tiistai 3. toukokuuta 2016

Alkoholismi lyö kovempaa, kuin kovinkaan nyrkkeilijä - eikä sen tarvitse olla edes lyöntietäisyydellä

Jos pitkästä aikaa jauhettaisiin vaikka vähän siitä alkoholismista? Se tossa tulla tupsahti mieleeni, kun matkalla treeneistä kotiin pillahdin itkuun ja noin vartin verran jatkoin sitä kotona eteisen lattialla istuen.

Kuten sanottu ja kerrottu, elämässäni on hyvin rakas henkilö, joka on sairastaa alkoholismia. Tätä on nyt jatkunut reilun viisitoista vuotta ja sen matkan varrelle on mahtunut jos jonkinlaista vaiheilua. Kaikesta salailusta ja kulissielämästä huolimatta hän on ollut aina mulle äärimmäisen läheinen ja rakas. Siihen suuntaan on aina pitänyt ottaa puhelua lähes asiassa kuin asiassa ja kaikista omista jutuistani olen ihan aina voinut hänelle kertoa - siis kaikista muista paitsi hänen juomisensa aiheuttamista sivutuotteista. Niistä sanallakaan mainitseminen tiesi seurauksia. Ja lopulta olin niin turhautunut ja täynnä raivoa, etten osannut niitä asioita tuoda esille muuten kuin syyttelemällä ja päin naamaa sylkemällä. Se nyt ei ole ikinä järin hedelmällinen lähtökohta asioiden selvittämiseen.

Tällä hetkellä on - ei suinkaan yhteisen matkamme ensimmäinen - päällä varsin painostava välirikko. Syitä on luonnollisesti monia, kertojasta riippuen. Viime syksynä koko homma lähti liikkeelle riidasta, kun mulla loppu huumorintaju lopullisesti kesken. Sen kummemmin yksityiskohtiin menemättä mun raivari lähti liikkelle siitä, kun sain kuulla viinan maistuneen erään toisen henkilön hyvinvoinnin kannalta todella huonolla hetkellä. Koska ei, itse en tosiaan ole ainoa, joka tähän juomiseen oireilee. Mutta. Kautta rantain kuulin yhden hänen versioistaan olevan se, että emme ole väleissä, koska minä olen puhunut hänen puolisostaan pahaa tämän ratkaisevan riidan yhteydessä. Se on totta. Kiljuin puhelimessa hänen puolisolleen (koska hän itse ei enää vastannut puheluihin) tämän olevan todella helvetin sairas ja ystävällisesti karjuen neuvoin menemään hoitoon. Siis silleen sivistyneesti, että räkä roisku noin kolmen metrin säteellä.

En valitettavasti ota yhä edelleenkään sanaakaan takaisin. Hänen puolisonsa on itse koko ikänsä joutunut elämään muun muassa alkoholistien kanssa ja Al-anonin tuoman tiedon ja ymmärryksen myötä olen päässyt enimmästä vihasta häntä(kin) kohtaan. Tunnen ennemmin myötätuntoa ja jopa sääliä, koska kykenen jotenkin etäisesti käsittämään minkälaista tuhoa niin käsiin räjähtänyt elämä ihmiselle voi tehdä. Mutta niin rajusti läheisriippuvainen puoliso yhdistettynä alkoholistiin on ahdistavan toivoton yhdistelmä. Tällöin alkoholistilla ei ole ikinä syytä raitistua, kun se repaleiseen sankarinviittaan pukeutuva puoliso siinä rinnalla kestää kaiken ja pitää huojuvaa kulissikorttitaloa pystyssä keinolla millä hyvänsä. Virtahevollekin kaivetaan olohuoneen lattian alle oma luola, että pysyy siellä maton alla piilossa. Läheisriippuvuus on sairaus. Se on pahimmillaan todella tappava sairaus - eikä siihen suinkaan ensimmäisenä kuole sairastunut itse, vaan se jonka puolesta siinä niin kovasti nähdään vaivaa, kestetään ja uhraudutaan.

Muistan aikaa, jolloin tämän juovan henkilön nimenomainen puoliso soitteli mulle ja valitti siitä dokaamisesta. Suorastaan vitutti miten jokainen juhlapyhä meni ryyppäämisen takia aina ihan perseelleen ja niin kovasti puhui, että voi kunpa se ei joisi. Siitä on todella monta vuotta aikaa. Jossain kohti vuosien varrella se puhe vaan väheni, lakkasi kokonaan. Sen sijaan alko aivan älytön puolustelu, syiden keksiminen, perustelu, hyssyttely, hysteerisen iloinen jatkuva pälättäminen, ettei kellekään nyt vaan jäisi aikaa sanoa mitään ikävää. Ja mitä enemmän oma tietoisuus aiheesta kasvoi, sitä vieraammalta ja etäisemmältä koko se touhu alko näyttämään. Opin hyväksymään sen juomisen, en jaksanut enää stressaantua jokaisesta avatusta tölkistä, mutta sitä puolison hyssyttelevää kimpoilua en koskaan oppinut suodattamaan, se pisti aina ihan liikaa silmään, kun tiesi mistä se johtuu. Ei hän oikeasti ollut aina niin iloinen ja puhelias ja toimelias, se oli vaan epätoivonen keino pitää kaikkien ajatukset ja huomio jossain ihan muualla. Ettei kukaan vaan kompastu virtahepoon.

Treenien jälkeen tänään tämä oman elämäni alkoholisti, yksi koko elämäni rakkaimmista ihmisistä, ajoi vastaan. Siinä salin pihalla. Olen tässä miettinyt niitä satoja kertoja, kun olen hänet jossain nähnyt ja muistan sen lämpimän hymyn, muistan miten on aina tultu rutistamaan niin että kylkiluut paukkuu, miten on suukotettu poskelle ja miltä se aidon rakastava lämpö tuntuu. Miten niihin halauksiin on upotettu sekä ilot että surut, miten se vastaanotto on aina ollut yhtä aito ja lämmittänyt sydäntä. Koska hetkeen ei ole mikään tuntunut niin pahalta, kuin ratin takaa ilmeettömänä tervehdykseen kohotettu käsi. Ja sitten hän vaan ajoi ohi. Ihan kuten sellasta kohtalaisen paskaa naapuria morjestetaan ja painellaan kiireellä pois paikalta.

Kerran jos toisenkin hän on onnistunut aiheuttamaan tän mulle. Tätä tyhjyyttä on vaikea kuvailla oikeastaan mitenkään tai miten lujalta iskulta vasten kasvoja se tuntuu. Tai oikeastaan isku päin näköäkin olis parempi vaihtoehto, olis edes jotain todellisuuspohjaa, nyt se vaan meni. Ohi.

Ehkä teen itsestäni nyt marttyyrin. En vaan kykene näkemään tai keksimään niitä keinoja, joilla saisin korjattua tilanteen. Mikäli syy välirikkoon todella on se, että puhuin hänen puolistostaan pahaa, niin voi nyt saatana. Samaisen riidan yhteydessä tämä nimenomainen puoliso sanoi mulle niin kohtuuttomia asioita, että niistä on moni ollut ihmeissään. Mutta mä sanoin, että hän on sairas. Taisin viljellä vähän vittuakin sinne mukaan. Ja käskin mennä hoitoon. Toistan itseäni, mutta en ota takaisin sanaakaan enkä kadu niistä mitään. Hän todella on sairas ja hänen todella pitäisi mennä hoitoon, ihan jo itsensä vuoksi. Ihan jo oman menneisyytensä aiheuttaman pahan takia.

Voisin palauttaa rauhan maahan anelemalla anteeksiantoa, jota en edes tarkoita, mutta valitettavasti kun on kerran oppinut puhumaan, niin siihen salailun ja kaunistelun maailmaan ei vaan enää ole paluuta. Kun vihdoinkin on oppinut pitämään ne oman päänsä venttiilit koko ajan vähän auki niin, ettei sitä itsensä tuhoamisen partaalle ajavaa painetta enää pääse kertymään, niin en vaan voi enää palata siihen. Asioista on voitava puhua niiden oikeilla nimillä ja joutumatta jatkuvasti varomaan, ettei vaan puhu juuri siitä, kun sitten mieli pahoittuu ja paiskotaan ovia ja karjutaan ja katkotaan välejä.

En enää ikuisuuksiin ole edes haaveillut raitistumisesta. Haaveilen enää siitä, että se valehtelu ja paskanjauhanta loppuisi. Juo hyvä ihminen ihan rauhassa. Ei se juominen ketään muuta tuhoa! Mutta se jatkuva varpaillaan hiippaileminen ja tauoton sanojensa pohtiminen ja varominen käy voimille. Kun joudut muuttamaan omaa persoonaasi, omia ajatuksiasti ja kieltämään omia tunteitasi sen takia, että niin on opetettu. Niin saat pidettyä rauhan maassa. Se on se millä ihmiset saadaan patoamaan sitä tuskaa sisäänsä ja sitten painekattilassa alkaa räjähtelemään - ja usein vain sisäänpäin siten, että se joku kärsii hiljaa itsekseen.

Juo, mutta lopeta se suuttumisella muiden hallitseminen.
Juo, mutta lopeta se juomisen huumorin ja pilailun taakse piilottelu.
Juo, mutta lopeta se "salassa" juominen, esittämisestä huolimatta kaikki sen huomaa kuitenkin aina.
Juo, mutta älä riistä minulta sitä ihmistä, jota niin kovasti tarvitsisin.

Juo tai ole juomatta, en ole enää millään muotoa siitä kiinnostunut, mutta lopeta se muiden syyttely ja ainainen tekosyiden keksiminen. Levitellään mielummin ihan kaikki kortit pitkin pöytää, oli niissä sitten viinaroiskeita tai ei. Koska edelleen on elämää, edelleen on toivoa. Edelleen on välittämistä ja rakkautta. Mutta mikään ihmissuhde ei voi olla terve, jos sen pohjana on jotain epätodellista ja keksittyä.

Miltä se tuntuu, kun normaalisti äärimmäisen lämpimästi rakkaudella tervehtivä ihminen morjestaa kuin postilaatikkoon kusevaa ohikulkijaa kolmelta aamuyöllä? Siihen ei juuri nyt löytynyt riittävän kuvaavia sanoja. Ja siitä huolimatta haluan yrittää löytää ymmärrystä. Anteeksiantoa. Sairastuminen ei ole kenenkään valinta. Ei kukaan halua sairastua alkoholismiin tai läheisriippuvuuteen. Tai niiden yhdistelmään tai niiden sivutuotteisiin. Niihinkin sairastumiseen on aina syy. Ihan aina. Sen takia niistä on mahdollista niin halutessaan toipua - ja se on valinta.

Ikävä. Niin järjetön ikävä, että sattuu.

4 kommenttia:

  1. Voi Jonna pieni....koita jaksaa..sä oot vahva likka!!
    Kaikki ei pysty tai halua katsoa peiliin eikä varsinkaan totuutta silmään...
    Läheltä seurannut teidän perhettä
    Mä niin ihailen sun rohkeutta ja voimaa
    T:Hanna❤

    VastaaPoista
  2. Oletkos koskaan ajatellut että lakkaat olemasta missään tekemisissä??Ne hyvät hetket säilyy muistoissa ja ikäviä et lisää tarvi.Mä ite oon jo vuosia sit tehny radikaali-ratkaisun,en ole missään tekemisissä vanhempieni kanssa. .syy ei ole alholissa vaan väkivallassa mun lapsuudessa.Ja vanhemmat "ei muista" sellasta ollenkaan.Oon jo ite kohta 50 eli vanhemmat ei ehkä kauaa oo enää olemassa mut en tarvi niitä mihinkään.Elämä on helpompaa kun ei tarvi esittää mitään,eikä pyydellä anteeks jotain mitä en oo tehnykään. .Yritin vuosia ymmärtää,kunnes päätin lopettaa.Näin on paras!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ajatellut. Enkä enää olisikaan missään tekemisissä, jos tässä ei olisi mukana alaikäisiä henkilöitä, joiden elämästä mua yritetään kovasti pitää ulkona, mutta joita en yksinkertaisesti pysty hylkäämään. Heidän kauttaan olen väkisin sidottuna tähän kuvioon, koska tiedän mitä he ovat eläneet ja tulevat elämään enkä pysty katoamaan. Ja heidän takiaan asia aina tasaiseen tupsahtelee sotkemaan ajatuksia ja olen hyvin tietoinen mistä kaikista heihin liittyviin elämäntapahtumista ja tilaisuuksista mut on leikattu pois.

      Kai mussa on vielä omaksi harmikseni liikaa halua ymmärtää ja hyväksyä ja vähän liikaa toivoa.

      Poista