maanantai 13. kesäkuuta 2016

Itseinhoa vai armollista hyväksyntää?

Blogi on ollut hiljainen, mutta vannon, että täällä oikeassa elämässä on painettu satalasissa. Ihan pienenä vinkkinä vaan, että Läskiblogin Facebook -sivut on jonkin verran aktiivisempaa sorttia, kantsii tykätä ittensä mukaan! ;)

Eräs ystäväni tossa lähti tuskailemaan, kun lupaavasti alkuun lähtenyt elämäntaparemontointi kopsahti karille niin että kolina vaan kävi. Ainakin jollain tasolla on palattu takaisin lähtöruutuun ja se tottakai tuntuu helvetin raskaalta ja turhauttavalta. Sitä herkästi lähtee ruoskimaan itseään ja sellasista syövereistä on aika haastavaa lähteä taas kampeamaan kohti muutoksia.

Se on mulle oikeinkin tuttu tunne. Ei pelkästään ne kymmenet laihdutusyritykset aikanaan ennen Läskiprojektia (elokuussa tätä projektia tulee muuten jo kolme vuotta täyteen!!), jotka päättyivät aina yhtä suureen romahdukseen. Koska ei se tämäkään projekti ole mennyt ihan viimeisen päälle hienon käsikirjoituksen mukaan, esimerkiksi viime syksyn tapahtumat "yksityiselämän" puolella (haha, kaikestahan mä oon tehny julkista!) löivät mielen niin radikaalisti maihin, että se oma hyvinvointi jäi aivan taka-alalle. Keräsin siinä samalla jatkuvan hiilarimässäilyn kautta reilusti kiloja takaisin ja viime kesän alimmasta painosta varmaan 6-8kg tultiin ylöspäin. Aina välillä luulin päässeeni takaisin raitelleni, mutta ei se koskaan montaa päivää pitänyt.


Alusta asti olen työstänyt itseäni eteenpäin tietynlaisen itseni negatiivisen ruoskimisen ja jopa itseinhon kautta. Olen motivoinut itseäni eteenpäin keskittymällä fyysisiin ongelmakohtiin. Kuvittelin elämän olevan parempaa sitten, kun reisissä ei ole niin paljoa ihraa, kun hölskyvät allit katoavat ja jenkkakahvat lakkaavat lyllymästä. Vain luuserit jättäävät menemättä kuntosalille ja vain selkärangattomat raukat lipsuvat ruodusta. Vatsamakkaroista saa edelleen kiinni ja perseessä on selluliittia, jatka helvetti sitä työstämistä, vauhtia!

Mutta entäs kun ei jaksa? Kun henkiset voimat loppuvat yksinkertaisesti kesken, eikä vaan jaksa vaikka miten vetäisi itseään henkisesti turpaan. Negatiivisen motivoinnin otteen murruttua ei jäänyt enää mitään. Olin vain epäonnistuja, joka räpisteli hädin tuskin mukana. En koskaan hetkeäkään harkinnut palaamista "entiseen elämään", mutta jouduin johonkin välitilaan moneksi kuukaudeksi. Kävin lajitreeneissä sen pari kertaa viikossa, mutta muuhun en kyennyt eikä ruokavalio pysynyt kasassa. Ei ollut suuntaa, ei tahtoa, ei mitään.

Lähdin opettelemaan jotain uutta. Tätä sivuten olen jo kirjoittanut yhden tekstin Saako keskeneräistä kehoa rakastaa?, joka käsittelee aihetta fyysiseltä osuudelta. Läskiprojektin aikana yksi ehkä tärkeimmistä opituista asioista on kuitenkin ymmärrys ihmisestä kokonaisuutena. Hyvinvointiin liittyy niin monta tekijää, joista itse pitkään löin henkisen puolen. Keskityin vaakaan, sentteihin, kehityskuviin, ravintoon, liikuntaan ja kaikkeen muuhun paitsi siihen, joka alunperin on ajanutkin mut huonoon jamaan. Oma pää ja sen sisällä mekkaloiva sekasorto.

Alkoholistien läheisille tarkoitettu vertaistukiryhmä Al-Anon on antanut tärkeimmän sysäyksen henkisen hyvinvoinnin tielle, kun vihdoin sain "luvan" lakata taistelemasta täysin hallitsemattomia tuulimyllyjä vastaan. Kun sain vihdoinkin luvan hellittää ja lähteä työstämään ohjetta pelasta itsesti, kun et muutakaan voi. Sitä kautta on lähtenyt aika merkittävä pyörä pyörimään oman arvon käsitykseen liittyen. On lupa olla ne omat tunteet niin hyvässä kuin pahassa ja on lupa olla itsekäs. Aina ei tarvitse rakentaa elämäänsä täysin muiden ihmisten sinkoilujen mukaan, vaan on täysin jees tehdä juuri niin kuin itse haluaa.

Esimerkiksi alkoholistin juomisen kontrolloinnista luopuminen tai sen hyväksymisen opettelu ei ole lainkaan helppoa, mutta se on sen arvoista. Siinä ainoastaan helpottaa omaa elämäänsä. Koska sitten voi lähteä opettelemaan jotain ihan vähintään yhtä vaikeeta; antaa hyväksyntää ja armoa itselleen. Kuinka pystyä lopettamaan se itsensä jatkuva ruoskiminen ja henkinen kiduttaminen?

En osaa mitään edellämainituista vieläkään täydellisesti, mutta olen koko ajan menossa parempaan suuntaan. Viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut paljon hienoja asioita. Olen saanut karsittua elämästäni omaa hyvinvointiani haittaavia ihmissuhteita, olen juuri hiljattain keksinyt suuntaa tulevaisuuden koulutus- ja työhaaveiden muodossa, olen kehittynyt merkittävästi mielen tietoisessa rauhoittamisessa ja nyt jo monta viikkoa normaalin ruokavalion noudattaminen on ollut taas ihanan arkipäiväistä ilman mitään ylimääräistä ponnistelua.

Kaiken sen ruoskimisen ja itseinhon sijaan kun antaa itselleen sekä arvoa että armoa. Kaikkien vikojen ja epäonnistumisten alleviivaamisen sijaan voi vähän höllätä sitä hirttoköyttä kaulalla ja hengittää. Yritän opetella keskittymään niihin hyviin asioihin, kyllä ne viat ja epäonnistumiset roikkuvat mukana ihan yhtälailla vaikka niitä ei koko aikaa suurennuslasilla tuijottaisikaan, mutta ehkä itselleni silti se positiivisempi lähestymistapa sopii paremmin. Kun osaa nähdä sekä itsessään että elämässään niitä hyviä ja kiitollisuuden arvoisia asioita niin on paljon enemmän aseita epäonnistumisen hetkellä. Ennen maailmanlopulta tuntunut retkahdus voidaan ohittaa olankohautuksella ja todeta, että elämäähän tämä vain on, vedetään ensi kerralla ehkä edes pikkusen paremmin.

Tai jos vedät perseelleen ihan kaiken jo saavutetun vaikkapa elämäntapamuutoksissa, niin hyödynnä se jumalaton mokailu yrittämällä miettiä miksi. Ei mokaaminen ole typerää, mutta pään hakkaaminen siihen samaan tiiliseinään uudestaan ja uudestaan alkaa jossain kohti olla vähän hölmöä. Siinä on tilaisuus kehittyä, kun sen raivopäisen itsensä vihaamisen sijaan löytää keinon hyväksyä, että päin helvettiä meni, ei mahda enää mitään, mutta kuinka vedetään fiksummin tästä eteenpäin. Mikä siinä meni pieleen ja miten se voidaan välttää? Ei elämässä mitkään asiat ole niin mustavalkoisia, etteikö sitä yksinkertaisintakin ohjetta pystyisi joku jotenkin ryssimään. Sellasta se nyt vaan yksinkertasesti on.

Anna itsellesi arvoa.
Anna itsellesi armoa.
Opettele hyväksymään ja antamaan anteeksi myös itsellesi.
Itsensä hyväksyminen sellaisenaan ei ehkä sittenkään tarkoita kehityksen lakkaamista. Kun oppii näkemään niitä hyviä asioita itsessään niin ongelmakohtien poistamisen sijaan voi keskittää energiansa hyvien puolien kehittämiseen. Siinä ohessa niistä vähemmän mairittelevista kohdista saattaa siinä ohessa kehittyä jotain parempaa ihan huomaamatta. Joku voi löytää pysyvän muutoksen elämäänsä jatkuvan kurinalaisuuden ja ruoskimisen ajamana, mutta sitten on meitä, jotka tarvitsevat jotain pehmeämpää lähestymistapaa. Eikä sekään tarkoita, että tekisin jotenkin vähemmän - päinvastoin! Positiivinen mieli jaksaa tehdä älyttömän paljon enemmän ja kehittyy paremmin, keho seuraa siinä perässä.

Ja hei vielä nyt kaiken tämän sekavuuden lopuksi, jos jostain olen kiitollinen, niin treenaamisesta. Tuusula Fighter Club on kuin toinen koti tätä nykyä eikä tässä kohti oikein sanatkaan tee enää oikeutta sille porukalle, johon on ollut kunnia päästä osaksi. Sinne menemiseen ei ole pahemmin tarvinnut itseään ylipuhua, päinvastoin mitä paskempi päivä on sattunut olemaan niin sitä enemmän sitä haluaa treenaamaan. Päivästä ja fiiliksestä toiseen, siellä treenaaminen on aivan älyttömän kivaa. 

Pitkän matkan on kulkenut entinen satakiloinen kitisevä liikunnanvihaaja. Vaikka ei sillä, kyllä mä ahkerasti kitisen ja valitan edelleen! ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti