keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Munakkaan marjainen versio

Oon mielestäni tästä samantapaisesta ratkaisusta intoillut ennenkin, mutta kaivetaan tämä nyt esiin, kun ystäväni muistutuksesta tein itsekin tätä todella pitkän tauon jälkeen. Otsikko kertonee riittävästi, kyseessä on makea versio perinteisestä munakkaasta.

Sehän me jo tiedetään, etten osaa tehdä kaunista ruokaa. En vaan yksinkertasesti osaa - eikä mulla sen paremmin ole mitään mielenkiintoakaan keskittyä sen visuaaliseen houkuttelevuuteen. Kunhan on hyvää ja ravintoarvot suunnilleen sinne päin, niin on oikein hyvää safkaa.

Lättyyn meni tänään
3 kananmunaa
loraus kermaa
ripaus kanelia

Paistoin sen vatkauksen jälkeen reilussa kookosöljyssä ja länttäsin puolikkaalle lopuksi menneen kesän mustikoita ja mansikoita. Taiteilin oikein hienosti koko virityksen lautaselle taskuksi ja päälle hieman hunajaa ja reilusti omenasosetta - joka sekin tietysti itse ilman sokeria tehtyä.

Ei, en osaa tehdä siitä nättiä, mutta voi hitto miten oli HYVÄÄ! Nopeeta, helppoa, hyvää, loistava iltapala. Aamupalaksi en suosittele korkean hiilihydraattimäärän takia, mutta tälleen iltasella ja etenkin treenin päälle oikein äärimmäisen jees! <3

P.S. Kannattaa hypätä mukaan seuraamaan Läskiblogin touhuja sekä Facebookin että Instagramin puolelle - vähintään toiseen isken liki päivittäin jotain maailmaa mullistavan tärkeää materiaalia. ;)


torstai 15. syyskuuta 2016

Torkuttajasta aamureippailijaksi? Hyi.

Mulla meinaa välillä sosiaalisessa mediassa mennä hermo Tomi Kokkoon sekä muihin aamuvirkkuihin. Ottaa päähän niin maan perkeleesti seurata kuinka joku voi postata videota pitkälti ennen kukonlaulua snapchattiin ja olla jotenkin niin täynnä elämää siihen aikaan kun mä vasta unimaailmassa valmistaudun torkkuralliin.

En koskaan oikein päässyt sisälle tohon Snapchat-hommaan. Seurailen siellä muutaman henkilön edesottamuksia, mutta en ole vaivautunut itse sukeltamaan sisälle sinne. Sen sijaan kuten jo varmaan jokunen lukijakin on seuraamassa, niin Instagramin puolella olen ollut merkittävästi ahkerampi. Sinne tulee viljeltyä ahkerammin kuvaa ja videopätkää, jotka ovat vähän jotenkin liian "pientä" julkaistavaksi Facebookissa tai varsinkaan blogissa. Ja nyt kun Instagram otti käyttöön Snapchatin kaltaisen "MyStory" -ominaisuuden (kuvia ja videoita, jotka ovat olemassa vain 24h ja katoavat sitten), niin siitähän mulla vasta riemu irtosi. Pistä siis seurantaan @jonnavain niin pääsee kurkkaamaan vielä vähän tarkemmin tämän elämän menoa, kuin jees hä?! ;)

Tiistaina joku saattoikin bongata kuvaa ja videota siitä, että kyllä, me oltiin koirien kanssa aamulenkillä klo 5! Voin muuten kertoa, että tähän vuodenaikaan viideltä aamulla on ihan julmetun kylmä ja pimeetä. Mutta. Siinä oli myös jotain tosi kivaa. Oli pipo päässä, hanskat kädessä ja muutenkin riittävästi vaatetta. Silmät oli aivan ristissä herätyskellon soidessa klo 4.30, mutta se raikas ilma hyvin nopeesti löi eloa koneeseen. Kolmen vartin kävelylenkki ei ollut fyysisesti raskas, mutta ei se esimerkiksi aamurutiinien tärkeydestä vaahtoava Kokko kyllä paskaa puhu, että päivä starttaa täydellisen eri tavalla, kun edes vähän reippailee heti herättyä.

Millä keinoilla tätä aamuisin ulkoilua on sitten käynnistelty?

HERÄTYSVALO + RADIO

Tää on mun ehdoton suositus muutenkin, oli tarkoitus lähteä lenkille tai ei. Mulla on Tori.fi:n kautta jokunen vuosi sitten löytynyt muutaman kympin herätysvalo ja olen rakastanut sitä yhteisestä aamustamme nro 1 lähtien. Se lähtee nostamaan valotehoa puoli tuntia ennen määriteltyä herätysaikaa ja lopulta vielä laittaa volumea hiljalleen nostaen radionkin päälle. PA-RAS-TA!! Yleensä mulla on puhelimen herätys varmuuden vuoksi varttia tästä myöhemmin, mutta yleensä avaan silmät ensimmäisen kerran melkein heti valon mentyä päälle.

Koska mähän en voi sietää kiirettä tai paniikkiherätyksiä. Ja toisekseen, kun herätysvalosta poksahti lamppu niin tuli paineltua poikkeuksellisen nopeasti uutta ostamaan, koska pelkkään puhelimen herätykseen herääminen pilkkopimeässä tuntui ihan käsittämättömältä puurolta. Jääkaappiin en ole saanut nyt yli kahden vuoden aikana hommattua uutta lamppua, mutta herätysvaloon se hankitaan välittömästi. Pimeässä herääminen on valoon tottumisen jälkeen käsittämättömän vaikeeta.

VALMISTELUT

Se kynnys olla lähtemättä on tässä kohti äärimmäisen matala, joten mikä tahansa vastoinkäyminen kaataisi ainakin allekirjoittaneen ihan suorilta takaisin sänkyyn. Olen siis jo edellisenä iltana laittanut lipaston päälle valmiiksi KAIKKI aamulla tarvittavat vaatteet. No okei, kengät ja takki on saaneet olla eteisessä, mutta alusvaatteita myöten ihan kaikki aamulenkille tarvittavat vaatteet odottavat valmiina. Mitään ei tarvitse etsiä eikä penkoa vaan sillä täysin nollatasoisella aivotoiminnalla voi vaan kiskoa kaiken ylleen siitä lipaston päältä.

RIMA MATALALLA

Tähän mä kompuroin monissa projekteissa, kun lähden suunnittelemaan aivan liikaa. Jos tähän mennessä aamuisin on tullut ulkoiltua tasan 0 kertaa viikossa, niin ei heti pidä lähteä suunnittelemaan vetävänsä kuutena aamuna viikossa vähintään kymmenen kilometrin lenkkiä täysillä juosten. Mun rima on niin matalalla, että tavoite on suoritettu ihan vain ulos menemällä. Pääset lenkkarit jalassa ovesta ulos koirien kanssa, niin olet jo maalissa. Sen lisäksi kaikki muu on vain suurta plussaa. Saa mennä ihan vaan kevyesti kävellen, ei tarvitse juosta tuntia. Jos tästä ensin saisi rutiinin niin ehkä sitä rimaakin voi sitten nostaa?

Tai ehkä ei. Tyhjät tiet ja polut kirpeän raikkaassa syysaamussa ovat aika kivoja pitkästä aikaa. On hiljaista, rauhallista ja saa kiskoa keuhkojen täydeltä happea. Toivottavasti osaan olla vaatimatta itseltäni reippaampia lenkkejä, rauhallinen kävelykin on oikein jees ja tuntuu hyvältä.


Lisäksi se vaatii ripauksen raakaa tahtoa pakottaa itsensä tekemään niin. Kun torkun sijasta vaan sitkeästi repii itsensä sängystä ylös niin loppu on todella helppoa. Se kannattaa. Koska kyllä se niin vaan on, että päivä saa aivan erilaisen startin pienen happihyppelyn jälkeen. Ei tarvi tosiaan vetää mitään maratonia, ihan lyhyt ja myös kevyt kävelylenkki riittää. Kunnolla heränneenä aamupalakin tuntuu maistuvan ainakin tuplasti paremmalta!

tiistai 13. syyskuuta 2016

Henkilökohtaisuuksia sosiaaliseen mediaan - miksi?

Multa on monesti kysytty minkä takia kirjoitan blogia niin henkilökohtaiselta tasolta. Kerron lapsuusajan ongelmista, alkoholismista, syömishäiriöistä ja milloin mistäkin. Bulimiaa käsittelevään tekstiini sain kommentin, joka ilahdutti ja liikutti samaan aikaan:
"..oon ensinnäki saanu tosi paljo voimaa ja tahtoo puhua muille omista asioista siun blogin kautta. Ite oon eläny lapsuuden perheessä, jossa toinen vanhempi oli masentunu ja olin pitäny sitä sisällä tosi pitkää kunnes sit joku päivä luin siun blogii ja päätin et okei nyt on pakko nostaa kissa pöydälle. 
"Ihanaa" saaha jonkun laista "vertaistukee" siun blogista vaikken tietenkään koskaan ikinä kellekkään mitään syömishäiriötä toivokkaan."
Se on siinä. Olen aina perustellut vuodattavani sydänverta julkisesti luettavaan muotoon, koska toivon sen olevan jollain tavalla avuksi edes jollekin. Haluan madaltaa sitä rimaa puhua näistä ongelmista julkisesti, haluan rikkoa sitä tabua ja rohkaista ihmisiä puhumaan. Herkästi tulee tunne, että on ongelmineen yksin ja ainoa koko maailmassa, mutta se ei missään nimessä ole niin. En tarkoita, että jokaisen pitäisi julkisesti sosiaalisessa mediassa avautua kuten itse teen, mutta jos voisin rohkaista lukijaa puhumaan edes jollekin. Sen takia olen sallinut anonyymin kommentoinnin, koska on parempi kommentoida anonyymisti kuin olla kommentoimatta ollenkaan, se on äärimmäisen hyvä askel eteenpäin!

Tämä matka ei ole helppo eikä yksiselitteinen. On pystyttävä päästämään irti katkeruudesta ja vihasta, annettava anteeksi toisille sekä myös itselle, osattava löytää se oma arvonsa, luottaa sekä itseensä että elämään ja noin miljoona muuta asiaa muuttuvien tilanteiden mukaan kaiken tämän ympäriltä. Jonkun on helpompi puhua ja esimerkiksi mulle sopii paremmin ilmaista itseäni kirjoittamalla. Prosessi elää ja muuttuu koko ajan ja mitä syvemmistä haavoista puhutaan niin sitä vaikeampi niitä on työstää.

Mutta nämä eivät ole tähtiin kirjoitettuja juttuja. Kun vaan löytää sen halun ja edes pienen pienen ripauksen rohkeutta lähteä tarpomaan kohti toipumista, niin se on mahdollista. Toiset eivät sitä tee tai tarvitse toisten apua, mutta itse kuulun siihen joukkoon joka ensinnäkin haluaa toipua ja toisekseen tarvitsee siihen apua. En selviäisi eteenpäin tässä viidakossa kompuroidessa yksin.

Lämmin ja nöyrä kiitos kommenteista. <3 On tärkeää muistaa, ettei täällä olla yksin.

lauantai 10. syyskuuta 2016

Bulimia - Twice the Taste, No Calories!


Olisi tarjolla koko blogihistoriani ehkä vaikein teksti.

Nyt se on vissiin korkea aika lähteä kaivamaan tätä aihetta ihan vatsanpohjasta asti. Olenko koskaan oikein suoraan kertonut painineeni bulimian kanssa jo hieman yli kaksi vuotta? Luultavasti en. Aihe on ollut viime kevääseen asti liian pinnalla, liian arka jopa minun käsitellä julkisesti. Vaikka omasta mielestäni pystyn aikamoisiin temppuihin!

Kaksi vuotta sitten aloin oksentamaan karkkipäivinä syömäni herkut. Arkiruokavalioni ulkopuolelta syömäni ruoat aiheuttivat todella rajua ahdistusta ja muistan esimerkiksi olleeni illanistujaisissa, joissa vähän puolivahingossa ajatuksissani söin siinä karkkia ja keksiä. Asian tajuttuani taistelin seuraavan kaksi tuntia sekä oksentamista että lievää paniikkikohtausta vastaan. Jälkikäteen tajusin, etten siltä ajalta muistanut illan tapahtumista ja keskusteluista yhtään mitään, kuvittelin vain tiedostavani miten juuri kurkustani alas survottu sokeri lähti leviämään pitkin kroppaa.

Lopulta saman ahdistuksen alkoi aiheuttamaan kaikki ruoka. Julkisivu hehkutti salitreeniä ja putoavaa painoa, olinhan siirtynyt melkein satakiloisesta lähemmäs seitsemääkymmentä kiloa, se oli hienoa aikaa se! Jos ei lasketa sitä henkistä pahaa oloa jonka kanssa taistelin päivästä toiseen. Vihasin itseäni kun söin, vihasin itseäni kun oksensin. 

Pitkään luulin pelkääväni lihoamista. Painonnousu olisi merkki epäonnistumisesta ja sehän ei käynyt päinsä. Sain ihan valtavasti ulkopuolelta kehuja hoikistuneesta vartalosta ja tottakai nautin siitä - pitkään jopa elin sillä. Kykenin tekemään henkisestä romahduspisteestä täysin sivuseikan sen rinnalla, että vain saisin mahdollisimman paljon muiden hyväksyntää, arvostusta ja jopa ihailua. Olin vihdoinkin onnistunut jossain.

Sittemmin olen tajunnut, ettei kyse ollut lihoamisen pelosta. Se oli ehkä osa sitä, mutta pääasiallinen aiheuttaja löytyy jälleen kerran lapsuudestani. Kuten monet blogia aikaisemminkin lukeneet tietävätkin, olen jokseenkin epävakaista lähtökohdista startannut suunnistamaan elämäni viidakoissa. Teinipariskunnan vahinkolapsi, jonka vanhemmat eivät olleet itsekään eläneet sitä turvallisinta ja tasapainoisinta elämää. Ero tuli hyvin varhain, joten en koskaan muista oikeastaan edes nähneeni vanhempiani saman katon alla. Välit olivat hyvin tulehtuneet ja jouduin äärimmäisen hankalaan välikäteen yrittäessäni suojella molempia osapuolia toisen laukomilta vihapuheilta ja opin pelaamaan sitä leikkiä hyvin varhain.

Olet kiltti tyttö etkä suututa ketään. Se on tärkeintä.

Tunnevammaiset vanhemmat eivät voi opettaa kovin tervettä tunne-elämää lapselleen. Kummankin suuttumisreaktioita pelkäsin aivan kuollakseni ja olin totaalisen hämmentynyt, kun toinen halusi selvittää riidat välittömästi puhumalla ja toinen saattoi pitää saman katon alla asuessammekin kahden viikon mykkäkoulun, kunnes asia vaan jotenkin lakaistiin maton alle ja oltiin kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Ja sen maton kulmaa ei sitten muuten raotettu tai sai oikein koko keuhkojen tilavuudelta karjuttua paskaa niskaan. Pysyi sitten taas hetken hiljaa. En syytä heitä. Tunnepuolen ongelmat periytyvät aina jostain, joten sen vyyhdin purkaminen johdetaan aina jo kuolleisiin linkkeihin asti. He tekivät parhaansa saamiensa mallien ja oppien mukaan.

Saatiin kuvoihin mukaan myös hyvin varhain ystävämme alkoholismi. Oman tunnepuoleni vauroituminen oli sitä myöten aivan taattu. Suosittelen tässä yhteydessä tutustumaan sairauteen nimeltä läheisriippuvuus. Jälkikäteen olen tajunnut sairastuneeni siihen jo paljon ennen alettuani murehtimaan läheiseni juomista, johon muistan kiinnittäneeni huomiota noin 10-vuotiaana. Olin ja olen jollain tasolla edelleen sekä kiukutteleva kusipäinen manipulaattori, että ihmisten tunnetiloja äärimmäisen herkillä antureilla mukaileva rauhanturvaaja. Sitä voi käyttää ihan käsittämättömät määrät energiaa toisten mielenliikkeiden lukemiseen ja niiden virroissa oman käytöksensä muokkaamiseen.

Vuosien mittaan musta kehittyi alkoholistien läheisille tyypilliseen tapaan kontrollifriikki. Teini- ikäisenä yritin kaikkeni saada juomisen loppumaan ja todella luulin pystyväni siihen. Kärsin pahoista ahdistuneisuushäiriökohtauksista, unettomuudesta ja rajusta henkisestä pahoinvoinnista. Valtaosan ajasta pysyin kiltisti hiljaa, mutta paineen noustua sietämättömiin lukemiin, räjähti aina ihan totaalinen maailmansota juovan kanssa. Luulin hänelle raivoamisen helpottavan oloani, mutta sittemmin Virtahepo olohuoneessa -kirjan luettuani ymmärsin minkä takia niin ei koskaan käynyt vaan oikeastaan henkinen paine vaan kasvoi (kyse on siitä, että tunnetta ei voi purkaa kohteeseen, joka ei ota sitä vastaan, vaan torjuu sen).


Kun en enää joutunut elämään saman katon alla alkoholistin kanssa niin aloin sotimaan sinne asumaan jääneiden lasten puolesta. Luulin pystyväni siihen, koska pystyin antamaan lapsille kuuluvan äänen asiassa, jossa kuvittelin heidän olevan itseäni tärkeämpiä. Olin todennut olevani merkityksetön alkoholiin verrattuna ja oman arvoni täysin menettäneenä ajattelin "jäljelle jääneillä" lapsilla olevan enemmän arvoa siinä vaakakupissa. Olin ihan yhtä voimaton myös siinä sodassa ja vuosi sitten jouduin toteamaan vihdoinkin, että niin se on, en tosiaankaan pysty pelastamaan yhtään ketään muuta kuin itseni. Kaikki muu on vain omien voimavarojeni hukkaan heittämistä.

Tunnesyöminen opetettiin jo melko varhain. Ilot, surut, vihat, murheet, kiukut ja riemut olivat aina syömistä. Olen oppinut puhumaan vasta nyt ihan hiljattain parin viime vuoden aikana, mutta junnuna kaikkeen käytettiin aina ruokaa. Anteeksi ei pyydetty eikä tarvinnut osata pyytää, tietyn aikaa mykkäkoulua pidettyä annettiin vaan olla ja hyviteltiin herkuilla. Yhä edelleen negatiivisiin tunnepommeihin ensimmäisenä reaktiona on ajatus syömisestä.

Omasta mielestään tervejärkiset voivat taas sanoa ahmimiskohtauksen olevan selkärangattomuutta, mutta se on aika vaikeasti selitettävissä oleva tila. Kymmeniä kertoja olen ympäripuhunut itseäni olemaan menemättä kauppaan. Kymmeniä kertoja olen kävellyt herkkuja pursuavan ostoskorin kanssa kaupassa ja toivonut koko sydämestäni, että joku lukisi ajatuksia ja käskisi jättää ne ostamatta. Epätoivoisina hetkinä olen saattanut yrittää soittaa jollekin, että saisin ahdistuksen purettua, mutta jos puheluun ei ole vastattu niin se on sitten ollut siinä. Se ei ole mikään "jipii, cheat meal wohoo!" -fiilis. Se on suunnatonta ahdistusta ja pakonomaista toimintaa. Se on sairasta, todella helvetin sairasta.

Joten, otteen täydellisen menettämisen jälkeen olen päässyt uskottelemaan kontrolloivani tilannetta oksentamalla. On vaikea selittää sitä miten sairaalla tavalla siitä tulee hyvä olo. Että pystyy hallitsemaan edes jotain. Että vaikka en kyennyt estämään ahmimista, niin ainakin pystyn valtaosan siitä poistamaan itsestäni. Silmät punasina ja vetisinä olen kymmeniä kertoja katsonut itseäni peilistä, miettien kuinka paljon meikkivoidetta tarvitaan katkenneiden pienten verisuonien peittämiseen kasvoilla. Olen ollut sekä ylpeä itsestäni, että tiedostanut sairauteni tason ja koko sydämestäni toivonut apua. Asun, elän ja käyn kaupassa yksin. Kukaan ei koskaan olisi saanut tietää, jos en itse olisi kertonut.

Asia lähti purkautumaan, kun tosiaan lähtökohtaisesti oksensin osan kaikesta syömästäni. Ei siis ollut kyse enää vain ahmimisesta tai herkuista vaan myös ihan normaali ruoka piti saada ulos. Sellanen ajaa ihmisen lopulta aika heikkoon kuntoon. Jatkuva neste- ja ravinnehukka, aivan mielipuolisiin mittakaavoihin paisunut henkinen paine ja todella avuton olo. Eräänä päivänä töissä olin todella heikkona sekä henkisesti ja fyysisesti, kun siihen aikaan sekä hyvä ystäväni että työkaverini tuli kysymään mikä on hätänä. Yritin paeta tilanteesta, mutta tämä aikanaan yksi parhaiten mut tuntevista ihmisistä ei päästänyt pois ja lopulta murruin täysin. Hänestä tuli ensimmäinen ihminen, jolle kerroin. Se oli käsittämätön helpotus. Sitten jossakin niistä maratonpuheluista puheenaiheet sattuivat liippaamaan riittävän läheltä ja sain vihdoinkin kerrottua myös äitille. Se oli tärkeintä.

Koska en missään vaiheessa halunnut sitä. En halunnut olla niin helvetin päästäni vialla ja sekaisin ja sairas. Koin pakottavaa tarvetta puhua jollekin, mutta en tiennyt kenelle, eikä se ollut äärimmäisen läheisistä väleistä huolimatta ihan keposen helppoa heittää äitillekään, että hei, mulla on bulimia, help! Se oli tuhat kiloa harteilta pois välittömästi, kun sain kerrottua äitille. Siinä on se elämäni ihminen, joka ei taputtele selkään ja kehota keskittymään vaan niihin elämän iloisiin puoliin ja olemaan välittämättä ikävistä jutuista, vaan asioista todella puhutaan. Ihan niiden oikeilla nimillä ja ne saa olla just niin perseestä, kuin itsestä tuntuu. Se on yhä edelleen välillä mulle todella vaikeeta, mutta onneksi raivostuttavan sitkeä mami kaivelee musta niitä vastauksia ihan just niin väkisin kuin on pakko. Se on ollut mun pelastus. Jos joku ei olisi sitä painekattilaa tullut vääntämään sorkkaraudalla auki, niin en tiedä kuinka olisi käynyt.

Al-Anon oli myös merkittävässä roolissa. Alkoholistien läheisille tarkoitettu vertaistukiryhmä sysäsi matkaan sille yllättävän hankalakulkuiselle polulle opettelemaan omaa arvoaan ja itsensä pelastamista. Sinnekin päädyin lopulta äitini painostamana, ylläri. En ole kuukausiin käynyt näissä kokouksissa, mutta tunnistan alati kasvavan paineen ja tarpeen mennä sinne. Siellä on nimenomaan se virtahepokirjassa mainittu vastaanottava kohde. Jo ensimmäisellä kerralla siellä tajusin henkisen taakan kevenneen yhden traktorin verran harteilta, kun kävin itkeä vollottamassa tuskaani ihmisille, joista yksikään ei sanonut mun olevan väärässä, yksikään ei kieltänyt käyttämästä rumia sanoja. Siellä oli vain ihmisiä, joiden omaa elämää läheisen juomisen oli tuhonnut. Siellä oli niin vilpitöntä empatiaa ja ymmärrystä, ettei riitä sanat kuvaamaan.

Oman osansa peliin toi myös liikunta. Potkunyrkkeily vei mukanaan ja ruoasta ahdistuminen vähentyi ihan vaan sen yksinkertaisen yhtälön tiedostamisella, että jos haluan treenata kovaa niin on myös syötävä hyvin. Ravitsematon kroppa ei jaksa ottaa turpaan niillä tehoilla, joilla mieli olisi takomassa. Myös kovien treenien jälkeinen fiilis oli omiaan pitämään mielialaa korkealla. Liikkumisen merkitys henkiselle hyvinvoinnille on käsittämätön! Tämän vuoden alusta mähän olen treenannut vähintään viitenä päivänä viikossa. Liekö siinä yksi iso osatekijä siihen, että syömishäiriövammailut on olleet laskusuuntaisia tasaisesti koko vuoden.

Mikä sitten laukaisee ahmimiskohtauksen? Siihen on aina syy. Omalla kohdallani sen tekee (tai on tehnyt) lähes mikä tahansa negatiivisia tunteita aiheuttava tekijä. Se tukahduttava sekä henkinen että fyysinen pahoinvointi on pakottanut kaivautumaan koko ongelman alkulähteille ja jokainen syömishäiriökohtaus on pystytty johtamaan johonkin asiaan tai tapahtumaan, joka on aiheuttanut esimerkiksi katkeruutta, vihaa, suuttumusta, kiukkua tai pahaa mieltä. En ole enää ikuisuuksiin palkinnut itseäni ruoalla iloisissa merkeissä, mutta jostain syystä negatiivinen tunnelataus ajoi karkkihyllylle kerta toisensa jälkeen.

Olen tullut siihen tulokseen, että se on omaa täydellistä kyvyttömyyttäni käsitellä varsinkaan niitä negatiivisia tunteita. Kun on koko ikänsä opetellut elämään muiden mielialojen mukaan ja etenkin kun alkoholismi opetti olemaan sanomatta ikävistä asioista sanaakaan, niin lopulta oltiin sitten tässä. Olen kokenut sen niin, että ensinnäkin ahmimalla ja oksentamalla saan ikään kuin järjestettyä muuta "draamaa", johon keskittymällä voi sivuuttaa sen alkuperäisen laukaisevan tekijän, joka on nimenomaan se jota pitäisi käsitellä. Se tuntui helpommalta, kuin istua yksin kohtaamassa sitä suurta mörköä tai mikä pahempaa - käsitellä sitä jonkun toisen ihmisen kanssa. Yleensä ne negatiiviset asiat ovat jotain, joihin edes näin ulottuvan kontrollifriikin ote ei yllä - oksentamalla mielenhäiriössä ahmimansa ruoat sitä tuntee saavansa edes osan hallinnasta takaisin. Että voi vaikuttaa edes johonkin.

Jälleen niiden "tervejärkisten" mielestä tää kuulostaa taas säälittävältä, mutta mun kotona ei ole ikinä ennen säilytetty herkkuja, kuten vaikkapa karkkia. Ja nyt mulla on kotona sekä jäätelöä että kolme levyä suklaata - eikä niiden kanssa eläminen vaadi mitään ponnisteluja. Eilen illalla tajusin, etten ole suonut niille ajatustakaan. Siellä ne on olleet kaapissa ja pakastimessa. Viikon. Vai kaksi? En ole ihan varma.

Vuodessa olen siis lihonut melkein kymmenen kiloa, mutta samalla henkinen hyvinvointi on parantunut - ainakin bulimiamittarilla mitattuna. Nautin syömisestä ja ruoasta, nautin täysillä treenaamisesta ja kehoni haastamisesta. En pidä siitä kuinka lihavassa kunnossa olen, mutta en vietä päiviäni henkisen viiltelyn ja ruoskimisen parissa. Ehkä tätä kautta päästään taas jahtaamaan myös sitä fyysistä ihannekuntoa? En tiedä. Olen siis jälleen ehkä pullukka, mutta ainakin olen samalla merkittävästi onnellisempi, kuin se henkisesti lahoamispisteessä ollut timmimpi minä silloin. Vannoin, etten enää ikinä liho, mutta niin siinä kävi. Tarina tosin sen taustalla ei ollutkaan ihan niin mustavalkoinen kuin telkkarin laihdutusohjelmat antaa ymmärtää. Ihminen on edelleenkin varsin monimutkainen kokonaisuus.

Ei tässä ihan turvassa olla vieläkään eikä sattuneesta syystä tulla varmaan ikuisuuksiin olemaankaan, mutta suunta on ollut koko tämän vuoden todella hyvä. Oikein erittäin pahaa mieltä kohdatessani se ajatus kipaisee ensimmäisenä kaupan karkkihyllyn suuntaan, mutta ei niin vahvasti enää. En edes muista milloin viimeksi normaali arkiruoka olisi aiheuttanut ahdistusta. Uskallan ottaa puhelimen välittömästi käteen ja soittaa äitille, kun paha mieli tuntuu liian kovalta pitää puhumatta. Kai siihen liittyy oleellisena osana oman voimattomuutensa ja kuolemattomuutensa hyväksyminen, vaikka onkin niin kauan elänyt uskotellen pärjäävänsä aina yksin - sekä omasta että muiden puolesta.

Tästä kirjoittaminen on nyt jo melko helppoa. Olen pahoillani, etten ole kyennyt olemaan asiasta avoin ja rehellinen aikaisemmin, mutta nyt kun niitä asiaan liittyviä pahimpia haavoja on jo vähän laastaroitu niin kykenen ottamaan vastaan mitä tämän pohjalta ikinä tuleekin.

Pahoittiko joku mielensä tai kauhisteli otsikkoa? Höpsistä, Juha Vuorinen on opettanut, että kaikelle pitää pystyä nauramaan. Muuten täällä lähtee lopullisesti järki. :)


"Suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa, mitkä voin,
ja viisautta erottaa nämä toisistaan."


keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Hei hei, mitä kuuluu?

Mulla olis tässä nyt yllättävän hankala, mutta myös äärimmäisen tärkeä projekti käsillä. En meinaan saa minkäänlaista otetta arjesta. Tää sama tunne on ollut jo ainakin viime keväästä asti ja jotenkin ajattelin, että lomalla olisi aikaa pistää elämä hienosti järjestykseen ja siitä alkaisi ihan älytön nousukausi. No ei tässä nouse kyllä mikään muu kuin paino ja vitutuskäyrä.

Tässä oon jo muutaman päivän miettiny minkä takia elämä tuntuu hallitsemattomalta - silleen huonolla tavalla. Mulla on päässä alati kasvava tehtävälistä, jonka läsnäolo saa mut toimeen tarttumisen sijaan oikeastaan vaan piiloutumaan peiton alle Netflixin kanssa (Narcos -sarjan toinen tuotantokausi on muuten ulkona, suosittelen!). Ja hoitamattomien juttujen lista sen ku kasvaa vaan.

En ole tehnyt yhtäkään kunnollista päätöstä tai ratkaisua. Haaveilen ja etäisesti suunnittelen, mutta mitään en laita tapahtumaan. Tämä kehä ruokkii itseään ja ahdistava paine kasvaa päivä päivältä. Huomasin jotenkin asettuneeni sellaseen voimattoman uhrin rooliin, enhän mä jumalauta edes oikeesti yritä! En vaan saa rutiineja käyntiin. Käyn töissä ja treeneissä ja kaikki loppu on ihan yhtä tuskaa ja suorittamista.

Käsittämättömiä käynnistymisvaikeuksia vuoden tälle puolikkaalle. Allonpohjalla kroolaaminen ei kuitenkaan ole koskaan ollut ihan just se mun juttu, joten nyt asian ääneen sanottuani tuntuu jotenkin helpommalta lähteä sitä työstämään.

Ihan kuten ystäväni ohjeisti eilen, niin olen listannut paperille hoitamattomat asiat ja teen niistä edes vain yhden päivässä. Sitten ne onkin kohta ihan huomaamatta kaikki hoidettu. Samalla olen listannut asioita, jotka olen viime aikoina haaveillut toteuttavani ja siirryn haaveilusta toteutuksen suunnitteluun. Siitä onkin enää aika lyhyt matka itse toteutukseen.

Olenko ainoa syysjumittaja?