sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

No joskus sitä vaan tie vie..

Täysin itseäni suoraan Facebookista lainatakseni:

No siis.Koska jonkun "kesän" takia mulle ei järjestetty totuttuun tapaan nyrkkeilyä illan ohjelmistoon niin fiilis oli varsin orpo työpäivän jälkeen. Ajattelin hyödyntää kaiken tämän ylitsevuotavan vapaa-ajan fillaroimalla mummolaan. Noin 15km suuntaansa eli sellanen mukava kolmenkympin pyörälenkki ja välissä vähän tankkausta mummolassa. Jes.
Vanha Tuusulantie oli ensimmäinen kompastuskivi, koska mähän olen laiska ku perkele ja tajusin kyseisen reittivalinnan sisältävän ihan mielipuolisia ylämäkiä. Ei käy. Niinpä otin suunnaksi Korson ja sieltä Koivukylän kautta Tikkurilaan. Mummola melkein näkyi jo, mutta koska aurinko paistoi, luureista pauhasi hirvittävän toimivaa fiilismusaa ja jotenkin se matka vaan rullas tosi kivasti niin ajoin mummolan ohi. Jatkoin radan vartta kohti Puistolaa ja Puistolasta Malmille. 
Pukinmäen kohdalla olin vielä kartalla, mutta sitten mun sisäinen navigaattori meni vähän solmuun. Kuitenkin, koska aina on tärkeintä edes esittää tietävänsä mitä on tekemässä ja minne menossa, niin yhdessäkään risteyksessä on empinyt vaan tukka putkella jatkoin suuntaan X, eikä ollut harmainta aavistusta missä sitä tuli pyörittyä.
Palasin kartalle jossain Siltamäen tienoilla ja sieltä löysin suunnan Suutarilaan. Koivuhaan viertä kohti Ruskeasantaa ja siinä Rusan Shellillä oli jo pakko tankata pullollinen vettä, koska tietenkään mulla ei ollu juotavaa mukana - munhan piti mennä mummolaan tankkaamaan. 
Edessä oli taas se sama saatanan Vanha Tuusulanväylä. Edelleenkin, ehdoton EI. Siis ei muuta kuin jostain sieltä Ilolan ja Leinelän kautta takaisin Koivukylään ja sen läpi kohti mitäs muutakaan kuin Korsoa. Pitkä loiva ylämäki ennen itse mieletöntä keskustaa oli aika..työläs. Vihasin itseäni. Vihasin jokaista vastaantulijaa. Vihasin jokaista autoilijaa. Vihasin auringonpaisteen peittäviä pilviä. Vihasin jokaista luureista soinutta biisiä. Vihasin ihan erityisesti Korsoa ja sen baarien terasseilla joko elämästään nauttivia tai elämäänsä hukuttavia korsolaisia. 
Hetkeä myöhemmin pari mäkeä ylös raivottuani sai viilettää pitkää alamäkeä tukka hulmuten ja päädyin Keravan kautta ensimmäisen Tuusula-kyltin ohi. Alko helpottamaan välittömästi Vantaan jäätyä riittävän kauaksi taakse (ymmärrettävästi) ja kotikunnan rajojen sisäpuolella melko lailla betoniksi muuttuneet reidet alko viemään iloisesti kohti kotia.
En koskaan päässyt sinne mummolaan asti.Yritän viikonloppuna uudestaan. Autolla.


Tuli vaan tämä tässä mieleen, kun juuri mietin hyvien yöunien jäljiltä täynnä virtaa, että josko kumminkin menisin mummolaan pyörällä. Pelottaa jo valmiiksi..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti