sitten hyvää tai pahaa, iloista tai surullista. Voin yhtä hyvin soittaa äitille ja tuskailla miten farkut puristaa ja jenkkakahvat tursuaa lanteilla tai viime tiistaina itkeä vollotin äitille puhelimessa erään episodin aiheuttamaa pahaa mieltä. Mutta jos on äitille itketty, niin en kykene sitä ikinä sanoin kertomaan miten käsittämättömän paljon on naurettu! Yhtä häiriintynyt ja pikkasen mustaan taipuvainen huumorintaju sekä muut muuttuvat seikat ovat aiheuttaneet niin monta tukehtumiskuoleman partaalle ajanutta naurukohtausta, että on vatsalihakset krampanneet ja pää meinannut haljeta.


Äitin kanssa ei höpötellä vain kevyesti säästä tai kukkasista (vaikka välillä niistäkin..) vaan keskustelut voivat uida niin syvällä, että moni olisi ihmeissään. Etenkin yhteiset raivoa aiheuttavat aiheet (kuten ravintoon liittyvät asiat) ovat suosittuja, kun voidaan vaahdota kilpaa räkä roiskuen. Äiti voi aivan hyvin soittaa ja herättää ennen kukonlaulua, ihan vaan kun tuli joku juttu mieleen. Voidaan soitella kaksi tai kolmekin kertaa päivässä. Jo kaksi päivää puhumatta puhelimessa alkaa tuntumaan oudolta. Ja kuten sanottua, tapahtuu mitä tahansa ihan pientäkin, minkä haluaa jakaa jonkun kanssa, niin se on ensimmäisenä soitto äitille. Muille voi infota sitten sen jälkeen.

Ei tarvitse mennä montaakaan vuotta taaksepäin, kun en olisi voinut ikinä uskoa saavani tällaisia välejä äitiini. Tätä se on, kun ihmiset sanovat sitä että äiti on paras ystävä. Mä niin tajuan sen nyt, mun äiti todella on mun paras ystävä. Mun mami on kaikkein paras mami just mulle! <3

Toinen äitienpäivän maininta menee mummolle. Mami ei arvosta kukkia (enkä sen paremmin minäkään, en tajua niistä mitään..), joten lihottiin yhdessä juustokakun ja jäätelön merkeissä, mutta mummolle vein ruukussa sellaisen pienen puskan keltaisia ruusuja. Tarjolla oli perinteisen punaisia ruusuja ja vaaleanpunaisia ruusuja, mutta erilainen nuori nappasi tottakai mukaansa sen ainoan keltaisen yksilön.

Mummo on ollut ihan aina mulle enemmän kuin kukaan on koskaan ollut tai tulee ehkä koskaan olemaankaan. Ihan pienestä pitäen mummo on ollut se koko elämäni turvallisin aikuinen, paikalla ihan aina ja joka tilanteessa kun on tarvittu ja vaikka mitä tahansa on tullut, niin mummo ei ole koskaan hylännyt. Syntymäni aikoihin mummo oli kovasti murehtinut, että saakohan hän ikinä hoitaa tuota lasta. Tässä sitä nyt on yksi 25 vuotta pyöritty mummon nurkissa (käyn siellä edelleen monta kertaa viikossa syömässä!) ja oon jo muutamaan otteeseen kyselly, että joko alkais riittämään?! ;)

Vaikka nyt äitienpäivän kunniaksi äitin ja mummon lisäksi muistin myös erästä kolmattakin lähes äidinomaista roolia elämässäni vetänyttä henkilöä, niin en koe päivän olleen osaltani "tekopyhä". On kyseessä ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä jatkuvasti, en pelkästään äitienpäivänä - se nyt vaan antoi hyvän syyn hankkia kukkia ja kakkua! ;)


tiistai 3. toukokuuta 2016

Alkoholismi lyö kovempaa, kuin kovinkaan nyrkkeilijä - eikä sen tarvitse olla edes lyöntietäisyydellä

Jos pitkästä aikaa jauhettaisiin vaikka vähän siitä alkoholismista? Se tossa tulla tupsahti mieleeni, kun matkalla treeneistä kotiin pillahdin itkuun ja noin vartin verran jatkoin sitä kotona eteisen lattialla istuen.

Kuten sanottu ja kerrottu, elämässäni on hyvin rakas henkilö, joka on sairastaa alkoholismia. Tätä on nyt jatkunut reilun viisitoista vuotta ja sen matkan varrelle on mahtunut jos jonkinlaista vaiheilua. Kaikesta salailusta ja kulissielämästä huolimatta hän on ollut aina mulle äärimmäisen läheinen ja rakas. Siihen suuntaan on aina pitänyt ottaa puhelua lähes asiassa kuin asiassa ja kaikista omista jutuistani olen ihan aina voinut hänelle kertoa - siis kaikista muista paitsi hänen juomisensa aiheuttamista sivutuotteista. Niistä sanallakaan mainitseminen tiesi seurauksia. Ja lopulta olin niin turhautunut ja täynnä raivoa, etten osannut niitä asioita tuoda esille muuten kuin syyttelemällä ja päin naamaa sylkemällä. Se nyt ei ole ikinä järin hedelmällinen lähtökohta asioiden selvittämiseen.

Tällä hetkellä on - ei suinkaan yhteisen matkamme ensimmäinen - päällä varsin painostava välirikko. Syitä on luonnollisesti monia, kertojasta riippuen. Viime syksynä koko homma lähti liikkeelle riidasta, kun mulla loppu huumorintaju lopullisesti kesken. Sen kummemmin yksityiskohtiin menemättä mun raivari lähti liikkelle siitä, kun sain kuulla viinan maistuneen erään toisen henkilön hyvinvoinnin kannalta todella huonolla hetkellä. Koska ei, itse en tosiaan ole ainoa, joka tähän juomiseen oireilee. Mutta. Kautta rantain kuulin yhden hänen versioistaan olevan se, että emme ole väleissä, koska minä olen puhunut hänen puolisostaan pahaa tämän ratkaisevan riidan yhteydessä. Se on totta. Kiljuin puhelimessa hänen puolisolleen (koska hän itse ei enää vastannut puheluihin) tämän olevan todella helvetin sairas ja ystävällisesti karjuen neuvoin menemään hoitoon. Siis silleen sivistyneesti, että räkä roisku noin kolmen metrin säteellä.

En valitettavasti ota yhä edelleenkään sanaakaan takaisin. Hänen puolisonsa on itse koko ikänsä joutunut elämään muun muassa alkoholistien kanssa ja Al-anonin tuoman tiedon ja ymmärryksen myötä olen päässyt enimmästä vihasta häntä(kin) kohtaan. Tunnen ennemmin myötätuntoa ja jopa sääliä, koska kykenen jotenkin etäisesti käsittämään minkälaista tuhoa niin käsiin räjähtänyt elämä ihmiselle voi tehdä. Mutta niin rajusti läheisriippuvainen puoliso yhdistettynä alkoholistiin on ahdistavan toivoton yhdistelmä. Tällöin alkoholistilla ei ole ikinä syytä raitistua, kun se repaleiseen sankarinviittaan pukeutuva puoliso siinä rinnalla kestää kaiken ja pitää huojuvaa kulissikorttitaloa pystyssä keinolla millä hyvänsä. Virtahevollekin kaivetaan olohuoneen lattian alle oma luola, että pysyy siellä maton alla piilossa. Läheisriippuvuus on sairaus. Se on pahimmillaan todella tappava sairaus - eikä siihen suinkaan ensimmäisenä kuole sairastunut itse, vaan se jonka puolesta siinä niin kovasti nähdään vaivaa, kestetään ja uhraudutaan.

