sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Leirikuulumisia - Miksi välillä kannattaa käydä muilla mailla vierahilla?

Varsinkin Instagramissa seuraavat tietävätkin, että tämä viikonloppu on vietetty Vantaalla naisten potkunyrkkeilyleirin merkeissä. Itse olin kolmatta kertaa tällä naisille tarkoitetulla leirillä, jonka ovat joka kerta ohjanneet ihan "kohtalaisen hyvin" lajin parissa menestyneet Camilla Marjamäki ja Anne Katas.

Pelkästään jo näiden kahden menestys (listaa löytyy noiden linkkien takaa) itsessään on varsin vaikuttavaa (ja hei, Camillan lista tulee jatkumaan!), mutta kurkataan vähän toisestakin kulmasta tätä hommaa. Naisten leiri oli viime vuonna ensimmäinen oman salin ulkopuolelle toteutettu retki reilun puolen vuoden lajiharjoittelun jälkeen. Kynnys sukeltaa pelkästään naisille suunnatulle leirille tuntui jotenkin paljon matalammalta, joten tämmönenkin paikka- ja tilannejännittäjä uskalsi lähteä matkaan. Tottakai olin varma, että olen paiskaamassa itseni ammattitappelijoiden joukkoon ja joudun koko porukan nöyryyttämäksi ihmisnyrkkeilysäkiksi ja kuolen häpeään, lopetan lajin ja siirryn johonkin etäisempään, kuten vaikka eräjormailuun.

No ihan niin ei sittenkään käynyt. Vastaanotto oli äärimmäisen mukava ja välittömästi tuli hyvä fiilis ja ainakin puolet stressipelkokauhujännityksestä karisi heti alkuunsa. Sai myös huomata, että treenien mukana pysyi myös varsin vähän aikaan lajin parissa puuhastellut huitoja ja ohjaajilla oli todella tarkka silmä treenaajien yksilöllisen tason suhteen.

Kolmas kerta toden sanoo, joten muistin kertoa nämä asiat tänään myös ihan suoraan itse ohjaajille: Leirillä on joka kerta ollut hyvä tunnelma, treenit on suunniteltu hyvin ja palaute annetaan todella toimivalla tavalla. Rakentavaa palautetta voi antaa erittäin moneen sävyyn ja sekä Camillan että Annen tyyli toimii mulle erittäin hyvin. Olen saanut lajin parissa palautetta harmillisen lannistavallakin tavalla, mutta näiltä kahdelta saatu palaute on kerta toisensa jälkeen ollut TODELLA motivoivaa ja se on muotoiltu niin, että sen ottaa mielellään vastaan ja sen pohjalta haluaa kehittyä. Myös niistä onnistumisista muistetaan erittäin aidon sydämellisesti mainita.

Teknisesti lajin osalta on oikein hyvä juttu välillä kurkistaa myös sen kotisalin ulkopuolelle. Joku itselle hankala tekniikka saattaa jonkun toisen selittämänä ja näyttämänä yhtäkkiä muuttua ihan yksinkertaiseksi ja upota tajuntaan laakista. On hyvä saada erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia tekemiseen, siitä on apua sitä omaa tyyliä ja tapaa etsiessä. Tai sitten se voi jopa vahvistaa käsitystä siitä minkä takia haluaa jatkossakin tehdä jonkun asian edelleen samalla tavalla. Niiden normaaliympyröiden ulkopuolinen henkilö voi myös nähdä sun tekemisessä jotain, jolle kotisalilla on jo sokeuduttu ja voi saada ihan pienestä vinkistä jonkun palasen loksahtamaan paikalleen. Monta syytä siihen, miksi kannattaa pitää silmät ja mieli avoinna! Ja siihen nää leirit on ihan tolkuttoman hyviä mahdollisuuksia!

Kaikkien tyylithän ei ikinä sovi kaikille. Ihmiset on kaikki niin valtavan erilaisia ja hyvä niin, muutenhan täällä kävisi kaikki varsin tylsäksi. Ite oon käyny muutamilla leireillä tässä hurjan pitkän lajiurani aikana ja jo nyt ehtinyt näkemään sellaisia niin itselleni erinomaisesti sopivia sekä teknisiä että opetuksellisia tyylejä kuin aivan totaalisen epäsopivia. Rakastan nykyistä kotisaliani ja siellä olevia ihmisiä, joiden kanssa on huikeen hienoa treenata ja joihin voin luottaa sekä koen uskaltavani edetä lajin parissa sen porukan avulla. Vahvasti tunnepohjalta elävälle ihmisille se nimenomainen fiilis on ihan äärimmäisen tärkeä. Olen siis ihan älyttömän onnellinen siitä, että vuoden alussa uskalsin lähteä "vähän katsomaan", että minkälainen meininki oli toisella salilla. Tietynlainen ikävä on vanhaakin paikkaa ja porukkaa siellä, mutta hyvin monesta syystä johtuen olen edelleen aivan 100% vakuuttunut siitä, että siirto oli hyvä veto.

Ja se tietty fiilis nimenomaan vie mut jatkossakin naisten leirille aivan varmasti! Ja aion houkutella seuraavalle leirille mahdollisimman paljon fighter-mimmejä kotisaliltakin mukaan. ;)

P.S. Voisin kiljua onnesta kuin pikkumimmit Cheekin keikalla, koska sain sparrata Annen kanssa. En ehkä pese enää ikinä naamaani, johon Annen hanska vaivattomasti tökkäsi noin kolmesataa kertaa. Mahtoi hän muuten olla kateellinen, olenhan käsittämätön lahjakkuus koppailemaan kaiken naamallani! ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti