tiistai 20. joulukuuta 2016

Ihansamamonesko luukku: Onko onni aivan pakko kätkeä? ♥

Joudun säästämään "yksi tähänastisen elämäni raskaimmista vuosista" -avautumisen sitten tulevaan vuoteen valmistelevaan tekstiin, mutta onhan saatana ollut vuosi. Ja etenkin tämä sen jälkimmäinen puolikas. Luulisi pään sisäisen rauhan, vihasta irrottamisen ja tiettyjen vaikeiden asioiden hyväksymisen jotenkin helpottavan elämää, mutta älkää saatana menkö siihen halpaan!

Ensin se löi aivan paskaksi ja samaan aikaan valtaosa mukana kannetuista koko maailman murheista nostettiin hartioilta sekä vedettiin polvella mahaan ja takaraivoon lyöden naama edellä pohjamutaan. Jännä olotila semmonen tyhjiö. Ennen oli edes viha ja vitunmoinen katkeruus, aina oli joku jota syyttää. Vaan kun ei ollut. Olisi pitänyt olla onnellinen ja kevyt mieli ja suunnaton vapaus, mutta sitä olikin vaan hukassa ilman niitä.

Positiivinen nousujohteisuus toi voimia ajatella taas itsekkäästi ja omaa parasta. Sitä kautta pääsi aiheuttamaan itselleen lisästressiä muun muassa sillä idealla, että nyt menee työpaikka vaihtoon. Kaikissa hommissa on aina hyvät ja huonot puolensa, mutta siinä kohti on syytä miettiä tarkkaan muutoksia, kun työ ottaa merkittävästi enemmän kuin antaa. Niinpä eränää päivänä laitoin työhakemuksen, sain seuraavana päivänä kutsun haastatteluun seuraavalle viikolle ja pari päivää ryhmähaastattelusta tarjottiin työpaikkaa. Siitä muutama päivä ja kävin kirjoittamassa uuden työsopimuksen ja sanoin itseni vanhasta paikasta irti.

Koska mulla on vapaus valita.
Siksi.
Kuten Al-anonissa opetetaan: Älä valita - ala valita.

Mulla on huomenna keskiviikkona viimeinen työpäivä nykyisessä ja heti torstaina ensimmäinen uudessa hommassa. En ole vielä koskaan suhtautunut yhteenkään tämmöseen omassa mittakaavassani suureen muutokseen näin tyynesti. Ei jännitä, ei mietitytä olenko valinnut oikein, en ole katunut, en epäröinyt. Todella pitkästä aikaa elämä tuntuu niin laiffilta, ettei ole tosikaan. Tuleva duuni on taas kerran jotain, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. On siis mahdotonta sanoa kuinka hyvin se mulle sopii, mutta ainakin siitä olen täysin varma, että edeltäjänsä ei sopinut. Kuten sanottua, kaikessa on aina puolensa, mutta sinne vaakakupin positiivisten asioiden puoleen on jäätävä enemmän. Työ ei ole itsensä loppuun kuluttamisen arvoista.

Kell' onni on, se onnen kätkeköön, runoili herrasmies nimeltä Eino Leino. En kyllä varmasti kätke. Elämä täyttää vihdoinkin pitkästä aikaa onnellisuuden tunnusmerkistöä riittävän isolta osin ja jaksan taas uskoa siihen, että edes pienesti valoa loistamalla maailmasta tulee parempi paikka elää. Hymyileminen tarttuu, hyväntuulisuus tarttuu ja hyvä energia tarttuu.

Muutos parempaan monelta osin on jo jäätävällä vauhdilla käynnissä ja se on ihan omaa ansiotani. Olen tiedostanut oman elämäni epäkohtia ja ihan todella tehnyt asialle jotain. Elämän varrella on ollut monta rotkoa, joiden pohjalle jäädä nyyhkimään ja valittamaan kurjaa kohtaloa ja syytellä muita. Aina hetkellisesti niin on tehtykin.

Mutta taas ollaan tässä, ihan itse täydessä vastuussa oman elämän onnellisuusprosentista. ♥

Ja ei, en aio kätkeä sitä. Sori, Leino. Koska kuten jostain Juha Vuorisen kirjasta muistelen lukeneeni aiheeseen liittyvää matematiikkaa kutakuinkin idealla jakamalla surut, ne puolittuvat, jakamalla ilot, ne tuplaantuvat.

Huomenna elämä muuttuu taas, KUINKA SIISTIÄ?!!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti