lauantai 21. toukokuuta 2016

Saako keskeneräistä kehoa rakastaa?

En löytänyt blogin syövereistä mitään tarkkaa faktaa minkä verran olen painanut noin vuosi sitten, mutta joka tapauksessa vähemmän kuin nyt. Monen monta kiloa vähemmän kuin nyt. Ero on arviolta noin 6kg vuodentakaiseen verrattuna. Ja tämän vuoden alusta on tultu jo jokunen kilo alas, että aika hyvin sitä lihottiin viime syksystä.

Osaan viime kesänä käytetyistä vaatteista en mahdu nyt. Hauis oli sillon salitreenin jäljiltä isompi. Lanteilla oli vähemmän löysää eikä reidet hyllyneet ihan näin "rentoina". Olen siis ollut paljon paremmassa timmimmässä kunnossa. Mutta. Onko mahdollista, että jos vain antaisin vuosi sitten olleiden asioiden vaan olla ja antaisin nykyhetkelle mahdollisuuden, voisin todella rakastaa tätä kehoa? Tiedostaen, että läskiä tulee tirisemään pois ja lihas siinä ohessa kiinteytyy, mutta silti juuri tätä nykyhetkeä rakasten?

Se itsensä toisiin vertailematta oleminen on aivan hirvittävän vaikeaa. Oppia arvostamaan omaa peilikuvaansa, kun aina on joku, joka on niin paljon rasvattomampi ja kiinteämpi. Aina on joku jonka pylly on houkuttelevan pinkeä omaan perunapeltoon verrattuna ja jonka hauiksen taakse mun pää katoaa ihan ilman jännittämistäkin.

Saisiko sitä silti olla tyytyväinen itseensä? Sanoin olleeni timmimmässä kunnossa ja yliviivasin siitä yhteydestä sanan paremmassa. Koska en ole ikinä ollu näin hyvässä kunnossa kokonaisuutena. Pystyn vetämään kohtalaisen kovaa treeniä kohtalaisen kovalla tahdilla ja tuntuu siltä, että virtaa kyllä riittää. En mahdu niihin kaikkein pienimpiin farkkuihin mihin vuosi sitten, mutta lyön ihan saatanan lujaa ja löytyy motivaatiota rutistaa ne treenin viimeisetkin minuutit, kun kaikki on jo annettu ja silti sitä jostain kaivaa vielä yhden pykälän vetää kovempaa.

Näillä treenimäärillä kroppa muokkaantuu väkisinkin. Jos olisin viimeisen puoli vuotta syönyt yhtä kurinalaisesti kuin olen treenannut, niin se kesäkunto olis saattanu kerrankin toteutua. Liian usein pidetyt karkkipäivät ja satunnainen "jos nyt yhden vaan" -hölläily on estänyt painoa putoamasta. Se on kyllä laskenut vuoden alusta jokusen kilon, mutta tahti olisi voinut olla kovempi. Mutta ainahan se voisi. Aina voi jossitella ja jälkiviisastella.


Katson ihaillen timmejä muskelimimmejä ja pyrin sitä kohti koko ajan. Mutta on opeteltava suhtautumaan siihen motivoivana voimavarana - ei pelkästään masentua sinne jonnekin määrittelemättömään ihannekuntoon olevan matkan pituudesta. Koska tiedän sen itsekin, etten ikinä tule olemaan tässä asiassa "maalissa", keho ja olosuhteet muuttuu jatkuvasti eikä se tila tule koskaan olemaan pysyvä. Ja toisekseen - näin mielettömän hauskaa tämän matkan tarpominen ei ole vielä koskaan ollut! Hyvää ruokaa ja kovaa treeniä maailman parhaassa seurassa - kyllä tässä on jo aihetta rakastaa!

Tämä ei keho ei edusta omaa ihannettani, mutta yritän antaa itselleni ihan rehellisesti luvan rakastaa tätä. Ehkä jonain päivänä naureskelen näille kuville ja pudistelen päätäni, mutta juuri nyt on hyvä. Koska kuitenkin tämä kroppa työstää aggressiivisesti itseään kohti sitä jotain, mikä se ikinä tuleekaan olemaan!

Pakkohan sitä on silloin rakastaa. <3


2 kommenttia:

  1. Oot nainen rautaa! Ja sietääkin olla ylpeä niin omasta pääkopasta kuin kropasta! :-) Nyt on hyvä just näin. Olkoonkin olemassa pienempiä farkkuja, timmimpiä ihmisiä tai vuoden takainen pienempi painolukema. Sen kaiken ehtii vielä saavuttaa - tai keksiä jotakin ihan muuta. Näin on hyvä. Sen kun osaa itselleen sanoa, on helppo puristaa itsestään taas ihan uusia ulottuvuuksia! :-) Matka on aina kesken - ainakin jos motivaatiota löytyy tähdätä aina vain korkeammalle! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mitään lisättävää. <3 Tätä sietää opetella!

      Poista