lauantai 10. syyskuuta 2016

Bulimia - Twice the Taste, No Calories!


Olisi tarjolla koko blogihistoriani ehkä vaikein teksti.

Nyt se on vissiin korkea aika lähteä kaivamaan tätä aihetta ihan vatsanpohjasta asti. Olenko koskaan oikein suoraan kertonut painineeni bulimian kanssa jo hieman yli kaksi vuotta? Luultavasti en. Aihe on ollut viime kevääseen asti liian pinnalla, liian arka jopa minun käsitellä julkisesti. Vaikka omasta mielestäni pystyn aikamoisiin temppuihin!

Kaksi vuotta sitten aloin oksentamaan karkkipäivinä syömäni herkut. Arkiruokavalioni ulkopuolelta syömäni ruoat aiheuttivat todella rajua ahdistusta ja muistan esimerkiksi olleeni illanistujaisissa, joissa vähän puolivahingossa ajatuksissani söin siinä karkkia ja keksiä. Asian tajuttuani taistelin seuraavan kaksi tuntia sekä oksentamista että lievää paniikkikohtausta vastaan. Jälkikäteen tajusin, etten siltä ajalta muistanut illan tapahtumista ja keskusteluista yhtään mitään, kuvittelin vain tiedostavani miten juuri kurkustani alas survottu sokeri lähti leviämään pitkin kroppaa.

Lopulta saman ahdistuksen alkoi aiheuttamaan kaikki ruoka. Julkisivu hehkutti salitreeniä ja putoavaa painoa, olinhan siirtynyt melkein satakiloisesta lähemmäs seitsemääkymmentä kiloa, se oli hienoa aikaa se! Jos ei lasketa sitä henkistä pahaa oloa jonka kanssa taistelin päivästä toiseen. Vihasin itseäni kun söin, vihasin itseäni kun oksensin. 

Pitkään luulin pelkääväni lihoamista. Painonnousu olisi merkki epäonnistumisesta ja sehän ei käynyt päinsä. Sain ihan valtavasti ulkopuolelta kehuja hoikistuneesta vartalosta ja tottakai nautin siitä - pitkään jopa elin sillä. Kykenin tekemään henkisestä romahduspisteestä täysin sivuseikan sen rinnalla, että vain saisin mahdollisimman paljon muiden hyväksyntää, arvostusta ja jopa ihailua. Olin vihdoinkin onnistunut jossain.

Sittemmin olen tajunnut, ettei kyse ollut lihoamisen pelosta. Se oli ehkä osa sitä, mutta pääasiallinen aiheuttaja löytyy jälleen kerran lapsuudestani. Kuten monet blogia aikaisemminkin lukeneet tietävätkin, olen jokseenkin epävakaista lähtökohdista startannut suunnistamaan elämäni viidakoissa. Teinipariskunnan vahinkolapsi, jonka vanhemmat eivät olleet itsekään eläneet sitä turvallisinta ja tasapainoisinta elämää. Ero tuli hyvin varhain, joten en koskaan muista oikeastaan edes nähneeni vanhempiani saman katon alla. Välit olivat hyvin tulehtuneet ja jouduin äärimmäisen hankalaan välikäteen yrittäessäni suojella molempia osapuolia toisen laukomilta vihapuheilta ja opin pelaamaan sitä leikkiä hyvin varhain.

Olet kiltti tyttö etkä suututa ketään. Se on tärkeintä.

Tunnevammaiset vanhemmat eivät voi opettaa kovin tervettä tunne-elämää lapselleen. Kummankin suuttumisreaktioita pelkäsin aivan kuollakseni ja olin totaalisen hämmentynyt, kun toinen halusi selvittää riidat välittömästi puhumalla ja toinen saattoi pitää saman katon alla asuessammekin kahden viikon mykkäkoulun, kunnes asia vaan jotenkin lakaistiin maton alle ja oltiin kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Ja sen maton kulmaa ei sitten muuten raotettu tai sai oikein koko keuhkojen tilavuudelta karjuttua paskaa niskaan. Pysyi sitten taas hetken hiljaa. En syytä heitä. Tunnepuolen ongelmat periytyvät aina jostain, joten sen vyyhdin purkaminen johdetaan aina jo kuolleisiin linkkeihin asti. He tekivät parhaansa saamiensa mallien ja oppien mukaan.

Saatiin kuvoihin mukaan myös hyvin varhain ystävämme alkoholismi. Oman tunnepuoleni vauroituminen oli sitä myöten aivan taattu. Suosittelen tässä yhteydessä tutustumaan sairauteen nimeltä läheisriippuvuus. Jälkikäteen olen tajunnut sairastuneeni siihen jo paljon ennen alettuani murehtimaan läheiseni juomista, johon muistan kiinnittäneeni huomiota noin 10-vuotiaana. Olin ja olen jollain tasolla edelleen sekä kiukutteleva kusipäinen manipulaattori, että ihmisten tunnetiloja äärimmäisen herkillä antureilla mukaileva rauhanturvaaja. Sitä voi käyttää ihan käsittämättömät määrät energiaa toisten mielenliikkeiden lukemiseen ja niiden virroissa oman käytöksensä muokkaamiseen.

Vuosien mittaan musta kehittyi alkoholistien läheisille tyypilliseen tapaan kontrollifriikki. Teini- ikäisenä yritin kaikkeni saada juomisen loppumaan ja todella luulin pystyväni siihen. Kärsin pahoista ahdistuneisuushäiriökohtauksista, unettomuudesta ja rajusta henkisestä pahoinvoinnista. Valtaosan ajasta pysyin kiltisti hiljaa, mutta paineen noustua sietämättömiin lukemiin, räjähti aina ihan totaalinen maailmansota juovan kanssa. Luulin hänelle raivoamisen helpottavan oloani, mutta sittemmin Virtahepo olohuoneessa -kirjan luettuani ymmärsin minkä takia niin ei koskaan käynyt vaan oikeastaan henkinen paine vaan kasvoi (kyse on siitä, että tunnetta ei voi purkaa kohteeseen, joka ei ota sitä vastaan, vaan torjuu sen).


Kun en enää joutunut elämään saman katon alla alkoholistin kanssa niin aloin sotimaan sinne asumaan jääneiden lasten puolesta. Luulin pystyväni siihen, koska pystyin antamaan lapsille kuuluvan äänen asiassa, jossa kuvittelin heidän olevan itseäni tärkeämpiä. Olin todennut olevani merkityksetön alkoholiin verrattuna ja oman arvoni täysin menettäneenä ajattelin "jäljelle jääneillä" lapsilla olevan enemmän arvoa siinä vaakakupissa. Olin ihan yhtä voimaton myös siinä sodassa ja vuosi sitten jouduin toteamaan vihdoinkin, että niin se on, en tosiaankaan pysty pelastamaan yhtään ketään muuta kuin itseni. Kaikki muu on vain omien voimavarojeni hukkaan heittämistä.

Tunnesyöminen opetettiin jo melko varhain. Ilot, surut, vihat, murheet, kiukut ja riemut olivat aina syömistä. Olen oppinut puhumaan vasta nyt ihan hiljattain parin viime vuoden aikana, mutta junnuna kaikkeen käytettiin aina ruokaa. Anteeksi ei pyydetty eikä tarvinnut osata pyytää, tietyn aikaa mykkäkoulua pidettyä annettiin vaan olla ja hyviteltiin herkuilla. Yhä edelleen negatiivisiin tunnepommeihin ensimmäisenä reaktiona on ajatus syömisestä.

Omasta mielestään tervejärkiset voivat taas sanoa ahmimiskohtauksen olevan selkärangattomuutta, mutta se on aika vaikeasti selitettävissä oleva tila. Kymmeniä kertoja olen ympäripuhunut itseäni olemaan menemättä kauppaan. Kymmeniä kertoja olen kävellyt herkkuja pursuavan ostoskorin kanssa kaupassa ja toivonut koko sydämestäni, että joku lukisi ajatuksia ja käskisi jättää ne ostamatta. Epätoivoisina hetkinä olen saattanut yrittää soittaa jollekin, että saisin ahdistuksen purettua, mutta jos puheluun ei ole vastattu niin se on sitten ollut siinä. Se ei ole mikään "jipii, cheat meal wohoo!" -fiilis. Se on suunnatonta ahdistusta ja pakonomaista toimintaa. Se on sairasta, todella helvetin sairasta.

Joten, otteen täydellisen menettämisen jälkeen olen päässyt uskottelemaan kontrolloivani tilannetta oksentamalla. On vaikea selittää sitä miten sairaalla tavalla siitä tulee hyvä olo. Että pystyy hallitsemaan edes jotain. Että vaikka en kyennyt estämään ahmimista, niin ainakin pystyn valtaosan siitä poistamaan itsestäni. Silmät punasina ja vetisinä olen kymmeniä kertoja katsonut itseäni peilistä, miettien kuinka paljon meikkivoidetta tarvitaan katkenneiden pienten verisuonien peittämiseen kasvoilla. Olen ollut sekä ylpeä itsestäni, että tiedostanut sairauteni tason ja koko sydämestäni toivonut apua. Asun, elän ja käyn kaupassa yksin. Kukaan ei koskaan olisi saanut tietää, jos en itse olisi kertonut.

Asia lähti purkautumaan, kun tosiaan lähtökohtaisesti oksensin osan kaikesta syömästäni. Ei siis ollut kyse enää vain ahmimisesta tai herkuista vaan myös ihan normaali ruoka piti saada ulos. Sellanen ajaa ihmisen lopulta aika heikkoon kuntoon. Jatkuva neste- ja ravinnehukka, aivan mielipuolisiin mittakaavoihin paisunut henkinen paine ja todella avuton olo. Eräänä päivänä töissä olin todella heikkona sekä henkisesti ja fyysisesti, kun siihen aikaan sekä hyvä ystäväni että työkaverini tuli kysymään mikä on hätänä. Yritin paeta tilanteesta, mutta tämä aikanaan yksi parhaiten mut tuntevista ihmisistä ei päästänyt pois ja lopulta murruin täysin. Hänestä tuli ensimmäinen ihminen, jolle kerroin. Se oli käsittämätön helpotus. Sitten jossakin niistä maratonpuheluista puheenaiheet sattuivat liippaamaan riittävän läheltä ja sain vihdoinkin kerrottua myös äitille. Se oli tärkeintä.

Koska en missään vaiheessa halunnut sitä. En halunnut olla niin helvetin päästäni vialla ja sekaisin ja sairas. Koin pakottavaa tarvetta puhua jollekin, mutta en tiennyt kenelle, eikä se ollut äärimmäisen läheisistä väleistä huolimatta ihan keposen helppoa heittää äitillekään, että hei, mulla on bulimia, help! Se oli tuhat kiloa harteilta pois välittömästi, kun sain kerrottua äitille. Siinä on se elämäni ihminen, joka ei taputtele selkään ja kehota keskittymään vaan niihin elämän iloisiin puoliin ja olemaan välittämättä ikävistä jutuista, vaan asioista todella puhutaan. Ihan niiden oikeilla nimillä ja ne saa olla just niin perseestä, kuin itsestä tuntuu. Se on yhä edelleen välillä mulle todella vaikeeta, mutta onneksi raivostuttavan sitkeä mami kaivelee musta niitä vastauksia ihan just niin väkisin kuin on pakko. Se on ollut mun pelastus. Jos joku ei olisi sitä painekattilaa tullut vääntämään sorkkaraudalla auki, niin en tiedä kuinka olisi käynyt.

Al-Anon oli myös merkittävässä roolissa. Alkoholistien läheisille tarkoitettu vertaistukiryhmä sysäsi matkaan sille yllättävän hankalakulkuiselle polulle opettelemaan omaa arvoaan ja itsensä pelastamista. Sinnekin päädyin lopulta äitini painostamana, ylläri. En ole kuukausiin käynyt näissä kokouksissa, mutta tunnistan alati kasvavan paineen ja tarpeen mennä sinne. Siellä on nimenomaan se virtahepokirjassa mainittu vastaanottava kohde. Jo ensimmäisellä kerralla siellä tajusin henkisen taakan kevenneen yhden traktorin verran harteilta, kun kävin itkeä vollottamassa tuskaani ihmisille, joista yksikään ei sanonut mun olevan väärässä, yksikään ei kieltänyt käyttämästä rumia sanoja. Siellä oli vain ihmisiä, joiden omaa elämää läheisen juomisen oli tuhonnut. Siellä oli niin vilpitöntä empatiaa ja ymmärrystä, ettei riitä sanat kuvaamaan.

Oman osansa peliin toi myös liikunta. Potkunyrkkeily vei mukanaan ja ruoasta ahdistuminen vähentyi ihan vaan sen yksinkertaisen yhtälön tiedostamisella, että jos haluan treenata kovaa niin on myös syötävä hyvin. Ravitsematon kroppa ei jaksa ottaa turpaan niillä tehoilla, joilla mieli olisi takomassa. Myös kovien treenien jälkeinen fiilis oli omiaan pitämään mielialaa korkealla. Liikkumisen merkitys henkiselle hyvinvoinnille on käsittämätön! Tämän vuoden alusta mähän olen treenannut vähintään viitenä päivänä viikossa. Liekö siinä yksi iso osatekijä siihen, että syömishäiriövammailut on olleet laskusuuntaisia tasaisesti koko vuoden.

Mikä sitten laukaisee ahmimiskohtauksen? Siihen on aina syy. Omalla kohdallani sen tekee (tai on tehnyt) lähes mikä tahansa negatiivisia tunteita aiheuttava tekijä. Se tukahduttava sekä henkinen että fyysinen pahoinvointi on pakottanut kaivautumaan koko ongelman alkulähteille ja jokainen syömishäiriökohtaus on pystytty johtamaan johonkin asiaan tai tapahtumaan, joka on aiheuttanut esimerkiksi katkeruutta, vihaa, suuttumusta, kiukkua tai pahaa mieltä. En ole enää ikuisuuksiin palkinnut itseäni ruoalla iloisissa merkeissä, mutta jostain syystä negatiivinen tunnelataus ajoi karkkihyllylle kerta toisensa jälkeen.

Olen tullut siihen tulokseen, että se on omaa täydellistä kyvyttömyyttäni käsitellä varsinkaan niitä negatiivisia tunteita. Kun on koko ikänsä opetellut elämään muiden mielialojen mukaan ja etenkin kun alkoholismi opetti olemaan sanomatta ikävistä asioista sanaakaan, niin lopulta oltiin sitten tässä. Olen kokenut sen niin, että ensinnäkin ahmimalla ja oksentamalla saan ikään kuin järjestettyä muuta "draamaa", johon keskittymällä voi sivuuttaa sen alkuperäisen laukaisevan tekijän, joka on nimenomaan se jota pitäisi käsitellä. Se tuntui helpommalta, kuin istua yksin kohtaamassa sitä suurta mörköä tai mikä pahempaa - käsitellä sitä jonkun toisen ihmisen kanssa. Yleensä ne negatiiviset asiat ovat jotain, joihin edes näin ulottuvan kontrollifriikin ote ei yllä - oksentamalla mielenhäiriössä ahmimansa ruoat sitä tuntee saavansa edes osan hallinnasta takaisin. Että voi vaikuttaa edes johonkin.

Jälleen niiden "tervejärkisten" mielestä tää kuulostaa taas säälittävältä, mutta mun kotona ei ole ikinä ennen säilytetty herkkuja, kuten vaikkapa karkkia. Ja nyt mulla on kotona sekä jäätelöä että kolme levyä suklaata - eikä niiden kanssa eläminen vaadi mitään ponnisteluja. Eilen illalla tajusin, etten ole suonut niille ajatustakaan. Siellä ne on olleet kaapissa ja pakastimessa. Viikon. Vai kaksi? En ole ihan varma.

Vuodessa olen siis lihonut melkein kymmenen kiloa, mutta samalla henkinen hyvinvointi on parantunut - ainakin bulimiamittarilla mitattuna. Nautin syömisestä ja ruoasta, nautin täysillä treenaamisesta ja kehoni haastamisesta. En pidä siitä kuinka lihavassa kunnossa olen, mutta en vietä päiviäni henkisen viiltelyn ja ruoskimisen parissa. Ehkä tätä kautta päästään taas jahtaamaan myös sitä fyysistä ihannekuntoa? En tiedä. Olen siis jälleen ehkä pullukka, mutta ainakin olen samalla merkittävästi onnellisempi, kuin se henkisesti lahoamispisteessä ollut timmimpi minä silloin. Vannoin, etten enää ikinä liho, mutta niin siinä kävi. Tarina tosin sen taustalla ei ollutkaan ihan niin mustavalkoinen kuin telkkarin laihdutusohjelmat antaa ymmärtää. Ihminen on edelleenkin varsin monimutkainen kokonaisuus.

Ei tässä ihan turvassa olla vieläkään eikä sattuneesta syystä tulla varmaan ikuisuuksiin olemaankaan, mutta suunta on ollut koko tämän vuoden todella hyvä. Oikein erittäin pahaa mieltä kohdatessani se ajatus kipaisee ensimmäisenä kaupan karkkihyllyn suuntaan, mutta ei niin vahvasti enää. En edes muista milloin viimeksi normaali arkiruoka olisi aiheuttanut ahdistusta. Uskallan ottaa puhelimen välittömästi käteen ja soittaa äitille, kun paha mieli tuntuu liian kovalta pitää puhumatta. Kai siihen liittyy oleellisena osana oman voimattomuutensa ja kuolemattomuutensa hyväksyminen, vaikka onkin niin kauan elänyt uskotellen pärjäävänsä aina yksin - sekä omasta että muiden puolesta.

Tästä kirjoittaminen on nyt jo melko helppoa. Olen pahoillani, etten ole kyennyt olemaan asiasta avoin ja rehellinen aikaisemmin, mutta nyt kun niitä asiaan liittyviä pahimpia haavoja on jo vähän laastaroitu niin kykenen ottamaan vastaan mitä tämän pohjalta ikinä tuleekin.

Pahoittiko joku mielensä tai kauhisteli otsikkoa? Höpsistä, Juha Vuorinen on opettanut, että kaikelle pitää pystyä nauramaan. Muuten täällä lähtee lopullisesti järki. :)


"Suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa, mitkä voin,
ja viisautta erottaa nämä toisistaan."


20 kommenttia:

  1. Hmm. .kirjoitit hienosti vaikeasta aiheesta.Mutta vuosikymmeniä enemmän elämää nähneenä olen myös sitä mieltä,että olkoon bulimia,anoreksia tms niin liian tiukat ruokavaliot,niinkuin sullakin niin laukasee helpommin nämä. .ihminen tuntee epäonnistuneensa jos vähänkin lipsuu kuurista ja sehän ei ole oikein.Kaikkea saa syödä kun pysyy kohtuudessa!Ei ihan oikeesti lihomisen syy ole viljat tai leipä ym,se on vaan yksinkertasesti se,että syö liikaa.Jos treenaat niin paljon kun sanot,niin sulla on varaa syödäkin :-) Eikä laihuus tee ihmisestä yhtään onnellisempaa,jos on jotain ongelmia niin ei ne katoa vaikka paino olis mitä.Nämä on vähän vaikeita asioita,eikä yhtä tasan oikeeta vastausta ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä osa ruokavaliostani on "liian tiukka"? Etten syö viljaa tai perunaa koska niistä tulee maha kipeäksi? Tai vedä muroja tai muussa muodossa paljoa hiilareita, koska ne väsyttävät ja kipeyttävät nivelet? Yhtä oikeaa vastausta nimenomaan ei ole, se on aivan totta ja sen takia "kaikkea voi syödä kohtuudella" ei ole ihan täysin pätevä koska eri ravinteiden vaikutus mm hormoneihin pitää huomioida yhtä lailla kuin kotona lapsille opetettava tunnesyöminen ja sokeriaddiktio ja yksilöstä riippuen noin miljoona muuta asiaa.

      Siitä voidaan olla täysin samaa mieltä ettei laihuus tuo onnea, sen takia haluankin työstää itseäni kokonaisuutena. Ja fyysisesti itseä miellyttävä ulkomuoto on yksi osa sitä. Onnea on ollut löytää laji jossa haluaa itseään haastaa ihan loputtomasti! <3

      Poista
    2. Mikä osa?? Kaikki :-) Jos uskot fanaattisesti tähän,"ettei saa syödä" juttuun. .mietipäs. .joka kerta jos syöt vaik jäätelön,ääni sisällä sanoo et se on väärin. .eikö??Sori,mut tiedän mistä puhun.Toivoisin vaan et sinä,nuori kaunis tyttö et eksyis tälle tielle. .

      Poista
    3. Valitettavasti et voi tietää kuin omalta osaltasi, joten lopeta toi ylimielinen vähättely. Koska usko pois, mäkin tiedän aiheesta yhtä sun toista. Sokeriaddiktiosta, ahmimiskohtauksesta, normaalista herkuttelusta ja jostain kieltäytymisestä. Kuten myös eron fanaattisuuden ja "normaalin" välillä. En näe kuitenkaan oikeudekseni puhua kuin omasta puolestani koska toistaiseksi en tunne riittävän hyvin ajatuksia ja tuntemuksia kuin oman pääni sisältä. Itse sanoit ettei asiaan ole yhtä oikeaa vastausta tai syytä ja nyt siihen kuitenkin on?

      Poista
    4. Ei ole "ylimielistä vähättelyä". .ymmärrät tahallas väärin.Olet liian nuori ymmärtämään. .kysyn sit 30v päästä :-)

      Poista
    5. Ei vaan en ymmärrä alkuunkaan. Ja haluan ymmärtää nyt enkä kolmenkymmenen vuoden päästä, joten selitä kun nyt jo aloititkin. Koska ymmärrän sen nyt niin että olemalla syömättä fyysisesti minua sairastuttavia ruokia ja ruoka-aineita olen fanaattisuudellani sairastuttanut itseni henkisesti? Ei muita tekijöitä? Siinä on vastaus? Alan syömään aamuisin ruisleipää ja lauantaisin karkkia ja kohtuudella vähän viikollakin ja lasken kaloreita niin alkaa elämä hymyilemään?

      Poista
    6. Enhän mä niin väittäny :-) Mut syömishäiriöisenä tiedät kuinka yksikin "väärä askel" saa ihmisen tolaltaan,sitähän juuri tuossa blogikirjotuksessa puhuit.Eli se että kiellät itseltäsi suunnilleen kaiken (mitä siis himoitset) osaltaan aiheuttaa näitä ahmimis ym kohtauksia.Ei riitä "karkkipäivä" sillon tällön. .Ja ihan oikeesti,olet oikeesti oikeilla jäljillä,mutta elämänkokemus puuttuu.Ja sitä et saa,paitsi elämällä.Älä vähättele itsees. .olet arvokas,tärkeä,rakas juuri tuollaisena.Ja kyllä. .tiedän lapsuuden painolastit mukana,kuin myös syömishäiriön,oksentamisen,ikuisen laihdutuksen jne.Kunnes lopulta tuli se päivä,et irti kaikesta siitä. .pelkästään stressin poistaminen elämästä auttoi painonhallintaan :-) Kaikkea hyvää sinulle!Ei pidä suuttua vaikka kaikki ei oliskaan sun kanssa samaa mieltä ;-)

      Poista
    7. Nyt ollaankin jo lähempänä sitä pointtia mitä yritän tässä ajaa takaa. Syömishäiriöt on oire. Mä nimenomaan haluan kaivautua sen aiheuttajan äärelle ja työstää sitä. Pelkkien oireiden vatvominen ei johda mihinkään vaan on työstettävä sitä itse syytä. Mikäli emme tunne läheisesti täällä ihan oikeassa elämässä niin pelkän blogin ja muun sosiaalisen median perusteella on vähän vaarallista lähteä tulkitsemaan arkeni todellista kokonaisuutta. Olen oireillut ruoan kautta ja avulla kymmenisen vuotta, tämä fanaattisen tiukka ruokavalio on ollut siitä ajasta mukana vain kolme. Ensimmäisen kerran olen tahallani oksentanut 17-vuotiaana. Vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista kun siihen aikaan söin "ihan normaalia kotiruokaa" ja herkkuja milloin huvitti. Edelleen väitän syyn oireisiin olevan jossain aivan muualla. En suutu eri mieltä olemisesta vaan vähättelystä ja tekoymmärtävästä päähäntaputtelusta.

      Poista
    8. Jep,en sano enää mitään. .tämä "tekoymmärtävä" on oireillut laillasi liki 50v elämästä,joten en vähättele vaan tiedän.Ja toivoisin et joku toinen säästyis siltä.Kiitos ja Amen :-)

      Poista
    9. Oletko itse päässyt oman oireilusi aiheuttajaan käsiksi? Sairaalloista kontrollin tarvetta synnyttää monet ongelmat elämässä, toivottavasti selvitit omasi.

      Poista
    10. Jokainen meistä tietää tasan tarkkaan vain ja ainoastaan OMAN kokemuksensa. Mennään aika pahasti metsään kun aletaan harrastaa "kyllä mä tiedän, koska itse olen"-asennetta. Ja vielä vängätään vastaan kun toinen yrittää sanoa että tajuaa pointin, mutta kokee ettei omalla kohdalla asia ole näin. Se muuten vasta kova läksy onkin, opetella kunnioittamaan muiden kokemuksia vaikka ne miten sotisi omia käsityksiä/kokemuksia vastaan. Fakta on se, että kukaan ei voi koskaan mennä toisen kokemukseen sisälle (toki pystyy ymmärtämään omien kokemuksiensa kautta) eikä näin ollen kykene toisen puolesta sanomaan miten asiat on. Ei koskaan.

      Kiitos Jonna tästä kirjoituksesta, valitettavasti pystyn samaistumaan aina lapsuudesta lähtien (onneksi jo voiton puolella).

      Poista
    11. En oikeastaan ollut edes ajatellut jonkun ymmärtävän niin eri tavalla tekstiäni. Siinä kun ei kyse ole edes itse syömishäiriöstä, joka on OIRE vaan kaivautumisesta lähemmäs sen AIHEUTTAJAA. Koska vaikka pelkkien oireiden hoitamisella voidaan päästä jo pitkälle, niin tässä tapauksessa näkisin saavani syvempiä tuloksia työstämällä sitä syytä mistä ne johtuvat.

      Nämä aiheet eivät nimenomaan ole mitään harvinaisia, mutta liian vaiettuja. Tulee herkästi olo että on yksin ja ongelmineen ainoa koko maailmassa. Niin ei ole. Sen takia haluankin omalta osaltani purkaa sitä muuria edes yhden tiilen verran, koska sitä rimaa pitää saada alemmas. Askel kerrallaan.

      Kiitos kommentistasi, jatketaan tasaisen epävakaavasti eteenpäin askel kerrallaan. :)

      Poista
  2. Hei ihan mieletöntä, että uskalsit jakaa tarinasi! :) Yksi pahimmista asioista syömishäiriössä on häpeä, ja se on jotain, mikä myös estää paranemisen...otit tärkeän askeleen puhumalla tästä avoimesti. Mä laitan sulle tästä huomenna meiliä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Nää jutut kun ei ole mitään harvinaisia ongelmia, mutta hirvittävän vaiettuja. Tulee herkästi olo että on ihan ainoa ja yksin. Ja juuri tuo häpeä. Kun tabusta tulee kahvipöytäaihe niin se lakkaakin olemasta yksinäistä hetkeä vaaniva mörkö eikä tunnu enää lainkaan niin hallitsevalta ja sillon sen työstäminen helpottuu.

      Poista
  3. Todella rohkea teksti! Sulla on todella rankka alku elämälle :/
    Harmi, että sait heti ekan kommentin, jossa ei tajuttu yhtään sun jutun ydintä.
    Olet selkeästi päässyt eteenpäin ja käsitellyt asioita kun pystyit tällaisen tekstin kirjoittamaan. Iso rispekti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perisuomalaiseen tyyliin aion nyt vähätellä, että monella on asiat olleet paljon paljon huonomminkin. ;) Mutta olen todennut että niillä korteilla ei ole pakko pelata jotka kakarana on jaettu. Tilanne elää koko ajan ja itsellä on valtaa vaikka mihin - olen ollut kenties onnekas kun kaikesta huolimatta olen myös saanut sammumattoman tahdon rynniä eteenpäin. Vaikka sitten naamallani. :) Toivon vaan osaltani saavani tätä keskustelua auki ja tabua murrettua.

      Poista
  4. Tosi hyvä teksti ja selvästi oot jo parantumisen tiellä kun pystys asiasta näin avoimesti puhumaan! :) Tuo on oikeasti niin kamala sairaus eikä sitä tunnetta ja ahdistuksen määrää pysty sanoin kuvailemaan.. Itse painiskelen vielä saman sairauden kanssa, kohtauksia tulee edelleen useampi viikkoon vaikka parempaan päin on menty. Toivottavasti itsekin olen joskus pisteessä tuossa pisteessä että voin paremmin ja uskallan puhua ongelmistani enemmän :) Mutta hatunnosto sulle, oot kulkenu pitkän tien tän kanssa eikä todellakaan oo ollu helppo polku!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kovan työn ja henkisten haavojen repimisen takana. Itse kullakin tässä matkaa on valtavasti jäljellä, takapakkeja tulee ja välillä tekee mieli viskoa kirveet ja kaikki muutkin työkalut kaivoon ja vaan jäädä rääkymään räkä poskella itsesäälilammikkoon. Ne on kaikki osa sitä prosessia.

