tiistai 15. marraskuuta 2016

"I'll be my own savior, Standing on my own two feet"

Blogilla on historiaa takana reilun kolme vuotta ja sen matkan varrella olen murtanut monenlaisia omia pelolla rakennettuja muurejani. On ollut sitten kyse kaikkea muuta kuin imartelevien kuvien julkaisemisesta, syömishäiriötunnustuksista, alkoholismin vaikutuksista, läheisriippuvuudesta ja milloin nyt mistäkin, niin vaikka kirjoittaminen on ollut helppoa, sen julkaise -napin painaminen ei ole ollut mikään itsestäänselvyys.

Se on fyysistä pelkoa. Sydän meinaa seota rytmissään, veri kohisee korvissa ja miljoonat kauhuskenariot vilisee mielessä. Olen päättänyt tuoda julki niin henkilökohtaisia ja niin vereslihalla olevia asioita, etten ole aina ollut lainkaan varma siitä tulenko kestämään mahdollista negatiivista palautetta. Pelko oli suurin syy siihen minkä takia Bulimia - Twice the Taste, No Calories! -tekstin kirjoittaminen kesti niin kauan. Siihen asti olin yksinkertaisesti aivan liian haavoittuvainen aiheen suhteen enkä olisi kestänyt ikäviä kommentteja. Eikä sitä julkaisuhetkelläkään ihan henkselit paukkuen lähetetty maailmalle, siinä oli aika paljon kauhua mukana, mutta riittävästi toipumista ja mielenrauhaa ottaa vastaan mitä sieltä tuleekaan.

Julkisesti olen tähän asti puhunut alkoholismin osalta vain juovasta läheisestä, mutta isänpäivänä poljin alas senkin hauraan salailun verhon. Tai oikeastaan valelin sen bensalla ja lämmittelin hymyillen käsiä sen roihussa. Nyt ei ole enää mitään. Olen kertonut kaiken oleellisen ja tärkeimmän itseäni koskevan. Pari vuotta sitten sain totaalisen itkupaniikkikohtauksen matkalla ensimmäiseen Al-Anon -tapaamiseen, koska tunsin tekeväni jotain todella väärää ja pahaa, olin omasta mielestäni menossa puukottamaan isääni selkään. Tulisihan siellä olemaan koko joukko ventovieraita ihmisiä kuuntelemassa. Siitä puhumattomuuden rikkomisen kauheudesta on vajaassa parissa vuodessa tultu aivan käsittämätön matka ja oikeastaan tajusin sen itsekin kunnolla vasta sunnuntaina.

Isänpäivän kirjoitukseni tavoitti lukijoita niin blogissa kuin Facebookissakin moninkertaisen määrän tavalliseen nähden. En ollut ajatellut oikeastaan yhtään mitään seurauksia kirjoitukselleni - koska en ollut ajatellut mitään kirjoittamaanikaan. Satuin vaan juhlapyhän nimestä inspiroituneena avaamaan läppärin ja sitten tapahtui se kirjoittamisen hienous, kun ajatukset vaan tulvii pitkin läppäriä ja sormet siivoaa sitä sotkua lähes ymmärrettävään muotoon.

Kaikkiaan neljältä varsin läheiseltä ihmiseltä sain voinnistani huolestuneita kyselyitä. Että kuinka jakselen ja mikä fiilis ja oonko hengissä ja kulkeeko henki ja onko kaikki hyvin ja voi voi voi. Älkää ystävät rakkaat käsittäkö tätä väärin, arvostan huolenpitoanne, mutta vilpitön ensireaktioni oli luokkaa siisettämitävittua?, koska ei tullut edes etäisesti ajatusta, että tässä olisi nyt jotain ihmeellistä ja suurta.

Se käsittämätön jatkuva turvallaan rypeminen siitä paniikkikohtauksen partaalla parkuvasta ihmisrauniosta tähän korkeintaan vähän notkahtelevaan ihmisen tekeleeseen asettui mittakaavaan. Kirjoitin aiheesta, joka on vaikea myös itselleni, mutta vaikea koko Suomen kansalle. Ei nyt tarvitse ihan kovin montaa sukupolvea kompuroida takaperin, kun päästään kiinni esimerkiksi sotavuosiin - ja niistä ei muuten saatana puhuta. Ja pelkästään sodan kauheudet on jättäneet suomalaisiin hirvittävän tunnevamman, jota muutenkin tämä ylitsevuotavan riemukas kansa voi sitten paeta erilaisiin oheistoimintoihin. Kierre jatkuu sukupolvelta toiselle, kunnes joku onnekas vihdoinkin kokee riittävän pahan kriisin.

Niin siis. Aihe oli vaikea, mutta siitä kirjoittaminen tuntui ihanan arkipäiväiseltä ja se julkaise-nappi oli oikeastaan kuin hyvin tervetullut ystävä, koska tuntikausien kirjoittamisen ja oikolukemisen (joo uskokaa tai älkää, yritän aina välillä edes vähän siivota näitä sekasotkuja..) jälkeen tuntui vaan hyvältä vihdoinkin pistää koko tajunnanvirta seilaamaan minne se nyt ikinä tulisikaan päätymään.

Ei mitään tunnekuohuja. Ei pelkoa, ei ahdistusta, ei surua. Se oli vaan tarinaa jostain, joka joskus oli jokapäiväistä elämää monen vuoden ajan. Mutta ei enää, ei pelkoa. Tiedän kyseisen tekstin päätyneen linkkinä suoraan isälleni, mutta mitään kommentteja en siltä suunnalta aiheeseen kuullut. Sen sijaan muutamilta muilta yhteisiltä tutuilta sain yksityisviestillä kommenttia aiheesta - pelkkää hyvää. Olen pari päivää kyseisen tekstin tiimoilta saanut viestejä täynnä rohkaisua, kannustusta ja kiitosta. Osan julkisesti, osan anonyymisti ja osan ihan yksityisviestillä tai sähköpostilla.

"Olemme yhtä sairaita kuin salaisuutemme. En lakkaa hämmästelemästä sun kykyä kasvaa.
Sä oot vapaampi ja enemmän rehellisesti olemassa kuin moni meistä."

Kasvotusten myös yksi keskustelu alkoi eilen ajatukseltaan lähes suoraan lainattuna sanoin "Luin sun tekstin ja heräsi paljon ajatuksia, mutta en tiedä viitsinkö kysyä.." johon keskeytin väliin, että hei, multa voi kysyä ihan mitä tahansa. Minä kirjoitan saadakseni ihmiset puhumaan. Puhumisesta on oma toipumiseni alkanut ja haluan tehdä oman osani tämän hyvin tiukasti varjellun muurahaispesän atomeiksi räjäyttämisessä. Kaikki tämä sydänveren ympäriinsä roiskiminen menee hukkaan, jos en saa jonkun venettä vähän keikkumaan ja ajatusta virtaamaan sekä kysymyksiä heräämään. 

"Sä oot käyny niin sanotusti pohjalla, ei tosta alemmas varmaan hengissä enää pääse."

Toi oli oikeastaan hirvittävän osuvasti sanottu eräältä läheiseltäni. En ole koskaan ollut luovuttamassa. En ole koskaan ajatellut itsemurhaa tai itseni satuttamista esimerkiksi viiltelemällä. Silti on myönnettävä, että on ollut ajanjaksoja jolloin olen esimerkiksi yksin asuessani vain maannut kotona tuijottamassa kattoon. Käynyt välillä töissä leikkimässä iloista ja sitten palannut kotiin musertumaan oman mieleni alle. Herännyt öisin niin hirveisiin pelkotiloihin, etten ole pystynyt nousemaan sängystäni tai edes ottamaan puhelinta lattialta sängyn vierestä soittaakseni jollekin. Aina ei ole ollut ihan selkeää suunnitelmaa tai suuntaa, mutta lopulta olen aina mennyt tavalla tai toisella eteenpäin. Mutta kyllä, on ollut aikoja, jolloin on tuntunut siltä, ettei siitä alemmas enää nimenomaan hengissä pääse.

Aiheiden arkipäiväistyminen kertonee toipumisesta. Ei enää pelkoa reaktioista tai seurauksista. Varmuus omasta itsestä ja siitä omasta kokemuksesta. Omaa totuuttani on niin miljoona kertaa horjutettu vähättelyllä, jonka olen kaiken lisäksi uskonut ja lopulta ajatellut itsekin, että ehkä nyt kuitenkin vaan ylireagoin ja eihän tässä oikeastaan ollutkaan mitään. Ei enää. Vasta nyt jälkikäteen tajuan sen yläasteajan paskamaisuuden ja siihen nähden tässä ollaan puskutraktorin lailla jyräämässä ihan mielettömän hyvään suuntaan. Se aika ja monta vuotta siitä ympäriltä oli ihan silkkaa paskaa ja helvettiä, multa on viety paljon sekä tuhottu minuudesta aivan liikaa.

Ihan se varhaisinkaan lapsuus ei ole ollut asetelmiltaan se ruusuisin mahdollinen, mutta mun on kerrottu olleen iloinen lapsi. Onnellinen ja aurinkoinen, helppo ja kiltti lapsi. Menee vähän hihhuloinnin puolelle, mutta ehkä sitä vaan on sattunut olemaan siunattu jollain keijukaisilla ja sisäänrakennetulla elämänilolla ja tahdolla selvitä. Ja haluan uskoa edes näin kirjoittamalla voivani tehdä asioiden hyväksi vaikka ihan vaan jotain pientä hyvää.

Eilen suoritin hyväksytyksi Suomen Potkunyrkkeilyliiton valmentaja- ja ohjaajakoulutuksen ensimmäisen tason, oman seuran puolesta pyydettiin mukaan tiimiin vetämään yhdelle yläasteelle 9-luokkalaisille koko päivän kestävää lajiesittelyä ja sitten on vielä se Joulumieltä Ikäihmisille -joulumieliprojektikin. Sitä painuu oikeastaan aika nöyräksi kaikesta tästä kiitollisuuden määrästä. Jos elämä on paljon ottanut, niin kyllä se välillä myös ihan reilulla kädellä antaakin. Mutta ei ne hyvät asiat ole tulleet suosta tai liekkien keskeltä hakemaan, välillä on tarvittu kovallakin kädellä hinausapua, mutta itse täällä on päätetty elpyä. Ja siitä päätöksestä kaikki lähtee.

"Maailmassa ei ole rakennettu vielä mitään pilviä hipovaa ennen kuin
joku on uneksinut, että sen pitäisi hipoa, 
joku uskonut, että se voisi hipoa
ja joku päättänyt, että sen täytyy hipoa."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti