sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Hyvää isänpäivää ♥

Mun isi on ihan huikee tyyppi. Isi on ollut auttamassa ja pelastamassa aina joka ikisestä pulasta, on sitten pitänyt paikata polkupyörän kumi, runtata kattoon kiinnike nyrkkeilysäkille tai auto on tarvinnut huoltoa - isi on aina pelastanut pikkutyttönsä pulasta. Olis hän varmaan hakenut mut putkastakin, jos sinne olis joskus päädytty.

Isi on ollut tukena ja turvana. Vuonna 2011 tai 2010 minulle tehtiin abortti, joka oli koko elämäni hirvein, vaikein ja raskain sekä päätös että kokemus, ja kerroin siitä isille puhelimessa. Esitin urheaa ja yritin olla itkemättä, mutta lopulta se suru ja pelko vaan veivät mennessään. Puhelimen toisesta päästä kuului vaan sillä ihanalla matalalla ja rauhallisella äänellä: "Rauhotu, kulta, mulla ei ole mikään kiire minnekään." Siellä isi roikkui langan toisessa päässä ja odotti, että sain itseni kasaan. Myös esimerkiksi parisuhteiden kolahtaessa aika raikuvasti karille on isi ollut paikalla lohduttamassa ja auttamassa uuden elämän rakentelussa.

Isi on myös järjestänyt huikeimmat juhlat ikinä. Synttärit, joulut ja erityisesti mun ylppärijuhlat. Viimesen päälle nätiksi laitettu aina koti ja pöydät ovat aina notkuneet niiden päälle ladottujen herkkujen paljoudesta. Myös niiden kuuluisen ylppäreiden jälkeen aamuyöllä olen soittanut yökerhon tanssilattialta isille ja kuulematta itse yhtään mitään karjunut HALOOO!ta ja kysellyt olisko kyytiä kotiin. Ei vissiin ollut, koska taksilla sieltä lähdettiin, mutta ainakin sille jaksettiin nauraa. Ja isin kanssa on muuten naurettu, se taidokkaan vittuilun, tilannetajuisuuden ja ihan älyttömän huumorin määrä on ollut aivan rajatonta. Olen ilokseni - ja muiden harmiksi - perinyt tästä paskan huumorin verbaalikaatopaikasta surullisen ison osan ja käyttänyt sitä armottomasti elämäni varrella.

Mulla on myös maailman eniten rakastava ja lämmin isi. Aina nähdessä on syöksytty halaamaan kylkiluita rutistavasti, on tullut suukkoja poskelle ja on kerrottu miten paljon rakastaa. On myös ollut suuri ilo ja kunnia tutustuttaa niin kavereita, ystäviä kuin poikaystäväkokelaitakin mun isiin, koska olen aina tiennyt kaikkien pitävän hänestä. Ei ole ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun on hämmästelty miten tuntuu kuin olis tuntenut hänet aina. I know, se on huikee tyyppi.

Ja juuri isi on antanut ensikosketukseni kamppailulajien maailmaan. Muistan hyvin etäisesti VKK:n salin entisissä tiloissa vanhalla silkkitehtaalla, kun isot pojat mäiskivät toisiaan ja minä maskottina pyörin tatamilla jaloissa. Ehkä se kipinä potkunyrkkeilyyn lähti jo sieltä, koska muun muassa sitä isi on niihin aikoihin treenannut. Pikkutyttönä muistan ne illat, kun isi lähti baariin ovelle töihin (tai "myymään keittoa", kuten puhuivat, mä oikeesti luulin, että isi kauhoo Koivukylän Keisarissa jotain saatanan jauhelihasoppaa..). Mustat maiharit, reisitaskuhousut ja kauluspaita. Tukka laitettu, keltainen järjestysmies-lätkä ja joku mielettömän ihana tuoksu. Siinä oli koko universumin coolein jätkä, olin pakahtua ylpeydestä, että hei, toi on MUN ISI! Ja se pieksee kaikkien teidän muiden iskät ja sen lisäksi riehuvat juopot ja tarpeen vaatiessa ihan kenet vaan.

Lopulta pääsin seuraamaan ihan aitiopaikalta, kun isäni murskasi minut itseni - henkisesti.

Tästä ihailusta ei mennyt kovin montaa vuotta, kun isäni oli uuden puolisonsa kanssa pyöräyttänyt pari muksua ja melko pian siihen perään otettiin myös ero. Siitä alkoi oman elämäni elävä helvetti. Muistan yhden yön ollessani 16 -vuotias, kun isäni oli jälleen sammunut olohuoneen lattialle ja seisoin muutaman metrin päässä tuijottamassa tätä uniapneaansa tukehtuvaa, viinalta haisevaa ihmisraatoa, jota olin muutamassa vuodessa oppinut vihaamaan. Tuijotin omaa isääni täysin tyynen rauhallisesti, ja ainoa ajatus oli, että mä tapan ton. Mä jumalauta tapan ton omin paljain käsin, kun ei tää muuten ikinä lopu.

Tunne-elämältään jo omasta lapsuudestaan johtuen hyvin rikkinäinen ihminen ei pysty olemaan kovin kummoinen vanhempi, jos niitä omia traumoja ja tunnemaailman lukkoja ei ole avattu ja käsitelty. Tietyllä tavalla olen aina pelännyt isääni. Äkkipikainen ja nollasta sataan kiehuva ja raivopäiseen karjumiseen herkästi taipuvainen mies ei ollut se paras yhdistelmä henkisesti hauraan ja äärimmäisen haavoittuvaisen sekä miellyttämisenhaluisen pikkutytön kanssa. Opin hyvin varhain pelkäämään ja tekemään kaikkeni välttääkseni niitä ihan mielipuolisia raivokohtauksia. Nykyisen tiedon valossa olen ymmärtänyt sen aloittaneen vahingollisen oppituntinsa omien tunteidensa piilottamiseen, vähättelyyn ja omien tuntemuksien patoamiseen.

Kiinnitin isäni juomiseen huomiota jo paljon ennen hänen ja silloisen puolisonsa eroa. Muistan kun tälle naiselle uskalsin siitä sanoa, että isillä tuntuu olevan se Koffin lasipullo vähän turhan usein kourassa. Minulle järjestettiin mahdollisuus sanoa siitä. Siinä me istuttiin kolmestaan muistaakseni heidän sängyllään ja isäni puoliso yritti kovasti saada kaivettua minusta ulos, että kerro vaan rohkeasti mikä siinä juomisessa pelottaa ja hämmentää. Enkä saanut sanottua sanaakaan. Rakastin isääni niin kovasti, etten halunnut puhua hänestä pahaa ja samalla pelkäsin kuollakseni hänen suuttuvan, että yhtä lailla en pystynyt avaamaan suutani. Luottamusta ei koskaan ollut niin paljon, että olisin uskaltanut sanoa mitä todella tunnen ja ajattelen.

Juominen lisääntyi merkittävästi ja isäni etääntyi. Hän makasi kotona ja joi. Oli etäinen ja joi. Eikä kukaan kertonut miksi. Fiksussa ala-asteikäisen päässäni keksin, että isälläni on syöpä. Se oli ainoa keksimäni niin hirveä asia, ettei siitä voitu minulle kertoa. Isäni kuolee ja on siksi surullinen, juo ja etääntyy. Lopulta isoäitini heltyi kauhuni edessä ja kertoi isääni painavan - kyllä, aivan oikein - veromätkyt. Pieni lapsi on siinä kohti aivan äärimmäisen loukattu, kun onkin ollut kyse lapsen näkökulmasta jostain niin merkityksettömästä, kuin rahahuolista. Olinhan jumalauta valmistautunut isäni kuolemaan, vitun idiootit.

Eron ja uuteen kotiin muuton jälkeen alkoi koko tähänastisen elämäni raskain aika. Olin juuri startannut yläasteen ja jäätiin isän kanssa asumaan kahdestaan, paitsi kun vuoroviikoin silloin tarhaikäiset pikkusisarukseni asuivat saman katon alla. Pitkän aikaa vähättelin omaa kärsimystäni, koska enhän koskaan esimerkiksi joutunut kokemaan fyysistä väkivaltaa, se hänen kunniakseen. Vasta ihan viime vuosina olen tajunnut, että on täysin hyväksyttävää ollut kärsiä siitä vanhemman epävakaudesta. Alkoholi ei tee isästäni väkivaltaista, mutta hänestä tulee sen vaikutuksen alaisena kaikilla muilla tavoilla epävakaa ja arvaamaton. Ja siinä kuohuvassa tunnemyrskyssä yritin seilata mukana myötäillen, etten vain tule suututtaneeksi isääni.

Linkki: "Alkoholistin tytär haluaa eroon ryyppäämisen vähättelystä: Turvattomuus vaivaa lasta, vaikka kulissit olisivat kunnossa
Moni lapsi oppii häpeämään ja salailemaan vanhempansa juomista jo päiväkoti-iässä. Vielä aikuisenakaan moni ei tohdi kertoa lapsuudessa koetusta turvattomuudesta ja pelosta – kun isä ei sentään ajanut perhettä hankeen, niin saako viinanhuuruisista viikonlopuista valittaa?"

Kerran pidin ulkopuolisen pyynnöstä päiväkirjaa juomisesta. Kahden viikon ajalta kirjasin yhden (1) päivän, jolloin kaljatölkki ei sihahtanut. Se oli aivan helvetin hienoa aikaa se. Sain myös kunnian käydä mykkäkoulun korkeakoulututkinnon läpi - ja kaiken lisäksi moneen kertaan. Kuinka ikinä olisin itse voinut oppia puhumaan ja selvittämään asioita, kun elin saman katon alla ihmisen kanssa, joka saattoi kaksi viikkoa olla puhumatta sanaakaan? Kunnes lopulta asia vaan jotenkin mystisesti unohtui eikä siitä sitten enää ikinä puhuttu. Paitsi korkeintaan kännissä ihan todella hempeällä hetkellä. Mutta selvinpäin? Ei ikinä.

Kerran sisarusteni starttaillessa omaa teini-ikäänsä isäni sanoi minun olleen niin ihanan helppo teini. En karkaillut kotoa, en haistatellut, en valehdellut, noudatin kotiintuloaikoja ja kerroin aina missä menen. En minä ollut helppo teini, olin omaan kuoreeni pakotettu painekattila, joka aikapommin lailla tikitti ja jokaisen räjähdyksen jälkeen kello viritettiin heti uudestaan. Isäni vaan ei koskaan nähnyt sitä. Ei nähnyt miten murenin sisältä, miten heräsin öisin ahdistuneisuushäiriökohtauksiin, purin ja raavin itseäni, revin hiuksia päästäni ja lopulta istuin huoneen nurkassa haukkomassa happea kuin kala kuivalla maalla ja yritin itkeä hiljaa, ettei kukaan muu asunnossa kuule.

"Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää,eikä kukaan muu sitä nää
Ja vaik sut on luotu kantamaan, nousemaan aina uudestaan

Oon pahoillani, en osannut lohduttaa, mut lupaan vielä se helpottaa"

-Ellinoora

Se oli sitä aikaa, kun hyvittely vielä toimi. Vihasin sitä alkoholin vaikutuksen alaisena olevaa isääni, mutta tartuin epätoivoisena niihin hyviin hetkiin. Kun sunnuntaisin tilattiin pitsaa ja maattiin koko päivä sohvalla tai olohuoneen lattialle roudatulla patjalla kattomassa telkkaria. Kun humalatilan ollessa päällä isällä oli hyvä fiilis ja hassuteltiin ja oli ihan mielipuolisen hauskaa. Tarrasin niihin hetkiin kuin hukkuva pelastajaansa, halusin epätoivoisesti ymmärtää, antaa anteeksi ja sietää. Näin niin paljon hyvää. Kaikesta katkeroitumisesta ja tukahdetusta vihasta huolimatta olin puhuttavissa ja hyviteltävissä vielä samalle puolelle.

Siihen aikaan yläasteellamme toimi jonkinlaisena nuorisotyöntekijän ja koulupastorin yhdistelmänimellä toiminut kaveri, jolle olen todella paljosta velkaa. Ei riitä ihan yhden eikä kahdenkaan käden sormet laskemaan niitä kertoja, kun istuin itkeä vollottamassa hänen työhuoneessaan. Arvostin kyseistä jantteria ja hänen säteilemäänsä ymmärrystä ja rauhaa. Siellä oli turvallista olla hauras ja heikko, siinä huoneessa ei tarvinnut sietää ja jaksaa, siellä oli ihan ookoo murentua täysin palasiksi. En itse ole uskonnollisessa mielessä hengellinen eikä tämä kaveri koskaan tyrkyttänyt mulle uskonasioita. Muistan tasan ainoan kerran, kun hän kysyi: "Sopiiko sulle, että rukoilen sun puolesta? Rukoilen sulle voimaa?" Kohautin olkiani, että itse en tuohon usko, mutta siitä vaan. Lukiossa kävin muutaman kerran koulupsykologilla, mutta en koskaan kokenut siitä olevan apua. Vasta aikuisiällä Al-Anon opetti mikä on alkoholistin läheiselle vertaistuen ja saumattoman ymmärryksen merkitys.

Kunnioituksen ja arvostuksen myötä myös pelko isääni kohtaan väheni. Mitä useammin valvoin arkiöinä aamun pikkutunneille asti odottaen sankarin kotiinpaluuta, sitä vähemmän pelkäsin. Ovi kävi ja jäin kuuntelemaan. Milloin sammuttiin kylpyhuoneeseen, milloin olohuoneeseen, milloin keittiöön ja milloin makuuhuoneeseen - tosin ei aina edes sänkyyn asti. Kuorsauksen alettua kävin sammuttamassa saunan, hellan, uunin, mikron. Jos oli päästy ruokailuun asti niin saatoin kaivella isäni alta pihviveitsen, joka oli lautaselta tipahtanut lattialle, sohvalle, sänkyyn tai mihin olikaan satuttu sammumaan. Jos ylipainoisen ihmisen uniapnea on raskasta kuunneltavaa muutenkin niin viinan kera se on yhtä tuskaa. Miten lasket kymmeniä sekunteja, jolloin ei kuulu hengitystä. Miten monta kertaa päästyäni yli puolen minuutin lähdin jo sinkoamaan sängystä, kun se seiniä täristävä korahdus kuului ja kuorsaus jatkui. Jos en jaksanu nousta sängystä niin huusin kovaan ääneen tai paiskoin tavaroita seinille, se sai korinan yleensä jatkumaan. Useana yönä toinen pikkusisaruksistani tuli keskellä yötä luokseni nyyhkyttämään, kuinka isä kuorsaa niin kovaa ettei saa itse nukutuksi tai kuinka isä oli unissaan pyörinyt lapsen päälle liiskaten tämän alleen tai seinää vasten.

Yhtenä yönä sitten lähdin haastamaan riitaa. Sain aivan mielipuolisen raivarin herättyäni siihen aamuöiseen kolisteluun ja pyörimiseen ja räjähdin atomeiksi. Huusin, riehuin ja raivosin kurkku suorana ja isäni vastasi samalla mitalla. Rynnin huoneeseeni ja hän tömisteli perässä, jolloin paiskatessani huoneeni ovea kiinni hän löi nyrkkinsä oveen murtaen sen ulkopinnalle reiän. Sen tappelun jälkeen on käyty ainoa keskustelu ikinä, joka on käyty selvinpäin. Isäni pyysi anteeksi. Minä itkin, hän itki. Olin varma, että nyt kaikki muuttuu.

Jonkun aikaa tämän jälkeen isälleni ommeltiin ihon alle Antabus-kapseleita, jotka vaikuttivat kokonaiset puoli vuotta. Yhtäkkiä kaiken epätoivon ja murenemisen keskelle sain kuusi kuukautta selvää aikaa. Ei riitä sanat kuvaamaan miten käsittämättömän hienoa oli tulla kotiin koulusta tai heppatallilta, koska tiesin aivan satavarmaksi, ettei yhtään tölkkiä ole avattu. Se oli elämäni paras puolivuotinen! Koska kyllä, mun isi on ihan tajuttoman huikee tyyppi. Sen kanssa on turvallista ja hauskaa, eikä meillä puolen vuoden aikana ollut yhden ainutta riitaa. Rakastin tulla kotiin ja olla kotona. Puolen vuoden jälkeen lähdettiin isolla porukalla Kanariansaarille viikoksi.

Isäni joi. Koko viikon.

Mikään ei muuttunut. Enkä ole tähän päivään mennessä tuntenut niin suurta arvottomuutta ja pettymystä. Olin ollut täysin varma, että puoli vuotta niin helppoa ja kivaa elämää olisi opettanut jotain, mutta kaikki palasi ennalleen. Palattuamme lomamatkalta isäni kysyi miksi olin niin kiukkuinen, johon luonnollisesti tiuskaisin takaisin, että oli sitten pakko ryypätä koko viikko. "No enhän mä jaksanut selvinpäin alkaa kattomaan, kun sulla oli naama koko ajan norsunvitulla." Tottakai se oli mun syytä. Aina on syy. Ihan aina. Ja siihen rooliin kelpaa myös oma lapsi. Myöhemmin sain kuulla koko Antabus -projektin olleen kaveriporukalla tehty vedonlyönty. Luulin koko sen ajan isäni tehneen sen takiani.

Olin siihen aikaan 16 -vuotias ja riittävän vanha jo tajuamaan, että nyt tässä on joku mittari täyttymässä kovaa vauhtia. Samana vuonna ilmoitin, että se on nyt joko minä tai viina. Joten luonnollisesti minä pakkasin tavarani ja lähdin. Surullista on, että äidin kanssa välit olivat siihen aikaan vielä hyvin rikkinäiset miljoonista syistä johtuen. Ei siitä elämästä siinäkään osoitteessa tullut paskaakaan ja 18 vuotta täytettyäni mua hyvin innokkaasti autettiin etsimään oma koti. En voi moittia äitiä, jos mun pitäis nyt elää sen aikaisen itseni kaltaisen henkilön kanssa niin tulisin hulluksi. Se oli vaikeeta aikaa myös mulle. Tiesin, että äiti halusi selvittää ja puhua kaikki asiat halki heti, mutta itse olin viettänyt 9-vuotiaasta asti aikaa ihan erilaisessa oppikoulussa; turpa kiinni ja odotat vaan, että tilanne menee ohi. En pystynyt, en osannut. Niinpä muutin. Koira kainaloon ja yksiöön asumaan yksin. Kävin koulussa ja töissä ja yritin selvitä omasta uudesta arjestani. Pelkäsin elämää ja tulevaisuutta kuollakseni.

Alkoholismin pyörityksestä en silti päässyt irti. Pikkusisarusteni vuoksi olin valmis jatkamaan sitä taistelua, koska kuvittelin itse olleeni vain riittämätön syy lopettaa juominen, mutta varmasti sisaruksiani ja kuvioihin tullutta uutta puolisoaan isäni rakastaisi niin paljon, että lopettaisi juomisen ja samalla minäkin saisin sen ihanan selvän isäni takaisin.

Yhtenä jouluna puolisonsa kanssa riideltyään isäni katosi pullo kainalossaan eikä vastannut puhelimeen koko päivänä. Illalla menin heidän kotiinsa ja jotain merkittävää murtui sisältäni, kun katsoin sisarusteni huolta. Miten he istuivat sohvalla itkemässä ja kyselemässä, että missä isi on ja mitä sille on sattunut. Sellaista pyhää raivoa en tiennyt olevan olemassakaan. Tämän tuskan olin halunnu heiltä välttää, enkä ollut pystynyt tekemään yhtään mitään. Tuhannen mutkan kautta sain tietää missä baarissa isäni joulupäiväänsä vietti ja ajoin paikalle miljoonaa, sekä lensin riehumiseni ansiosta baarista pihalle alle minuutissa. Ihan vesiselvänä.

Kotimatkalla isäni puoliso ajoi vastaan ja tuhannen raivona soitin tälle kysyäkseni mihis vittuun hän mahtoi olla matkalla. "Isäs pyysi hakemaan kotiin." Koska eihän aikuinen mies muutaman kilometrin matkaa baarista kotiin selviä yksin. Sillä hetkellä tajusin, että tässä on nyt jotain todella sairasta. Myöhemmin tutustuin läheisriippuvuuteen ja olen joutunut ymmärtämään ja hyväksymään kuinka tappavasta yhdistelmästä on kyse.
Se ei ole leikin asia, kun alkoholisti löytää rinnalleen ihmisen, joka ei edes halua tämän raitistuvan.
Se ei tosiaan naurata, kun alkoholisti löytää rinnalleen ihmisen, joka tarvitsee juovaa holhottavakseen.

Mutta vielä monta vuotta tästä kuvittelin, että saisin jotenkin tapeltua isäni raittiiksi. Oma pahoinvointini kasvoi sietämättömiin mittoihin. En pystynyt elämään omaa elämääni, vaikka tiedostin, että tässä olisi kaikki ainekset kasassa voida hyvin ja elää onnellisesti, mutta yhden ihmisen juominen veti kerta toisensa jälkeen mut samasta viemäristä alas. Koin olevani itsekäs kusipää, jos vaan lakkaisin tappelemasta asian kanssa. Lopulta olin niin hajalla ja jo niin hyvissä väleissä raivostuttavan sitkeän äitini kanssa, että hänen painostuksestaan menin alkohlistien läheisille tarkoitettuun vertaistukiryhmään. Ja sieltä alkoi oma toipumiseni. Olin pitkään halunnut päästä irti alkoholismin sekasorrosta ja nyt koko joukollinen ihmisiä opasti, että juuri niin pitää tehdä. Myös itsekin jotain juomisesta tietävä kirjailija Juha Vuorinenkin sanoi erään sähköpostitaistelumme päätteksi, että pelasta itsesi, muuta et voi.

Sain pieneksi hetkeksi isin takaisin, kun aloitin potkunyrkkeilyn ja ensimmäistä kertaa vuosiin meillä oli jotain yhteistä! Isi oli lajivalinnasta vähintään yhtä innoissaan kuin olin itsekin. Käytiin ostamassa lajivarusteita ja yhtenä vapaapäivän aamuna sain puhelun "Nyt mennään ostamaan pistarit!" Ja niinpä isi veti mulle treenejä ihan kaksin. Äkkipikainen ja herkästi hermonsa polttava isäni olikin yhtäkkiä itse lempeys ja kärsivällisyys. Poltin omat päreeni kolme kertaa minuutissa tekniikoiden hiomiseen, mutta isi jaksoi rauhallisesti näyttää ja opastaa uudestaan, uudestaan, uudestaan ja jumalauta kolmesataa kertaa vielä uudestaan! Ei riitä sanat kertomaan miten rakastin niitä hetkiä. Toki kun hanskat ja pistarit riisuttiin niin kaljatölkki sihahti taas, mutta ainakin sain sen pienen hetken olla oikean isäni kanssa.

Hyvin usein heti treenien jälkeen piti soittaa isille ja vaahdota mitä kaikkea uutta opittiin ja mikä meni hyvin ja mikä huonosti. Isi penkoi kontaktejaan ja etsi mulle tuntemiaan ihmisiä treenauttamaan mua. Oranssin vyön suoritettuani vuosi sitten syksyllä isi suorastaan liikuttui puhelimessa, kun soitin innosta kiljuen onnistuneeni vyöarvon korottamisessa.

Tajusin noihin aikoihin, ettei meillä tosiaan ollut enää ikuisuuksiin ollut mitään yhteistä. Jos isi vastasi puhelimeen tai soitti itse kännissä, niin juttua riitti vaikka tunnin puheluun. Selvinpäin jutellessa jos ei ollut asiaa potkunyrkkeilystä niin ei juteltu oikeastaan lainkaan. Olin menettänyt sen rakastamani ihmisen jo monta vuotta sitten.

Vuosi sitten syksyllä, lokakuun viimeisenä päivänä syttyi riita pikkusisarustani koskevasta asiasta. Isäni oli ryssinyt homman jälleen kerran juomisella ja kun "ihan pienessä" tunnekuohussa hänelle soitin, niin alta puolen minuutin sain tyypilliseen tapaan luuria korvaan, eikä soittoihini enää vastattu. Hänen puolisonsa sen sijaan vastasi ja sanottuaan taikasanat "kun sä et vaan ymmärrä" ja "kuule, Jonna, kun tämä asia ei sulle kuulu", multa palo käämi aivan totaalisesti. Asioiden selvittämisen sijaan isästäni ei tietenkään enää kuulunut mitään ja kautta rantain sain kuulla syyn välirikkoon olevan minun pahat puheeni hänen puolisolleen.

Pyydän julkisesti koko sydämestäni anteeksi nimittelyä. Ne vitunsekopäät ja saatanansairaslehmä haukkumiset olivat todella asiattomia, en olisi ikinä saanut niin tehdä. Olen siitä vilpittömästi pahoillani. Sanoin myös hänen olevan sairas ja tarvitsevan hoitoa. Se ei ollut nimittelyä enkä ota siitä takaisin sanaakaan. Tässä vyyhdissä meitä sairaita hoitoa tarvitsevia on paljon, itseni sinne kärkipäähän mukaanlukien.

Ehkä en lapsettomana sinkkuna ole pätevä ottamaan tähän kantaa, mutta en ole keksinyt mitä sellaista minun lapseni pitäisi sanoa uudelle puolisolleni, että hylkäisin lapseni sen takia. Tai kun en ole keksinyt mitä sellaista puolisoni lapsen pitäisi minulle sanoa, että antaisin sen takia puolisoni hylätä lapsensa vedoten lapsen ja minun väliseen riitaan. Siitä voisi seurata aivan vitunmoinen riita ja sota, mutta asia kyllä selvitettäisiin. Vaikeneminen ja kulissien entistä kantavammaksi rakentaminen ei olisi mikään vaihtoehto.

Mutta se oli totta. Silloin tuntui sietämättömän pahalta, kun sanotaan, ettei isäni ja sisarusteni asiat kuulu minulle. Mutta niin se on, ei ne kuulukaan. Isäni puoliso oli aivan oikeassa ja minä siinä kohti todella väärässä. En ponnisteluistani huolimatta ole pystynyt pelastamaan sen paremmin isääni kuin ketään muutakaan, mutta siinä ohessa olen sujuvasti kyllä tuhonnut itseni. Ja nyt käytän sen saman omistautumisen itseni korjaamiseen, koska se on kaikki mihin pystyn vaikuttamaan.

Näin jälkikäteen elämää taaksepäin katsoessa kriisi on aina ollut hyvä asia. Kun joku kohtaus tai muutos aiheuttaa riittävän suurta tuskaa, niin se johtaa muutokseen. Kriisi on ajanut minut Al-Anoniin, kriisi on ajanut vaihtamaan huonoa työpaikkaa, kriisi on ajanut eroamaan ja muuttamaan, kriisi on ajanut välirikkoon isäni kanssa. Viimeisin kriisi oli kesällä pikkuveljen rippijuhlat, joissa sain ihan koko rahalla nähdä livenä, kuinka mua ei enää ole. Kuinka isäni puolisoineen on kieltänyt olemassaoloni ja kuinka omaksi järkytyksekseni sain nähdä heidän puhuneen myös muita ihmisiä mua vastaan.

Oli helppoa jossitella ja elätellä pientä toivoa, kun se hylkääminen oli näkymätöntä, mutta kun se koko show tuotiin ihan livenä paikalle, niin vihdoinkin hajosin riittävän pahasti. Vuoden aikana näin isäni kerran, kun hän kamppailusalimme pihalla ohi ajaessaan nosti kätensä laiskaan tervehdykseen, ihan kuin nyt vähän vittumaista naapuria tervehditään. Se oli jo kamalaa, mutta tämä rippijuhlaepisodi oli ihan omaa luokkaansa. Mutta se oli lopulta hyvä asia. Siihen päivään karisi kaikki toivo. Muutamia viikkoja menin niin lujaa syöksykierrettä alamäkeen, etten uskonut sieltä enää nousevani. Lopulta kaikki voimat katosivat ja tossa kuukauden päivät vietin tietyllä tavalla täysin voimattomana ja tunnekuolleena.

Tajusin päästäneeni irti vihasta.

Viha on todella voimakas ja tarpeen tullen voimaannuttava tunne. Niinä hetkinä, kun ei ole muutakaan ollut, niin olen puskenut eteenpäin raivolla. Kun ei ollut enää vihaa, koin totaalisen voimattomuuden tunteen ja upposin siihen suohon. Viimeisen reilun kuukauden se suunta on kuitenkin muuttunut. Olen saanut ison osan itseäni takaisin, olen nauranut taas aidosti ja koen olevani onnellinen. Tasaiseen otan pieniä takapakkeja, mutta en enää romahda ja yritä tapella tietäni väkisin eteenpäin. Hiljalleen opin luottamaan elämään, tapahtumien tarkoituksiin ja omaan heikkouden myöntämisen tuomaan vahvuuteen. En ole kuolematon enkä jaksa loputtomiin. Ihan aina en pärjää yksin enkä voi muuttaa kenenkään toisen elämää tai valintoja. Mutta olen onnekas, sillä kaikesta huolimatta olen saanut ympärilleni tukea. Lähipiirini on pieni ja tiivis, mutta ainakin siinä on vain aitoja ihmisiä. Niitä, joiden kanssa voi jakaa ihan kaikki ilot ja surut. Niitä, jotka tietävät kaikki kusipäisimmät puoleni ja niistä huolimatta ovat päättäneet jäädä. Ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse hylkäämisen pelossa varoa sanojaan. Ihmisiä, jotka ovat itse valinneet pitää minut elämässään, juuri sellaisena kuin olen.

Halusin pitkään pitää välit isääni siinä määrin kunnossa, kuin se oli mahdollista. Vaikka sitten omaa tunne-elämääni tuhoamalla. Mutta tajusin viime syksynä sen, mitä mulle sanottiin jo kauan aikaa sitten, ei ole enää vuosiin ollut mitään menetettävää. Siitä todellisesta persoonasta oli jäljellä enää vain niin pieni murto-osa, alkoholisimi hallitsi sitä kaikkea muuta. Ja kun nyt hiljalleen olen oppinut puhumaan myös niistä ikävistä, negatiivisista ja pelottavistakin aiheista, niin en enää pysty saati halua takaisin siihen varomisen maailmaan.

Pelastan itseni, kun en muutakaan voi.

Kuinka olisikaan mahtavaa, että isi olisi paikalla seuraamassa treenejä ja mukana kannustamassa, kun joskus nousen ensimmäisen kerran kehään. Olisi ihan tajuttoman siistiä päästä treenaamaan isin kanssa ja näyttämään, että todella lopultakin opin lyömään niitä yläkoukkuja - ja vielä ihan perkeleen lujaa! Mutta en voi ottaa ihmisistä vain palasia. Haluan ihmissuhteen olevan avoin ja rehellinen, ilman pelkoa vääristä sanavalinnoista tai tietoista tiettyjen aiheiden välttelyä. Kuten eräässä ihanassa sarjassa sanottiin:
"I love You, but I love Me more."

Kakarana rakastin olla isin mukana töissä. Kesällä aamuyöllä herättiin ihan mielipuolisen aikaisin pystyttämään torikojuja pitkin Helsinkiä. Sai syödä marjoja ja istua auton kyydissä paikasta toiseen. Ja sitten käytiin aamupalalla. Musta ei ollut niillä reissuilla yhtään mitään hyötyä, mutta rakastin sitä yhdessäoloa ja mukaan pyörimistä. Tai yläasteaikaan TET-jaksolla olin isin työpaikalla harjoittelussa ja pidin siitäkin.

Miksi? Ainakin töissä isi oli selvinpäin ja oma itsensä.

Hyvää isänpäivää rakkaat isät.  Tehkää tämän päivän kunniaksi sellainen tempaus, että kysytte lapsiltanne seuraavanlaisia kysymyksiä:

  • Onko minun juomiseni koskaan haitannut sinua?
  • Olenko mielestäsi keskittynyt liikaa työelämään?
  • Onko sinusta tuntunut, että en ole tarpeeksi läsnä?
  • Onko joku minussa aiheuttanut turvattomuuden tunnetta?

Ja voitte myös itse keksiä kysymyksiä lisää. Jos ja kun lapsenne vastaa kieltävästi, voitte pohtia, onko vastaus todella totuudenmukainen vai haluaako lapsi vain välttää mahdollisen konfliktin? Tässä minun kysymykseni teille:

Onko välillänne todella niin suuri luottamus, että lapsesi uskaltaa puhua sinulle totta myös silloin, kun se on jotain sinuun itseesi kohdistuvaa negatiivista?



P.S. Tiedän, että moni jokaisen tämä tapauksen osapuolet henkilökohtaisesti tunteva ei välttämättä usko sanaakaan, tai ajattelee tässä vähintään olevan mieletön määrä värikynää mukana. Ymmärrän myös sen hyvin. Koska ne ihmiset eivät ole olleet paikalla päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Yhteinen mökkiviikionloppu tai satunnainen illanvietto silloin tällöin ei kerro kokonaiskuvasta mitään. Minä olin. Enkä vieläkään kertonut kaikkea.

6 kommenttia:

  1. Voi lapsikulta...
    Mä olin paikalla pitkän matkaa ja tiedän...
    Vielä viime kesänä ihmettelin sitä touhua mutta en enää...ei pysty auttamaan jos ei nähdä ongelmaa
    Voimia sulle muru,onneksi susta on kasvanut vahva nainen.
    Jos tarviit ikinä kuuntelelevia korvia tai muuten tukea niin soita mulle❤
    Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on aika paljon muutakin tarinaan liittyen, mutta niistä kertominen ei ole mun asia. Onhan tässä ollu vähän kaikenlaista. ;)
      Kiitos kauniista sanoista. <3

      Poista
  2. Kiitos taas viiltävän rehellisestä tekstistä. Melkein itku pääsi tätä lukiessa. Tajusin samalla itsekin miten paljon puhumattomuus vaikuttaa minuun edelleenkin, vaikka elämässä jo ihmisiä joille voi puhua ja asiat kohdattu/selvitetty. Kiitos ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on todella pitkä prosessi enkä usko itsekään olevani kuin sen polun ihan alkumetreillä. Mutta tieto sekä lisää tuskaa että vapauttaa, kun osaa nähdä asioita ihan eri tavalla ja ymmärtää mikä on itselle hyväksi ja mikä vain tuhoaa.
      Kiitos, että luit. <3

      Poista
  3. Word. Oon seurannut sun blogia pitkään,nyt tuntui, että pakko jotain kommentoida.Vähän erillaista polkua tallannut,alkoholistin tytär kumminkin täällämoi. Kyllä itseni tunnistan monista kohdista ja osaat pukee sanoiksi munkin ajatuksia,joita en itse osaa. Se on kyllä auttanut,kun tajus että ketään ei väkisin voi pelastaa ja loppupeleissä kukin on täällä aika yksin ja vastuussa itsestään. Ja että "sama veri" ei velvoita mihinkään.
    Voimia sinne päin. En epäile kyllä hetkeäkään,ettetkö selviäis mistä vaan,vaikutat sen verran vahvalta tyypiltä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, mukava tietää, että olet ollut mukana. :) Ei kai sillä väliä minkälaista polkua sitä itse kukin on tarponut, muihin kun ei ikinä pidä omaa kokemustaan verrata. Veri ei tosiaan velvoita, olen muidenkin ihmissuhteiden kohdalla päättänyt olevan parempi ilman niitä, eikä veriside tee siinä kohti mitään poikkeusta. Sukua tai ei, jos ihminen antaa enemmän pahaa kuin hyvää, niin on pohdittava tarkkaan tarvitaanko sellaista henkilöä elämään lainkaan. Tässä tapauksessa en kyllä tehnyt itse päätöstä välien katkaisusta, mutta se oli oma onneni, koska sain mahdollisuusen nähdä, että en voi jatkaa sitä kulissileikkiä enää.

      Tsemppiä sullekin ja toivottavasti hengailet blogin matkassa jatkossakin! :)

      Poista