tiistai 13. syyskuuta 2016

Henkilökohtaisuuksia sosiaaliseen mediaan - miksi?

Multa on monesti kysytty minkä takia kirjoitan blogia niin henkilökohtaiselta tasolta. Kerron lapsuusajan ongelmista, alkoholismista, syömishäiriöistä ja milloin mistäkin. Bulimiaa käsittelevään tekstiini sain kommentin, joka ilahdutti ja liikutti samaan aikaan:
"..oon ensinnäki saanu tosi paljo voimaa ja tahtoo puhua muille omista asioista siun blogin kautta. Ite oon eläny lapsuuden perheessä, jossa toinen vanhempi oli masentunu ja olin pitäny sitä sisällä tosi pitkää kunnes sit joku päivä luin siun blogii ja päätin et okei nyt on pakko nostaa kissa pöydälle. 
"Ihanaa" saaha jonkun laista "vertaistukee" siun blogista vaikken tietenkään koskaan ikinä kellekkään mitään syömishäiriötä toivokkaan."
Se on siinä. Olen aina perustellut vuodattavani sydänverta julkisesti luettavaan muotoon, koska toivon sen olevan jollain tavalla avuksi edes jollekin. Haluan madaltaa sitä rimaa puhua näistä ongelmista julkisesti, haluan rikkoa sitä tabua ja rohkaista ihmisiä puhumaan. Herkästi tulee tunne, että on ongelmineen yksin ja ainoa koko maailmassa, mutta se ei missään nimessä ole niin. En tarkoita, että jokaisen pitäisi julkisesti sosiaalisessa mediassa avautua kuten itse teen, mutta jos voisin rohkaista lukijaa puhumaan edes jollekin. Sen takia olen sallinut anonyymin kommentoinnin, koska on parempi kommentoida anonyymisti kuin olla kommentoimatta ollenkaan, se on äärimmäisen hyvä askel eteenpäin!

Tämä matka ei ole helppo eikä yksiselitteinen. On pystyttävä päästämään irti katkeruudesta ja vihasta, annettava anteeksi toisille sekä myös itselle, osattava löytää se oma arvonsa, luottaa sekä itseensä että elämään ja noin miljoona muuta asiaa muuttuvien tilanteiden mukaan kaiken tämän ympäriltä. Jonkun on helpompi puhua ja esimerkiksi mulle sopii paremmin ilmaista itseäni kirjoittamalla. Prosessi elää ja muuttuu koko ajan ja mitä syvemmistä haavoista puhutaan niin sitä vaikeampi niitä on työstää.

Mutta nämä eivät ole tähtiin kirjoitettuja juttuja. Kun vaan löytää sen halun ja edes pienen pienen ripauksen rohkeutta lähteä tarpomaan kohti toipumista, niin se on mahdollista. Toiset eivät sitä tee tai tarvitse toisten apua, mutta itse kuulun siihen joukkoon joka ensinnäkin haluaa toipua ja toisekseen tarvitsee siihen apua. En selviäisi eteenpäin tässä viidakossa kompuroidessa yksin.

Lämmin ja nöyrä kiitos kommenteista. <3 On tärkeää muistaa, ettei täällä olla yksin.

2 kommenttia:

  1. Avoimesti puhuminen myös monesti auttaa itseääkin huomaamaan miten on asioissa edennyt. Esim.itse huomaan pystyväni ihan täysin sujuvasti keskustelemaan about kenen kanssa vaan myös niistä ennen niin tuskallisista asioista. Tajusin samalla että kukaan ei pysty käyttämään niitä mua "vastaan" kun en heille sitä valtaa suo. Todella vapauttavaa ja antaa tosiaan myös muille kuvan että on ok olla avoin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on muuten todella loistava pointti! Ensimmäinen kerta Al-anonissa aiheutti hysteerisen itkupaniikin, koska tunsin tekeväni niin väärin edes suunnitellessani meneväni puhumaan läheiseni juomisesta. Ite oon kanssa tossa pisteessä, että niistä ennen niin tuskasista, vaietuista ja vaikeista aiheista on tullu semmosta "kahvipöytäkeskustelua". Ei tee tuskaa kiskoa aihetta esiin missä vaan ja kenen kanssa vaan. Työkaverit, treenikaverit ja jopa selkäni korjannut osteopaatti tietää historiastani. :D

      Ne on niin oleellinen osa mua ja mun elämää, joten ne vähän niinku vaan kuuluu pakettiin. Yhtä lailla kuin kerron omistavani kolme koiraa, Volkswagen Polon ja että ruskeat silmät on äitiltä peritty. Ei sen kummempaa. :) Toki juovan itsensä kanssa aiheesta on vähän vaikea keskustella, kun hän on vuosi sitten lyönyt välit poikki.

      Oikein erinomainen kommentti ja ollaan ajatuksissa ihan täysin samoilla linjoilla, olisin itse voinut kirjoittaa samoin! :)

      Poista