Muistan aikaa, jolloin tämän juovan henkilön nimenomainen puoliso soitteli mulle ja valitti siitä dokaamisesta. Suorastaan vitutti miten jokainen juhlapyhä meni ryyppäämisen takia aina ihan perseelleen ja niin kovasti puhui, että voi kunpa se ei joisi. Siitä on todella monta vuotta aikaa. Jossain kohti vuosien varrella se puhe vaan väheni, lakkasi kokonaan. Sen sijaan alko aivan älytön puolustelu, syiden keksiminen, perustelu, hyssyttely, hysteerisen iloinen jatkuva pälättäminen, ettei kellekään nyt vaan jäisi aikaa sanoa mitään ikävää. Ja mitä enemmän oma tietoisuus aiheesta kasvoi, sitä vieraammalta ja etäisemmältä koko se touhu alko näyttämään. Opin hyväksymään sen juomisen, en jaksanut enää stressaantua jokaisesta avatusta tölkistä, mutta sitä puolison hyssyttelevää kimpoilua en koskaan oppinut suodattamaan, se pisti aina ihan liikaa silmään, kun tiesi mistä se johtuu. Ei hän oikeasti ollut aina niin iloinen ja puhelias ja toimelias, se oli vaan epätoivonen keino pitää kaikkien ajatukset ja huomio jossain ihan muualla. Ettei kukaan vaan kompastu virtahepoon.

Treenien jälkeen tänään tämä oman elämäni alkoholisti, yksi koko elämäni rakkaimmista ihmisistä, ajoi vastaan. Siinä salin pihalla. Olen tässä miettinyt niitä satoja kertoja, kun olen hänet jossain nähnyt ja muistan sen lämpimän hymyn, muistan miten on aina tultu rutistamaan niin että kylkiluut paukkuu, miten on suukotettu poskelle ja miltä se aidon rakastava lämpö tuntuu. Miten niihin halauksiin on upotettu sekä ilot että surut, miten se vastaanotto on aina ollut yhtä aito ja lämmittänyt sydäntä. Koska hetkeen ei ole mikään tuntunut niin pahalta, kuin ratin takaa ilmeettömänä tervehdykseen kohotettu käsi. Ja sitten hän vaan ajoi ohi. Ihan kuten sellasta kohtalaisen paskaa naapuria morjestetaan ja painellaan kiireellä pois paikalta.

Kerran jos toisenkin hän on onnistunut aiheuttamaan tän mulle. Tätä tyhjyyttä on vaikea kuvailla oikeastaan mitenkään tai miten lujalta iskulta vasten kasvoja se tuntuu. Tai oikeastaan isku päin näköäkin olis parempi vaihtoehto, olis edes jotain todellisuuspohjaa, nyt se vaan meni. Ohi.

Ehkä teen itsestäni nyt marttyyrin. En vaan kykene näkemään tai keksimään niitä keinoja, joilla saisin korjattua tilanteen. Mikäli syy välirikkoon todella on se, että puhuin hänen puolistostaan pahaa, niin voi nyt saatana. Samaisen riidan yhteydessä tämä nimenomainen puoliso sanoi mulle niin kohtuuttomia asioita, että niistä on moni ollut ihmeissään. Mutta mä sanoin, että hän on sairas. Taisin viljellä vähän vittuakin sinne mukaan. Ja käskin mennä hoitoon. Toistan itseäni, mutta en ota takaisin sanaakaan enkä kadu niistä mitään. Hän todella on sairas ja hänen todella pitäisi mennä hoitoon, ihan jo itsensä vuoksi. Ihan jo oman menneisyytensä aiheuttaman pahan takia.

Voisin palauttaa rauhan maahan anelemalla anteeksiantoa, jota en edes tarkoita, mutta valitettavasti kun on kerran oppinut puhumaan, niin siihen salailun ja kaunistelun maailmaan ei vaan enää ole paluuta. Kun vihdoinkin on oppinut pitämään ne oman päänsä venttiilit koko ajan vähän auki niin, ettei sitä itsensä tuhoamisen partaalle ajavaa painetta enää pääse kertymään, niin en vaan voi enää palata siihen. Asioista on voitava puhua niiden oikeilla nimillä ja joutumatta jatkuvasti varomaan, ettei vaan puhu juuri siitä, kun sitten mieli pahoittuu ja paiskotaan ovia ja karjutaan ja katkotaan välejä.

En enää ikuisuuksiin ole edes haaveillut raitistumisesta. Haaveilen enää siitä, että se valehtelu ja paskanjauhanta loppuisi. Juo hyvä ihminen ihan rauhassa. Ei se juominen ketään muuta tuhoa! Mutta se jatkuva varpaillaan hiippaileminen ja tauoton sanojensa pohtiminen ja varominen käy voimille. Kun joudut muuttamaan omaa persoonaasi, omia ajatuksiasti ja kieltämään omia tunteitasi sen takia, että niin on opetettu. Niin saat pidettyä rauhan maassa. Se on se millä ihmiset saadaan patoamaan sitä tuskaa sisäänsä ja sitten painekattilassa alkaa räjähtelemään - ja usein vain sisäänpäin siten, että se joku kärsii hiljaa itsekseen.

Juo, mutta lopeta se suuttumisella muiden hallitseminen.
Juo, mutta lopeta se juomisen huumorin ja pilailun taakse piilottelu.
Juo, mutta lopeta se "salassa" juominen, esittämisestä huolimatta kaikki sen huomaa kuitenkin aina.
Juo, mutta älä riistä minulta sitä ihmistä, jota niin kovasti tarvitsisin.

Juo tai ole juomatta, en ole enää millään muotoa siitä kiinnostunut, mutta lopeta se muiden syyttely ja ainainen tekosyiden keksiminen. Levitellään mielummin ihan kaikki kortit pitkin pöytää, oli niissä sitten viinaroiskeita tai ei. Koska edelleen on elämää, edelleen on toivoa. Edelleen on välittämistä ja rakkautta. Mutta mikään ihmissuhde ei voi olla terve, jos sen pohjana on jotain epätodellista ja keksittyä.

Miltä se tuntuu, kun normaalisti äärimmäisen lämpimästi rakkaudella tervehtivä ihminen morjestaa kuin postilaatikkoon kusevaa ohikulkijaa kolmelta aamuyöllä? Siihen ei juuri nyt löytynyt riittävän kuvaavia sanoja. Ja siitä huolimatta haluan yrittää löytää ymmärrystä. Anteeksiantoa. Sairastuminen ei ole kenenkään valinta. Ei kukaan halua sairastua alkoholismiin tai läheisriippuvuuteen. Tai niiden yhdistelmään tai niiden sivutuotteisiin. Niihinkin sairastumiseen on aina syy. Ihan aina. Sen takia niistä on mahdollista niin halutessaan toipua - ja se on valinta.

Ikävä. Niin järjetön ikävä, että sattuu.

Nyrkkeilyn minikurssi helatorstaina Tuusulassa!

Ylihuomenna eli 5.5. helatorstaina on jälleen mahdollisuus ottaa parissa tunnissa nyrkkeilyn perusteet haltuun parin tunnin intensiivikurssilla. Paikkana toimii tottakai Tuusula Fighter Club! Pikkurahalla saa perusjutut haltuun (tai vaikka kerrattua, jos on joskus harrastanut, mutta jo tovi vierähtänyt aikaa edellisistä treeneistä!) ja on sitä myöten enemmän kuin valmis lähtemään (kunto)nyrkkeilyn pariin.

Tarjolla on loistava ilmapiiri ja taatusti hauskaa sekä kuntoa kehittävää urheilua! Kai me nähdään torstaina häh?! ;)


P.S. Ei Tuusula nyt ihan niiiiiin landella ole, kuin miltä se kuulostaa. Sali sijaitsee aikalailla Tuusulanväylän päässä, joten paikalle on yllättävän ripee hilpasta melkeen mistä tahansa lähikaupungista! Kato mapsista ja ylläty!