      Tulet olemaan tässä pisteessä ja paljon pidemmälläkin, jos vaan itse haluat niin. Etsit ja työstät sitä syytä, aiheuttajaa, ja sitä kautta oireidenkin hallinta helpottuu. Oman avautumiseni pointtina on madaltaa rimaa puhua ääneen näistä asioista, koska aina kun olen suuni avannut uusien henkilöiden seurassa niin löytyy AINA joku, jolla on joko omakohtaista kokemusta tai vähintään joku läheinen samojen ongelmien kanssa painiva.

      Nämä ei ole loppuelämän tuomioita. Ihania kliseitä, mutta oikeesti ne avaimet moniin asioihin on ihan omissa taskuissa. Pitää vaan löytää se tahto etsiä ja käyttää niitä.

      Toivon sulle ihan mielettömästi kaikkea hyvää, toivottavasti pysyt jatkossakin läskiblogin matkassa. <3

      Poista
  5. Täytyy oikeesti nyt kompata noita paria edellä olevaa kommentoijjaa, siitä että ihan mielettömän hyvän tekstin kirjotit! En oo koskaan uskaltautunu kommentoimaan, mut nytten on kyllä ihan pakko. Oot ollu jo pari vuotta miun lempi (ja ainoo) bloggaaja kenen tekstejä luen ja se on oikeesti paljon et jaksan lukee ko lukihäiriöstä on miulle jo kymmesenisen vuotta huomauteltu :D ja nii nyt tän ylistyspuheen jälkee viel se itte asia eli oon ensinnäki saanu tosi paljo voimaa ja tahtoo puhua muille omista asioista siun blogin kautta. Ite oon eläny lapsuuden perheessä, jossa toinen vanhempi oli masentunu ja olin pitäny sitä sisällä tosi pitkää kunnes sit joku päivä luin siun blogii ja päätin et okei nyt on pakko nostaa kissa pöydälle. Muutenkiin pystyn samaistumaa tuohon syömisen kontrollointiin kun ite sairastin 12-15 vuotiaana bulimia/anoreksia-mixin ja vielä nykyäänkiin tulee välillä halu jättää ruoka välistä tms mut hitaasti ja varmasti tässä kohti tervettä ruokailua mennään! Arvostan paljon tätä siun tekstiä! "Ihanaa" saaha jonkun laista "vertaistukee" siun blogista vaikken tietenkään koskaan ikinä kellekkään mitään syömishäiriötä toivokkaan. Ja anteeks vielä jos kirjotin tositosi epäselvän kommentin, kun tää oikeinkirjotus ja sen semmonen ei oikein oo miun vahvuus! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et usko ikimaailmassa miten kommenttisti ilahdutti ja liikutti. <3 Olet hyvä esimerkki siitä, että niitä tunne-elämän ongelmia aiheuttaa monet asiat ja alkoholismin lisäksi tänä päivänä juuri esimerkiksi tuo masennus on surullisen yleinen sairaus. Ja se aiheuttaa hyvin samankaltaisia ongelmia kuin alkoholismi, kun jää vaille vanhemman "normaalia" huomiota ja tunne-elämää.

      Otat askeleen kerrallaan ja jyräät eteenpäin oman itsesi vuoksi. Vastasin jo aiemmallekin kommentoijalle, että takapakkeja tulee aina, mutta kun löytyy sitä tahtoa toipua ja saada oma elämänsä terveellä tavalla hallintaan niin koko ajan mennään parempaan suuntaan. Se vaan vaatii ihan hirvittävästi. Pitää osata antaa anteeksi, pitää osata hellittää ja luovuttaa, uskoa itseensä ja antaa itselleen arvoa, sekä antaa anteeksi myös itselleen. Siinä riittää projektia pienen ihmiselämän ajaksi.

      Kiitos, että kommentoit. <3 Oikeasti. Ihanaa, että olet ollut sekavan blogini matkassa niin pitkään, toivottavasti olet mukana jatkossakin! Eikä mitään hätää, kommenttisi oli äärimmäisen selkeä ja hyvä, palautteesi lämmittää sielua ja sydäntä ja antaa mulle sekä varmuutta että uskallusta jatkaa tätä elämän levittelyä pitkin sosiaalista mediaa. :)

      Poista