maanantai 8. elokuuta 2016

Kiittää vai syyttää?

Nyt menee kovaa ja korkealta. Tai täysin päinvastoin. En vielä tiedä.

Haluan kristallipallon. Tai aikakoneen. Tai jossittelumasiinan. Kuinka mieletöntä olis päästä näkemään niitä elämän "mitä jos" -skenaarioita. Kuka ja mitä musta olis tullu, jos elämä oliskin mennyt aivan eri tavalla? 
Jos olisin ollut suunniteltu lapsi? 
Jos olisin edes joskus nähnyt vanhempani saman katon alla ennen ylioppilasjuhlia? 
Jos olisin asunut koko lapsuuteni samassa osoitteessa kymmenen sijaan?
Jos lapsuuttani ei olisi turvakärkisillä maihareilla potkinut alkoholismi?
Jos äiti ei olisi ase ohimolla uhaten pistänyt käymään lukiota loppuun?
Jos äiti ei olisi ase ohimolla ja veitsi kurkulla painostaen estänyt tyytymästä pahoinvoinnin muurien sisällä murenemiseen?
Jos en olisi tehnyt ratkaisevaa päätöstä oman hyvinvointini puolesta?
Jos en olisi löytänyt potkunyrkkeilyä?
Jos olisin luovuttanut?

Aina välillä sitä on vinkeetä visioida, että minkälainen ihminen sitä mahtaisi olla, jos kaikki elämässä tähän asti olisi mennyt toisin. Olisinko vähemmän tunnevammainen ja rakkautta pelkäävä vai onko nimenomaan nämä kyseiset sivuoireet aiheuttaneet vastoinkäymiset ja haasteet tehneet musta sen vittumaisen sitkeän suossa tarpojan, joka tasaisin väliajoin uppoaa leukaperiä myöten siihen paskaan, mutta ei koskaan ole edes aikonut luovuttaa?

Pitääkö siis aktiivisesti ja katkerana etsiä syyllisiä siihen aiheutuneeseen pahaan ja niskaan ladottuun paskavuoreen vai suunnata se energia edes valtaosin kiitollisuuteen? Kaikesta huolimatta en koskaan jäänyt yksin. Viime kädessä olen aina itse tehnyt ne siirrot oman elämäni suhteen, mutta niissä karikoissa turpa veressä kompuroidessa on ollut toisen ihmisen tuki korvaamatonta. Yleensä vain toisen vilpitön välittäminen on antanut sen tarvittavan uskon elämän kantamiseen, mutta välillä on likimain fyysisesti tarvittu apua jatkamiseen.

Kyllä tässä matkan varrella olisi jollekin annettu riittävästi aihetta luovuttaa ja tyytyä johonkin mitä sillä hetkellä on ollut tarjolla. Hukkua siihen upottavaan massaan, johon olisi ollut turvallista jäädä valittamaan ja marisemaan. Jostain syystä silti niin ei ole tullut tehtyä - on yhä edelleen ollut riittävän paljon enemmän syitä vaan jatkaa. Aina välillä on väkisinkin joutunut kaatumaan rikkinäiset kumpparit jalassa perseelleen mutalammikkoon parkumaan räkä poskella ja kiroamaan kaikkea ja kaikkia. Sillä hetkellä joku on kuitenkin tullut ja ihmisestä riippuen joko potkinut perseelle tai istahtanut viereen siihen lätäkköön kyselemään, että meinasitko kauankin vielä ryvetä tässä?

Oman elämänsä suunnan voi antaa muiden käsiin ja vain ottaa se mitä annetaan. Joissain yksittäisissä asioissa se on joskus jopa täysin väistämätöntä. Mutta valtaosin elämä etenkin tämmösissä jokseenkin turvalliseksi luokiteltavissa maissa on jokaisen omissa käsissä.

Aina välillä tuntuu, etten ole saanut aikaiseksi mitään enkä oikeastaan edes ole yhtään mitään. Mutta vilkaistessa aikaa taaksepäin sitä aina välillä tajuaa, että sitä on paljon vahvempi kuin itsekään tajuaa. Olen karsinut elämästäni onnellisuuttani haittaavia ihmisiä, olen vaihtanut työpaikkaa tajuttuani omaa arvoani poljettaessa, olen uskaltanut lähteä ja löytää tieni kotiin - ja olen uskaltanut tehdä suunnitelmia ja lähteä raivaamaan kohti unelmia, joiden toteutuminen on epävarmaa, mutta aion yrittää silti, koska onnistumisen mahdollisuus on olemassa ja pystyn nostamaan sitä prosenttia omilla toimillani.

Eri asia on, onko valmis näkemään vaivaa ja tarpeen vaatiessa hampaat irvessä raivaamaan tiensä sinne mihin ikinä haluaakaan olla matkalla. Se on aina välillä pelottavaa ja turhauttavaa, mutta haluan edelleen löytää ja saavuttaa enemmän niitä syitä olla kiitollinen ja ihmisiä joita kiittää, jotta jonain päivänä ne ovat prosentuaalisesti niin hallitsevassa osassa, että voin vihdoin lakata kokemasta tarvetta etsiä syyllisiä.

Koska negatiivisuus on uuvuttavaa, siinä on riittävästi syytä yrittää pyrkiä siitä eroon.


2 kommenttia:

  1. Hyvä ja silmiä avaava teksti sulta jälleen kerran ☺ Kyllä tuo tietynlainen negatiivisuus tiukassa istuu aina välillä täälläkin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan kuule sama vika itelläkin. Vaatii niin paljon henkistä vahvuutta antaa joidenkin asioiden vaan yksinkertaisesti olla, mahdollisesti jopa antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin. Todella paljon helpommin sanottu kuin tehty. Mutta se on palkitsevaa aina joskus kun siinä onnistuu ja huomaa, että se voima moninkertaistuu jota ruokkii, on se sitten sitä hyvää tai pahaa. :)

      Poista