torstai 28. heinäkuuta 2016

Somefeikki - ja ylpeä siitä!

Esitellään ensin tänään kesken työpäivän otettu kuva:


Voin kertoa salaisuuden: MÄ EN NÄYTÄ TOLTA!

Sosiaalisessa mediassa saa koko ajan olla varpaillaan kuvien todenmukaisuuden kanssa. Filtterit ja kuvanmuokkaukset tekee suoranaisia ihmeitä kuviensa kohteille ja muutenkin Facebookin ja blogien kautta täydelliseksi maalailtu elämä saa loppusilauksensa virheettömillä kuvilla. Täydellisyyttä alusta loppuun.

Mutta mun mielestä on ihanaa olla somefeikki. Mun energiankäyttö "turhamaisuuksiin" on aika minimaalista ja oon oikeastaan aika avoimen ihailevasti kateellinen ihmisille, jotka päivästä toiseen jaksavat laittaa itsensä upeiksi naamaa, hiuksia ja vaatteita myöten. On aika hurjaa mun mittakaavassa jos oon vaivautunu laittamaan ripsiväriä ja edes melkein puhtaat farkut. Joten se kameran silottelema ja filtterein kaunisteltu kuva on se mun pieni pala turhamaisuutta. Se on ihanaa! Pään asento, ilme, hiukset ja monen monta kuvaa parhaan otoksen valitsemiseksi Instagramin käsittelyyn. Kontrastit, varjot ja filtterit kohilleen ja eiku tykkäyksiä kerjäämään.

Kyllä mulla sen yhden kuvan ulkopuolella on ihan riittämiin aikaa olla se epänaisellinen risteytys pullasorsaa, rekkalesboa ja mummonpotkijaa - ja sekin on mulle oikein jees. On oikeestaan ihan nastaa olla minä. Tollasen kaunistellun kuvan jälkeen kelpaa taas kiskoa tukka ponnarille, aurinkolasit silmille ja lava-autolla ajellessa todella epäkorrektisti laulaa biisien mukana. Mutta rakastan myös sitä vaivalla askarreltua sotamaalausta ja välttävää määrää hiustenlaittoa, joka voidaan kruunata korollisilla kengillä ja mekolla. Se on harvinaista, mutta oikein kivaa.

Ja kuitenkin on aina yksi porukka ihmisiä, jotka tietää sen kaikista karuimman todellisuuden - mä treenaan niiden kanssa. ;)

Ollaan siis ilolla ihan helvetin turhamaisia pinnalta ja kuvissa, kunhan pidetään se kuuluisa sisäinen kauneus aitona. <3

maanantai 25. heinäkuuta 2016

ARVOTAAN lisää tappeluaiheista opetusta! KUNTONYRKKEILYN INTENSIIVIKURSSI!



"KÄÄÄÄK! KUUKAUSI LOPPUU KESKEN! AR-VON-TA!!!
Jumankauta viikon päästä arvotaan enkä oo muistanu laittaa tätä (kunto)nyrkkeilyn intensiivikurssin arvontakuvaa edes esille. Nyt äkkiä!
Pistäs kuule tykäten oheisesta kuvasta tällä sivulla niin olet mukana arvonnassa, josta vipataan voittajalle ilmainen pääsy kuntonyrkkeilyn intensiivikurssille. Kyseinen kurssi järjestetään lauantaina 20.08.2016 Tuusula Fighter Clubin salilla Tuusulan Hyrylässä (arvo 20€).

Sama juttu kuin potkunyrkkeilyn peruskurssin arvonnan kanssa, että tätäkään voittoa ei sitten ole pakko käyttää itse, vaan sen voi lahjoittaa jollekin sitä enemmän tarvitsevalle tai haluavalle. Yhden päivän minikurssilta saat perustaidot kuntonyrkkeilyä varten haltuun ja pääse laittamaan nyrkit heilumaan hyvillä pohjatiedoilla.
Saa heittää jakoon tai ilmiantaa vaikka kaverin tohon kommenttikenttään, jolle vois maistua hikinen, tehokas ja hauska treenimuoto!
ALA TYKKÄÄMÄÄN! NYT!!
Osallistumisaikaa on 31.07.2016 saakka, voittaja julkistetaan tällä sivulla 1.8.2016 - eli vaan viikko enää jäljellä!
Facebook ei ole osallisena tässä arvonnassa. Ylläri.."

Nyt siis vähän vauhdilla Läskiblogin Facebook-sivulle tykkäilemään hopihopi! Jos potkunyrkkeily tuntuu liian hurjalta niin kuntonyrkkeily sopii kyllä likimain kaikille. TFC:llä treenaa sujuvasti teinit, seniorit ja kaikki mahdolliset siitä väliltä. Monipuolista tekemistä jonka tehoja saa säädeltyä helposti tekijän kunto- ja taitotason mukaan. TYKKÄÄ!

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

No joskus sitä vaan tie vie..

Täysin itseäni suoraan Facebookista lainatakseni:

No siis.Koska jonkun "kesän" takia mulle ei järjestetty totuttuun tapaan nyrkkeilyä illan ohjelmistoon niin fiilis oli varsin orpo työpäivän jälkeen. Ajattelin hyödyntää kaiken tämän ylitsevuotavan vapaa-ajan fillaroimalla mummolaan. Noin 15km suuntaansa eli sellanen mukava kolmenkympin pyörälenkki ja välissä vähän tankkausta mummolassa. Jes.
Vanha Tuusulantie oli ensimmäinen kompastuskivi, koska mähän olen laiska ku perkele ja tajusin kyseisen reittivalinnan sisältävän ihan mielipuolisia ylämäkiä. Ei käy. Niinpä otin suunnaksi Korson ja sieltä Koivukylän kautta Tikkurilaan. Mummola melkein näkyi jo, mutta koska aurinko paistoi, luureista pauhasi hirvittävän toimivaa fiilismusaa ja jotenkin se matka vaan rullas tosi kivasti niin ajoin mummolan ohi. Jatkoin radan vartta kohti Puistolaa ja Puistolasta Malmille. 
Pukinmäen kohdalla olin vielä kartalla, mutta sitten mun sisäinen navigaattori meni vähän solmuun. Kuitenkin, koska aina on tärkeintä edes esittää tietävänsä mitä on tekemässä ja minne menossa, niin yhdessäkään risteyksessä on empinyt vaan tukka putkella jatkoin suuntaan X, eikä ollut harmainta aavistusta missä sitä tuli pyörittyä.
Palasin kartalle jossain Siltamäen tienoilla ja sieltä löysin suunnan Suutarilaan. Koivuhaan viertä kohti Ruskeasantaa ja siinä Rusan Shellillä oli jo pakko tankata pullollinen vettä, koska tietenkään mulla ei ollu juotavaa mukana - munhan piti mennä mummolaan tankkaamaan. 
Edessä oli taas se sama saatanan Vanha Tuusulanväylä. Edelleenkin, ehdoton EI. Siis ei muuta kuin jostain sieltä Ilolan ja Leinelän kautta takaisin Koivukylään ja sen läpi kohti mitäs muutakaan kuin Korsoa. Pitkä loiva ylämäki ennen itse mieletöntä keskustaa oli aika..työläs. Vihasin itseäni. Vihasin jokaista vastaantulijaa. Vihasin jokaista autoilijaa. Vihasin auringonpaisteen peittäviä pilviä. Vihasin jokaista luureista soinutta biisiä. Vihasin ihan erityisesti Korsoa ja sen baarien terasseilla joko elämästään nauttivia tai elämäänsä hukuttavia korsolaisia. 
Hetkeä myöhemmin pari mäkeä ylös raivottuani sai viilettää pitkää alamäkeä tukka hulmuten ja päädyin Keravan kautta ensimmäisen Tuusula-kyltin ohi. Alko helpottamaan välittömästi Vantaan jäätyä riittävän kauaksi taakse (ymmärrettävästi) ja kotikunnan rajojen sisäpuolella melko lailla betoniksi muuttuneet reidet alko viemään iloisesti kohti kotia.
En koskaan päässyt sinne mummolaan asti.Yritän viikonloppuna uudestaan. Autolla.


Tuli vaan tämä tässä mieleen, kun juuri mietin hyvien yöunien jäljiltä täynnä virtaa, että josko kumminkin menisin mummolaan pyörällä. Pelottaa jo valmiiksi..

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Siis mikä hiton Pokémon GO?!

Mulla meinas mennä viime viikolla koiran lisäksi vati ihan totaalisesti jumiin Pokémon -henkisten julkaisujen tiimoilta. En tajunnut alkuunkaan mikä helvetti tää joka suunnassa meuhkattu Pokémon GO oikein on. Riitti, että yksi tuntemani ihminen sen oli itselleen ladannut niin tää kaikkien villitysten välitön orja kirmasi lataamaan sen omaankin luuriinsa.

Ainakin mun aikaan kakarana Pokémonit oli ihan älyttömän kova juttu. Oli keräilykortit, telkkariohjelma ja tottakai Game Boy - ja siihen tietysti levoton määrä Pokémon-pelejä. Joskus taidettiin ottaa serkkupojan kanssa ihan nyrkkitappelu tai parikin keräilykortteihin liittyneissä epäselvyyksissä. Ei ollu meinaan mikään ihan leikin asia se!

Nyt joku sekakäyttäjä keksi jatkoa tälle systeemille ja niin poksahti luureihin Pokémon GO. Kyseinen peli siis sotkee virtuaalimaailman sujuvasti todellisuuteen sillä puhelimen paikantimen avulla pelihahmo liikkuu todellisia karttoja käyttävässä maailmassa ruudulla. Kyllä, siis peli jonka pelaaminen kotisohvalta käsin ei johda käytännössä yhtään mihinkään vaan edelleenkin KYLLÄ, pitää mennä - jesjesjesjesjes!! - ULOS! Ihan ikiomaa ruhoa käyttäen pitää liikkua ulkona jotta homma etenee. Hui-kee-ta! Pidin koko hommaa meinaan ensin ihan järjettömänä kunnes tajusin sen mahdollisuudet.

Jengihän istuu tänä päivänä joka tapauksessa koneen tai luurin ääressä aamusta iltaan. Kyseistä peliä voidaan dissata ihan kaikessa rauhassa, mutta jos se saakin oikeasti porukkaa ylös sohvalta ja kimpoilemaan ulkoilmaan niin onhan siinä sillon merkittävästi jotain hyvääkin! Ideana on kerätä erilaisia Pokémon-hahmoja, etsiä PokéStop-paikkoja joista saat lisää pokepalloja Pokémonien metsästämiseen ja kaikkea muuta roinaa. Sitten kun olet tarpeeksi mestari niin kartasta löytyy myös saleja joissa pääsee toisten käyttäjien kanssa mittailemaan Pokémoniensa tappelutaitoja. Siis miten siistiä?! HÄ?!

Esimerkiksi tollaselta PokéStopilta voi saada mysteerimunan (ei, sille ei ole korrektimpaa sanaa nyt tähän hätään..), joka aukeaa vasta tietyn matkan kulkemisen jälkeen, kuten 2km tai 5km. Ja ainakaan mun puhelimessa ei hyödytä pitää peliä päällä autolla liikkuessa sillä ilmeisesti se tunnistaa liian korkean nopeuden eikä Pokémoneja enää löydy eikä tapahdu mitään muutakaan kivaa. Jalkaisin liikkuessa sen sijaan tupsahtelee kaikkea ohjelmaa nenän eteen koko ajan ja mun ensimmäisestä mysteerimunasta tupsahti vanha kunnon Pikachu!

On totta, että mä taidan olla vähän liian vanha tähän hommaan, mutta esimerkiksi tämän päivän junnuja ajatellen tää on ihan huikea juttu. Toki varmasti jotkut lapsukaiset eri ikäluokista saadaan pakotettua ulos ja etenkin ilman puhelimia, mutta sille mahdottomalle someaddiktoituneelle junnuosastolle tää on hyvä juttu. Koska jos ne luurit nyt joka tapauksessa on siinä naamassa kiinni niin jos samaan tuskaan tulee otettua askel jos toinenkin ulkoilmassa niin se on aika pieni paha. Ja ihmiset nykyisin missaa busseja, kävelee autojen alle ja törmäilee toisiinsa muutenkin - koska ne luurit on olleet huomion keskipisteenä jo aika kauan. Navigaattoreista nyt puhumattakaan.

Ei tää nyt ehkä ole se suositeltavin tapa toteuttaa liikuntaa, mutta jos ei ole mitään muutakaan niin Pokémon GO aktivoi sentään vähän ja monelle lapselle ja nuorelle se on noin 100% enemmän kuin aikaisemmin. Läskiblogi antaa siis peukun tälle pelille! Oltiin meinaan koirien kanssa tuplasti kauemmin ulkona kuin normaalisti, ihan vaan koska kartta näytti kohteita pidemmältä ja kotiin päin johtavan tien sijaan kierrettiinkin pari pykälää kauempaa. ;)

Mua tosin hävetti ja nauratti aivan helvetisti, kun vastaan käveli toisia pelaajia ja vaihdettiin hyvin tietäväisiä katseita. Yks mimmi käveli vastaan ja repesi nauramaan ihan ääneen. Ei puhuttu sanaakaan koko kohtauksen aikana, kunhan vaan naurettiin ihan urpona molemmilla luurit kädessä. Ja Gymeillä ja PokéStopeilla oli ruuhkaa. Oli vaikee pitää naamaa peruslukemilla kun porukka pyöri ympyrää pitkin puistoa etsimässä jotain ja mielellään liikuttiin laumoittain. Aivan sairaan koomista - pelkästään hyvällä tavalla!

Ja loppuun vielä Aamulehden kolumni: Antaa kaikkien nauttia liikkumisesta - Myös Pokémoniin hurahtaneiden.

Liikkumisen iloa, toverit, tavalla tai toisella! ;)

Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Mummokoira sieniretkellä

Voi nyt helvetti mikä viikko oli. Facebookissa ja/tai Instagramissa seuraavat tietävätkin, että viime viikolla mun vanhin koira järjesti ohjelmaa omatoimisen sieniretken toimesta kun meni hankkimaan sienimyrkytyksen. Viime tiistain jälkeen en ole nukkunut kunnollisia yöunia vaan korkeintaan kahden tunnin pätkissä ja pari yötä kokonaan nukkumatta.

Sen lisäksi ihan tajuton huoli ja ahdistus koirasta olivat aika musertavaa kestettävää ja yhden päivän olin pois töistäkin viettääkseni kokonaisen päivän ahneen perkeleen kultapossun kanssa klinikalla neseytyksessä. Loput päivät vatvoin kodin ja työn väliä, kävin pitkin päivää kotona pakkojuottamassa ja lääkitsemässä koiraa, palasin töihin, sinkosin kotiin, yritin nukkua, kävin töissä, ravasin kotiin, lekuriin, kotiin, töihin, lekuriin, kotiin, töihin ja sitä rataa. Hyi saatana mikä viikko. On päiviä jolloin en syönyt mitään ja päiviä jolloin söin vaan karkkia ja/tai jätskiä. Jännää miten sitä koiransa hautaamista suunnitellessa muuttuu täysin hallitsemattomasti takaisin vanhaksi tutuksi tunnesyöjäksi eikä millään ole enää mitään väliä. Huhhuh.

Viikko urheilematta ja nukuttu pieniä pätkiä sohvalla, klinikan lattialla, kotona lattialla, autossa ja nojatuolissa sekä siihen päälle henkinen ahdistus ja jatkuva sokerikänni. Ei riitä sanat kuvaamaan mikä olotila. Hyi. Hel. Vetti. 12 päivän työputki kruunaa koko lystin enkä ole ehkä koskaan odottanut viikonloppua näin epätoivoisesti kuin nyt.

Koiran sairaskertomuksen kuvineen ja videoineen löytää Koirablogista. Koiran vointi on ainakin toistaiseksi melko normaali, kontrolleissa tullaan käymään tappavan vaarallisen sienen mahdollisesti myöhemmin ilmeneviä tuhoja seuraten.

Ei riitä sanat millään tasolla myöskään kertomaan millä fiiliksellä odotan tän illan treenejä. <3

P.S. Oletko joskus harkinnut hankkivasi koiran? Älä.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Potkunyrkkeilyfiilistelyä - ja aiheeseen liittyvä ARVONTA!!!

Jo eilen blogin Facebook-sivulla muistelin tapahtumia puolen vuoden takaa. Itsehän olen aivan käsittämättömän armoton tilannejännittäjä ja kaikki uudet paikat ja ihmiset on aina melkoisen kynnyksen takana - tätä tosin monien muhun jo tutustuneiden voi joskus olla vähän vaikeeta uskoa.

Anyhow, totta se on. Vuosi oli lajiharrastamista takana ja jo syksystä olin miettinyt uuden seuran etsimistä. Treenit kaksi kertaa viikossa eivät riittäneet alkuunkaan kaiken sen innon ja motivaation kanavoimiseen, halusin päästä kehittymään ja oppimaan enemmän sekä nopeammin. Mutta. Se askeleen ottaminen uuteen suuntaan oli älyttömän vaikeeta ja kuukausi tolkulla mä sitä vatvoin. Omalla kylällä oli yksi seura, jotka harkitsin pitkään, mutta en koskaan saanut aikaiseksi. Vuodenvaihteessa sain kuulla sitten myös toisesta seurasta ja vähän tiedustelin treenikavereilta tietoja, että kuka tätä uutta seuraa virittelee ja minkälainen tyyppi on kyseessä. Kerrottiin posiitivisa kommentteja ja suositeltiin ehdottomasti käymään kokeilemassa.

Niinpä järsin hermostuksissani sormet kynsistä rystysiin asti verille, vedin syvään henkeä (hyperventiloin) ja laitoin sähköpostia menemään. Noin tuntia myöhemmin tuli vastaus, jossa toivotettiin tervetulleeksi mukaan treeneihin jo vaikka heti samana iltana. Niinhän mä menin. Kuten Facebookissakin kirjotin, niin olin aivan hermoraunio. täysin hajalla. Olin varma etten edes tunnista koko lajia uudessa ympäristössä! Vuosi potkunyrkkeilyä takana ja nyt olin sataprosenttisen varma, että en osaa mitään. Hyväksyin jo valmiiksi sen kuinka mut nauretaan ulos koko helvetin Tuusulasta ja lopetan kaiken urheilun siihen paikkaan. Muita vaihtoehtoja ei ollut.

Mutta kuten jo eilen kirjoitin, kaikkiaan 104 ruutua sisältävä treenikortti tuli eilisen treenin myötä täyteen. (Ja alkuvuodesta kävin kuitenkin vielä pitkälti yli kymmenkunta treeniä vielä vanhassakin treenipaikassa!) Puolessa vuodessa sataneljä treeniä salilla, josta mua ei sittenkään naurettu pihalle. Se olikin mesta, jossa otettiin vastaan iloisen lämpimästi ja jossa tunsi välittömästi olevansa kuin kotonaan. Just sellanen treenipaikka, jonne raahautuu aivan kuolemanväsyneenäkin ja lähtee sieltä fyysisesti aivan totaaliuupuneena, mutta mieli taivaissa.

Mitä on potkunyrkkeily ja kenelle se sopii?

Kyseiseen kysymykseen saa Googlattua viralliset vastaukset jos niin haluaa. Ihan jo Wikipediakin osaa kertoa lajin virallisen määritelmän ja lässynlää. Mitä on potkunyrkkeily tämmösen entisen liikunnanvihaajan silmin? Mitä helvettiä siinä voi olla niin ihmeellistä, että jopa itseni kaltainen maailmanlaiskin sohvalla rötvääjä on saatu treenaamaan viitenä päivänä viikossa?

Ei harmainta aavistusta. Lähdin kokeilemaan ja rakastuin aivan laakista. Mulla ei ole ikinä ollut hermoja opetella mitään minkä oppiminen vie kauemmin kuin vartin. Halusin oppia soittamaan kitaraa, mutta suunnilleen kolmatta sointua varten sormiani väännellessä hihat palo aivan totaalisesti olin valmis pistämään tuhannen paskaksi koko kitaran. Olisin myös halunnut oppia soittamaan pianoa. Ei. Ja luistelemaan jääkiekkomailan kanssa. EI.

Mutta hei, olis tarjolla tämmönen laji, jossa et voi ikinä osata kaikkea. Et tule koskaan olemaan valmis. Ei ole maaliviivaa. Laji, jossa harjottelet samoja asioita käsittämättömät määrät ihan vaan jotta voit mennä sparreihin toteamaan, ettet osaa käytännössä niistä harjotelluista asioista mitään. Et yhtään tasan mitään. Ottelutilanteessa pieninkin virhe voi olla tyrmäävän kohtalokas. Sitten kuvittelet osaavasi jonkun tekniikan aivan mielettömän hyvin, kunnes se pitääkin tehdä eri tilanneyhteydessä ja toteat taas, ettet osaa mitään. Muuttuvia tekijöitä on rajattomasti. Opittavaa on rajattomasti. Tekniikkaa. Voimaa. Kestävyyttä. Nopeutta. Terävyyttä. Rentoutta. Laji, joka on käsittämättömän huono vaihtoehto heikkohermoiselle perfektionistille. HEI JOO, TÄN MÄ VALITSEN!

Niinku..MITÄ?! En tosiaan tiedä, mä vaan rakastuin. Se itsensä henkinen ja ihan erityisesti fyysinen haastaminen on ihanaa. Etenkin se jälkimmäinen on mulle äärettömän euforista toimintaa. Rakastan sitä tunnetta, kun onnistuu lyömään tai potkasemaan niin helvetin lujaa, että itteäänkin hirvittää. Rakastan sitä ittensä äärirajoille viemistä, kun olet varma ettet jaksa enää yhtään enempää ja kuitenkin treenikaverin yllytyksestä saat jostain kiskottua lisää tehoja painaa loppuun asti. Se on käsittämätön hetki, kun näet vaan edessä ne kaverin pitämät hanskat tai tyynyt eikä niinä hetkinä maailmassa ole mitään muuta. Tiedät, että erää on jäljellä vain joitain kymmeniä sekunteja, ehkä vain muutama ja siihen pitää pistää kaikki. Lihaksiin sattuu, hengittäminen sattuu, hiki virtaa ja silti mieli on keskittänyt kaiken raivopäisen voimansa siihen loppuun asti painamiseen. Ei sitä edes pysty sanoin kuvailemaan, se on hienoimpia tunteita mitä tiedän!

Ja siihen kun yhdistetään hyvä treeniporukka. Värikäs kirjo innostuneita ja motivoituneita tyyppejä ympärillä hikoilemassa mukana, niin eipä siinä juuri enempää voi toivoa. Siellä me ollaan kaikki samassa nipussa. Toiset ihan vaan kuntoa kohottamassa, toiset hakemassa sitä pientä pakohetkeä arjesta, toiset tähtäämässä ottelemaan ja toiset pitämässä vanhoja taitoja yllä. Kuka nyt mitäkin, mutta kaikille on saman katon alla tilaa.

Ehkä siinä se on. Potkunyrkkeily on äärimmäisen monipuolinen laji, joka sopii sitten niin kuntoilijalle kuin kilpailuviettiselle kehään pyrkijälle. Tekeminen on kokonaisvaltaista henkisestä puolesta fyysisesti päästä varpaisiin. Niin halutessaan se voi olla rasittavuudeltaan kaikkea kevyestä kuoleman rajamaille (itse suosin jälkimmäistä ääripäätä!) ja oikein innostunut voi hioa teknisiä asioita aivan rajattomasti. Itse suosin voimaa ja luotan siihen, että kestän loputtomasti iskuja siihen asti, kunnes tempasen sillä nakkikiskamoukarilla vastustajan ulos kehästä - siinä ei paljon teknistä hifistelyä tarvita. ;)

Meillä treenaa kirjaimellisesti niin äidit kuin tyttäretkin ja ikähaitari on äärimmäisen laaja sieltä teini-ikäisistä aina niihin jotka ovat aikanaan tapelleet dinosaurusten kanssa. Tässä porukassa ei murjoteta kädet puuskassa ja olla sulkeuduttu omaan pieneen kuplaan - se on perkele totista vääntämistä hampaat irveessä ja vakavasti! Ohessa videotodiste. Treenaamisenhan ei kuulu olla kivaa, ikinä. ;)



Nyt se tärkein! Tuusula Fighter Clubilla starttaa potkunyrkkeilyn peruskurssi elokuun puolessa välissä! Tiedoilla, taidoilla tai kunnolla ei ole mitään merkitystä. Ei tarvitse osata mitään eikä tietää mitään, ei haittaa vaikka ei olisi yhtään minkäänlaista kuntoilutaustaa. Peruskurssi on nimenomaan sitä varten, että niitä perustaitoja opetellaan ja kuntoa lähdetään kohottamaan!

Okei huijasin, toi ei ollut se tärkein osuus, vaan se tulee tässä! TFC on antanut Läskiblogille ARVONTAAN yhden vapaan pääsyn POTKUNYRKKEILYN PERUSKURSSILLE!! Löydät allaolevan kuvan Team KOnnan Facebook-sivulta ja pelkästään siitä tykkäämällä olet mukana arvonnassa, jossa tosiaan voittaja saa ilmaisen potkunyrkkeilyn peruskurssin (arvo 140€). HUOM! Kuvasta pitää käydä tykkäämässä nimenomaan blogin FB-sivulla, ei täällä itse blogissa. Lisätietoja arvonnasta löytyy blogin FB-sivulta ja kurssiin sekä treeniaikataluihin lisätiedot TFC:n sivulta. Joten tosta noita linkkejä tai arvontakuvaa klikkaamalla hopihopi Läskiblogin FB-sivulle (facebook.com/miinuskolkyt) kyseisestä kuvasta tykkäämään! Kiinnitän arvontakuvan sivulle ylimmäiseksi niin se on helppo löytää kaiken viljelemäni roinan joukosta.