perjantai 1. joulukuuta 2017

♥ KIRJA-ARVONTA ♥

TKO:n Facebook -sivulla käynnistyi juuri startanneen joulukuun kunniaksi kirja-arvonta. Kaikkiaan neljä eri teosta tullaan arpomaan kyseistä julkaisua kommentoineiden kesken sunnuntaina 17.12., joten kannattaa käydä viskaamassa toiveensa arvontajulkaisuun! ;)

Kirjat:

Virtahepo olohuoneessa - Tommy Hellsten (pokkari)

"Tommy Hellstenin menestysteoksen sanoma on ajankohtainen vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Elämättä jäänyt, vaikea lapsuus velkoo saataviaan aikuisiässä, mutta myös toipuminen lapsuuden haavoista ja niiden synnyttämästä läheisriippuvuudesta on mahdollista. Ihminen pyrkii usein lääkitsemään haavojaan haitallisin keinoin. Hän ripustautuu väärällä tavoin muihin, pakenee työnarkomaniaan, päihteisiin tai ankaraan uskonnollisuuteen. Läheisriippuvuus voi silloin tulehduttaa koko perheen ja siirtyä uusien sukupolvien taakaksi. Todellinen toipuminen on kuitenkin mahdollista: omaa elämäänsä voi muuttaa ja läheisriippuvuuden kierteen katkaista. Tärkeää on uskallus kohdata oma sisäinen lapsi, se joka uskoi olevansa paha, koska häntä kohdeltiin huonosti. Kuuntelemalla tätä lasta rehellisesti voi löytää avaimia uuteen, ehyempään elämään. Tommy Hellsten kuvaa klassikkoteoksessaan läheisriippuvuuden oireita ja taustoja pitkän ammatillisen kokemuksensa pohjalta. Kirja on myös kertomus hänen omasta toipumisen tiestään."
Ensimmäinen henkisen muutoksen tielle sysännyt teos. Rehellinen, mutta äärimmäisen armollinen johdatus kohtaamaan myös omia vajavaisuuksia. Edelleen se kaikista rakkain kirja, jonka pariin voi palata vielä toisetkin kymmenen kertaa. ♥

Dokumentti - Juha Vuorinen (nidottu)

"Siinä missä ensimmäisen osan Juha oli vielä nuori ja villi miehen aihio, viidennessä osassa aika ja matka ovat alkaneet tehdä tehtäväänsä Juha Berginkin elämään. Miten Juha selviää elämän suurista ja pienistä risteyskohdista, siihen pureudutaan Dokumentissa."
Oon kahlannut Vuorisen tuotannot kannesta kanteen moneen kertaan ja Dokumentti on koko siitä kirjosta mun aivan ehdoton suosikki. Olkoonkin, ettei kyseessä olekaan oma elämäkerta, niin jokainen alkoholismin kanssa missä tahansa roolissa pelleillyt tietää, että tätä on kirjoittanut ihan todellinen kokemus. Ja toisekseen, pappa Vuorinen on niin ♥♥♥

Parantavat rasvat - Taija Somppi, Jani Somppi (pokkari)

"Diabetes, verenpaine, kolesteroli, ylipaino, astma... Apua! Miksi kevytlevitteet, ruokaympyrät ja lääkkeet eivät auta? Tämän kirjan luettuasi tiedät, mistä rasvasodassa on kysymys. Saat tietoa elintarviketeollisuuden kytköksistä, ravintosuositusten haasteista, kevyttuotteiden haitoista, ravinneköyhästä ruokavaliosta ja rasvojen tarpeellisuudesta. Perinteinen lautasmalli ei ehkä sovikaan kaikille! Ruokavalio voi alkaa vääristyä jo lapsena, kun kouluruoasta saa niukasti vitamiineja ja rasvoja mutta paljon tärkkelystä. Tällainen ruoka ei tue kasvavan lapsen kehitystä eikä paranna keskittymisja oppimiskykyä. Elämän loppupäässä taas ylilääkityt vanhukset syövät kevytlevitteillä höystettyä ruokaa ja kärsivät rasvaliukoisten vitamiinien puutteesta.Kirjassa kerrotaan vähähiilihydraattisen dieetin perusteista ja parantavista rasvoista sekä annetaan ohjeita ruokavalion muuttamiseen. Mukana on myös parantumistarinoita kirjoittajien klinikalta. Pelkästään voin ja kalaöljyn lisääminen ruokavalioon auttaa monia voimaan paremmin ja toipumaan muun muassa kivuista, suolistovaivoista ja allergioista. Ajatuksia herättävää tietoa ravinnosta tosielämän esimerkkien valossa!"
VHH-ruokavalio on ollut yhtenä tärkeimpänä pilarina korjaamassa mun elintapoja. Vahvasti virallisterveellisestä ravintosuosituksesta poikkeava ruokavalio toi mulle merkittävästi paremman olon, vei tulehdus- ja sairastelukierteet, tiputti merkittävästi painoa, kohotti yleistä vireystilaa ja sitä kautta innosti liikkumaan, johon antaa nykyään loistavasti virtaa. Parantavat rasvat on ainakin mulle riittävän selkokielinen ja siksi myös tämmösen taviksen helposti ymmärrettävissä! Hyvin hyvin hyvin tärkeää asiaa! ♥

Nyrkkisankari - Jarkko Stenius (pokkari)

"Thainyrkkeilijä Jarkko Steniuksen elämäkerta on tosielämän seikkailukirja. Nyrkkisankarin tie vie kapakka- ja katutappeluiden kautta Ranskan muukalaislegioonaan ja thainyrkkeilyn arvokilpailuihin, kunnes mielenrauhan etsintä muuttaa elämän suunnan."
Tästä oonkin meuhkannut sata kertaa ennenkin. Jos Virtahepo olohuoneessa pisti muutoksen alulle, niin Nyrkkisankari on ollut yhtenä tekijänä antamassa suuntaa. Kun ensin tiesin, että on pelastettava itsensä, niin tämän kirjan myötä löysin yhden todella merkittävän apukeinon siihen - mielenhallinta. Huuhaa-hommat on olleet korvaamaton apu hektisen arjen keskellä ja reaktiivisen mielen työstämisessä. Aihe sinänsä ei ollut uusi, mutta näköjään se piti ainakin mulle vinkata sellaiselta taholta, joka tosissaan tietää mistä puhuu. Voisin kuvitella, että ainakin monelle tunnekovuuteen ja "äijäilyyn" taipuvaiselle miehelle tässä olis varsin toimiva teos! On meinaan varsin tapahtumarikasta tekstiä kirjoitettuna siten, mitä nyt voit tollaselta päästä varpaisiin tatuoidulta palkkatappajan näköseltä kaverilta odottaakin. Mutta loppujen lopuksi itse sanoma on omaksuttuna elämänlaatua parantava. Oon itse lukenut tän monesti ja luen varmasti monta kertaa uudelleenkin. ♥


tiistai 26. syyskuuta 2017

Kehityskuvia - Paino -12kg, hyvinvointi +3200% ♥

Vuosi 2016 kohteli aika kovakouraisesti ja ajoi tunnesyöjän mussuttamaan itsensä aikamoiseen kuntoon. Viime syksy löi maihin ja sieltä asti on nyt rakennettu uutta ja ihan erilaista omaa elämää. On päästetty irti isosta osasta menneisyyden murheita ja traumoja, irrottauduttu uhriutumisesta ja opeteltu ottamaan vastuu omasta onnellisuudesta.

Facebookin (ja Instagramin) puolella on muutenkin nykyään suurin osa tästä toiminnasta, mutta tämmöset asiat voinee avata vielä bloginkin puolelle niin jää enemmän liikkumavaraa ajatuksen karkailla. ;)

Syömishäiriöistäni ja siihen liittyvästä itsetutkiskelusta ja kamppailusta olen kirjoitellut paljonkin. Pyrkien aina mahdollisimman pitkälle avoimuuteen ja rehellisyyteen. Neljä vuotta sitten olin lähes satakiloinen kaikella tapaa pahoin voiva sairastunut punkero. Vähähiilihydraattisen ruokavalion avulla pääsin nopeasti kiinni hyvään fyysiseen oloon ja painon merkittävästä ylipainosta normaalipainon rajoihin. Kunnes painosta tuli koko elämäni keskipiste, kun se tuntui olevan ainoa kontrolloitavissa oleva asia ja sairastuin sen myötä taas uudella tavalla.

Viime syksynä maailma tuntui loppuvan ja oli pidempi ajanjakso, kun aloin iltaisin olla täysin varma, että aamulla en enää yksinkertaisesti jaksa herätä. En ole koskaan ollut itsetuhoinen siten, että olisin ajatellut tekeväni itsemurhan. Vuosi sitten olin vain yksinkertaisesti niin voimaton, etten uskonut enää jaksavani. Mutta jaksoin. Heräsin aamu toisensa jälkeen, kävin töissä ja mikä parasta - treeneissä. ♥ Aloin löytämään itseäni ja omaa arvoani. Irrottauduin vahvasti menneisyydessä itseäni hallinneista tahoista ja lähdin tarraamaan kiinni omaan elämääni. Ja keskiyöllä siirtyessämme uuteen vuoteen olin pariskuntien ympäröimänä yksin laittamassa äitille tekstiviestiä, että mä selvisin. Nyt alkaisi mun vuosi.

Niin se on ollutkin. Olen uskaltanut tehdä isoja päätöksiä, oppinut luottamaan elämän kantamiseen ja omaan kykyyni selvitä. Oppinut viihtymään hiljaisuudessa oman pääni kanssa ja oppinut rakastamaan rauhaa. Oppinut rakastamaan itseäni niin paljon, että ymmärrän suojella itseäni vahingollisilta ihmisiltä ja asioilta. Ymmärtänyt myös lipsuneeni siinä asiassa liiankin pitkälle työntäen käytännössä kaikki ihmiset pois läheltä, mutta hyväksynyt sen osana prosessia. Rakennan ensin itseni, jotta voin olla ihminen toisille.

Ennen paino oli koko elämäni keskipiste ja se määritti onnellisuuden tason. Nyt onnellisuus on määritellyt elämänlaatua ja kaikki päätökset, teot ja pyrkimykset on tähdänneet onnellisuuden tavoittelua kohti. Vuoden ensimmäisenä päivänä otin mitat ja kuvat, tuskailin edessä olevaa prosessia ja kirosin itseäni niin helvetinmoisesta lihomisesta. Mutta vuosi käynnistyi ja kaiken merkittävämmän prosessoinin myötä painosta murehtiminen katosi itsestään. Se ei tietenkään ole merkityksetöntä ollut missään vaiheessa, haluan tietysti pitää peilikuvastani, mutta se ei enää määritellyt elämänlaatuani.

Ja nyt melkein 10kk myöhemmin on mukavaa tajuta, että siinähän se on pääkopan työstämisen ohessa kroppakin seurannut mukana. Ei mikään päätä huimaava tahti, mutta tällä historialla se on varmasti enemmän kuin hyvä asia. Ruokavalio on edelleen ollut VHH, on treenattu ahkerasti, juhlittu ja syöty välillä karkkia. On keskitytty löytämään henkistä tasapainoa ja työstämään tunnevammoja. Koska haluan kisaamaan painoluokkalajissa niin vaaka tulee olemaan ystäväni lajin parissa aina, mutta hyvin me tullaan juttuun. :)

Vajaan 10kk aikana on painosta otettu -12kg, vyötäröltä -10cm ja lantiolta -13cm. Hyvinvointi ja onnellisuus on lisääntynyt arviolta noin +3200%. ♥



lauantai 9. syyskuuta 2017

Toiminta siirtyy Facebookin puolelle

Blogia myöten likimain kaikki toiminta tulee siirtymään Team KOnnan Facebookin ja Instagramin puolelle. Isot ja pienet jutut. Ihan vaan, koska se on kaikista helpoin väylä mulle käyttää, koska konetta jaksaa niin harvoin enää avata ja puhelimella toi sovellukset on merkittävästi käyttäjäystävällisempiä kuin tämä. Kamooooon, tulkaa mukana! ♥

Facebook.com/teamkonna
Instagram.com/jonnavain


maanantai 31. heinäkuuta 2017

ARVONTA - VOITA ILMAINEN POTKUNYRKKEILYN PERUSKURSSI! ♥

No sehän on kuulkaas syyskausi startannut ja sen kunniaksi mulle niin kovin rakas Tuusula Fighter Club antoi jälleen kerran arvottavaksi yhden ilmaisen paikan potkunyrkkeilyn peruskurssilta! Kannattaa siis kipaista Team KOnnan Facebook-sivun puolelle ja käydä tykkäämässä oheisesta julkaisusta - löytyy ihan siitä sivulta ensimmäisenä. ;) Tuplaa mahdollisuutesi ja kuikuile myös TFC:n Facebook -sivua, sillä pikkulinnut lauleskeli sinnekin putkahtavan arvontaa!


perjantai 7. heinäkuuta 2017

Potkunyrkkeilyn peruskurssi elokuussa 2017 - Tuusula Fighter Club


PARASTA! ♥
Potkunyrkkeily on antanut itselleni aivan valtavasti enemmän kuin olisin koskaan edes ymmärtänyt haaveilla. Eikä pelkästään fyysisesti - vaikka se onkin antanut ensiluokkaisen mahdollisuuden päästä näkemään miten huikeisiin suorituksiin ihmiskeho ja -mieli voikaan oikeasti pystyä. Mutta sen lisäksi aivan ihania ihmisiä, ystäviä, kokemuksia, yhteisöllisyyttä ja lista vaan tuntuu venyvän mitä enemmän tätä polkua tallaa. TFC. ♥
P.S. Jos sulla on mitä tahansa kysyttävää esimerkiksi seuraan tai potkunyrkkeilyyn liittyen, niin heitä ihmeessä kommenttia tai viestiä! Ei ole turhia tai tyhmiä kysymyksiä - olen luultavasti itse jo ehtinyt esittämään ne aikoja sitten! ;)

Lisäinfoa peruskurssista: 
https://tuusulafighterclub.com/peruskurssit/

VAIN puoli kiloa päivässä?!

En voi olla ainoa jonka päässä soi elävästi se rallatus "puoli kiloa päivässä" ja siitäkös me kaikki muistamme kuinka paljon vihanneksia ja hedelmiä pitäisi syödä päivässä. Sama ralli soi mun päässä joka ikinen aamu, kun teen aamupalaa. Riippumatta siitä meneekö se blenderin kautta vai ei.

Googlasin aihetta ja eteen osui MeNaisten kannustava artikkeli siitä miten saada se puoli kiloa kasviksia ahdettua kurkusta alas. Mulla jäi haarukka puolimatkaan kohti suuta, kun juttu alkoi ohjeella "Lisää punajuurta kakkuun--" niinku..mitä? Nimitän itse toteuttamaani ruokavaliota VHH-tyyppiseksi (vähähiilihydraattinen) ja koko tämän neljä vuotta olen sujuvasti kuunnellut sitä miten tällä ruokavaliolla käytännössä tappaa itsensä. Kuolen sydänkohtaukseen ennen kolmekymppisiäni ja verisuonet räjähtää ja kolesteroli pursuaa korvista. Koska ketään ei tietenkään kiinnosta kuulla miten se todellisuudessa on vaikuttanut muhun. Tai edes siitä miten oma ruokavalioni oikeastaan koostuu.

Karu fakta kun on, että en ole koskaan ennen elämäni aikana syönyt niin paljon kasviksia ja marjoja kuin nyt tällä hengenvaarallisella ruokavaliollani. Monen korvaan viljojen (leipä, puurot, pastat, jne.), riisin, perunan ja maitotuotteiden pois jättäminen tai radikaali vähentäminen on itsemurha. Etenkin urheilevalle ihmiselle. Josta muuten yhä edelleen kuulen jatkuvasti. "Ei jaksa urheilla ilman hiilihydraattia" no perkele A. kuka tässä on nollahiilareilla syönytkään ja B. miten olis vaikka rasva. Anyhow. Jatketaan.

Näin se tapahtuu:
Kun kaiken sen arkiruokavaliosta poistetun hötön tilalle otetaan kasviksia (sekä tottakai rasvaa, poistetun hiilihydraatin tilalle tarvitaan rasvaa, tässä liian moni menee metsään!), niin puoli kiloa päivässä on oikeesti vitsi. Syön itse päivän rytmistä ja rasituksesta riippuen 2-4 ateriaa päivän aikana ja kahden ensimmäisen jälkeen on se puoli kiloa rikottu heittämällä. Voisin muuten punnita todellisen päivän kokonaissaannin, mutta kun olen niin tajuttoman laiska, etten taida jaksaa. Paljon niitä menee joka tapauksessa. Paljon.

Sen verran siihen rallatukseen korjaisin, että hedelmien sijaan vedettäisiin kasviksia ja MARJOJA vähintään sen puoli kiloa päivässä. Vältytään turhalta sokerilta ja etenkin kotimaiset marjat on superfoodia alusta loppuun. Ja ihan sikahyvää. ♥

Aamupala. Kylkeen vielä pieni mustikkasmoothie ni jo on!

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Kouluun ♥

Joko pääsee kouluun?! Saako mennä jo?! HÄ?! Mähän uhosin keväällä lähteväni liput liehuen urheiluopistoon, mikäli sattuisi valintakokeiden kautta paikka sellaiseen aukeamaan. Niihin kuvioihin on "aika" kova tunku ja oli ilahduttavaa jo pelkästään saada mahdollisuus, kun postiluukku sylki valintakoekutsut kaikkiin haettuihin urheiluopistoihin. No miten siinä sitten kävi? Hyvin. Tietysti. Kuinkas muutenkaan? ;) Ykkösvalintana yhteishaussa ollut Pajulahden urheiluopisto ilmoitti paikan irronneen ihan suorilta, ei siis edes miltään varasijalta. Vähänkö hieno fiilis? Tietää, että olisin päässyt! Hassua lopulta oli se, että jo ennen Pajulahden ilouutisia olin päättänyt, että en lähde. Löysin miljoona syytä enemmän valita jo keväällä varmistunut SoTe -puolen koulutus aikuispuolelta. On ihan älyttömän mukavaa tietää, että olisin rynninyt tieni läpi urheiluopistoon vaikka en tosiaan ollut se valintakokeiden fyysisesti vahvin osanottaja. Olin oma itseni rehellisimmän kaavan kautta ja olisin kelvannut juuri tällaisena. Mutta päätös jäädä suorittamaan ensimmäiseksi varmistunutta linjaa tuntu yhtäkkiä vaan täysin varmalta. Se tarjoaa mulle hirvittävästi vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia - sulkematta liikunta-alaa millään tavalla pois tulevaisuuden kuvioista. Päinvastoin, vastuukouluttajallani oli heti ideoita liikunnalliseen puoleen liittyvän mielenkiintoni yhdistämisestä tulevaisuuden suuntauksiin sote-puolella. Ja voihan se olla, että suoritan liikunnan ammattitutkinnon työn ohessa sitten joskus. Pääsen kouluun!! Ei enää arpomista, tein valinnan ja olen siitä ihan mielettömän iloinen ja innoissani. Kahden kilometrin koulumatka ja koululta yhdeksänsataa metriä salille. Mulla on kaikki kasassa! Saan siinä ohessa toteuttaa liikunnallisia riemuja elokuussa alkavalla peruskurssilla ja ilmeisesti Kuntosali Feelis huolii mut jatkamaan kuntonyrkkeilyvetoja tiistaisin. Ja mistä sitä tietää mihin sitä vielä päätyy väkivaltaurheilun ilosanomaa levittämään - onhan se kuitenkin parasta ikinä! ♥
Kiitos, mutta silti ei kiitos. ♥

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Pelko - Rikkinäisen ihmisen läheisin ystävä

Viime vuoden puolella kirjoitin aika paljon vihasta ja siitä irti pääsemisestä. Kun tajusin vuosikausia puskeneeni eteenpäin tarvittaessa pelkän pyhän raivon voimalla. Miten vihan avulla tunsin olevani vahva ja pystyvä. Miten ultimaattisessa murenemispisteessä menin rikki piilossa ja yksin samalla, kun työnsin lähelle pyrkiviä ihmisiä kaksin käsin pois elämästäni. Koska minähän en tarvitse ketään.

Lopulta kaikilla mun raivopäisillä yrityksillä raitistaa ja muuttaa muita ihmisiä oli pyyhitty lattiaa, eikä mulle jäänyt mitään. Asiat ympärillä mureni ihan entiseen malliinsa kaikesta sotimisesta huolimatta ja sujuvasti siinä samalla meni omakin järki. Se oli hyvä asia. Nähdä ja todella tajuta, että en pysty. En raitistamaan ketään, en pelastamaan ketään, en muuttamaan mitään. On hurja tunne rystyset valkosena puristamisen jälkeen päästää irti.

Sen voisi luulla olevan yhtä riemujuhlaa, mutta kuten viime syksynä kirjoittelin, niin se olikin kaikkea muuta. Miten viikkokausia meni taistellessa, että töiden lisäksi oli kykenevä tekemään muutakin kuin vain nukkumaan. Se oli lamaannuttavaa, kun suurin voimavara oli poissa. Sen ajanjakson jälkeen onkin kirjoiteltu vähän vapautuneempaa tekstiä tännekin. Koska elämä todella voitti lopulta, supervahvan uhrin roolista luopumisenkin jälkeen oli jäljellä vielä paljon minua. Oikeastaan ehkä enemmän kuin koskaan ennen.

Rakastamani Juha Vuorisen yhdestä viime vuonna julkaistusta blogitekstistä jäi mieleen vahvasti tämä pätkä:
"Mitä pelkään? En sitä ääneen sanonut, mutta oikeasti vain yhtä asiaa. Että alkaisin taas pelätä, sillä pelko imaisee hirveällä tavalla kaiken ilon elämästä, ja siitä minulla on omakohtaista kokemusta."

Koska mä alan olla aivan helvetin kyllästynyt pelkäämään. Kyllästynyt odottamaan ja olettamaan esimerkiksi hylkäämistä. Ahdistunut sen odottelusta lopulta niin paljon, että murjonut ihan itse sen ihmissuhteen paskasimpaan löytämääni ojaan. Ihan vaan, koska näin siinä kävisi kuitenkin. Lopulta. Jossain kohti. Kyllästynyt siihen, että pelko estää ottamasta riskejä, jotka saattaisivat antaa jotain hyvääkin. Älyttömän kyllästynyt siihen jatkuvaan toisten puolesta ajatteluun ja kyselemättä olettamiseen. Kuinka se jätä tai tule jätetyksi -mantra on ohjaillut elämääni vuosikausia. Niin loputtoman kyllästynyt siihen, että pelko polkee jarrua molemmin jaloin ja muistuttaa pysymään turvassa omassa kuoressaan. Kuinka toinen ihminen on aina pelkästään negatiivinen riski.

Pelkojen kanssa on painittu ennenkin, mutta nykyään eri tavalla. En voi pakottaa niitä pelkojani pois, mutta voin viedä niiltä vallan. Elämäni alkutaival ei ehkä ollut omaa valintaani, mutta kyllä tässä kohti saa jo ottaa sen ruorin omiin murjottuihin käsiinsä ja lakata pelkäämästä koko ajan kaikkea ja kaikkia. Pyrin sekä kehitykseen, että armollisuuteen. Yritän muistaa, että pelkoihin on syynsä, niitä on vahvistettu vuosien varrella niin monesti. Jokaisen hylkäämisen myötä ne pelot moninkertaistuvat ja tiedostan olevani lähes kykenemätön luottamaan. Ei sitä, että en uskaltaisi kertoa jollekin henkilökohtaisia asioita, vaan sitä, että antaisin enää kenellekään niitä aseita rikkoa enää. Vaan sellaista luottamusta, että antaisin toiselle ihmiselle peloistani huolimatta mahdollisuuden satuttaa. Ottaa sen riskin. Että jättää sivuun sen iloisen ja loputtomasti pystyvän roolin. Että mussakin on tämä tämmöinen haavoittuvainen kusipää. Kelpaako?

Pelko voi toimia neuvonantajana riskien äärellä, mutta ei hallita. Muuten saattaa jäädä elämää aika paljon näkemättä. On äärimmäisen miellyttävää taas tajuta oman tiedostamisensa ja itsetutkiskelun taso. Miten ei enää ole vaan epämääisiä mörköjä, jotka jäävät aina epäselviksi, vaikka ovatkin olleet täydessä vallassa ohjailemassa elämääni. Miten hienoa huomata olevansa hiljalleen aina välillä perillä siitä mitä pään sisällä tapahtuu. Kyetä erottelemaan niitä toisistaan.

Että mitkä ovat sitä todellista minua ja mitkä opittuja kaavoja. Ihan vaan, että jonain päivänä voin olla varomatta jokaista askelta.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kaikki äidit eivät ole täydellisiä - edes äitienpäivänä

Tästä olen jaksanut märistä ennenkin, pakollisista hehkutuspyhistä. Päivistä, jolloin kaikki vaikkapa ystävät, isät tai äidit ovat maailman parhaita ja pakahdutaan rakkaudesta. Viime vuonna isänpäivänä kirjoitin tekstin, jonka pohjalta sain hyvin kahtia jakautunutta palautetta. Hämmentävän harva tuntui ihan todella lukeneen ja sisäistäneen kirjoittamani, liian moni otti sen ilmeisen henkilökohtaisesti eikä tunnekuohultaan kyennyt erottelemaan todellista sanomaa. Etenkin todellisessa elämässä kaikki osapuolet henkilökohtaisesti tuntevat ainakin alkuun pitivät mua kohtuuttomana kusipäänä, kun kirjoittelin moista julkisesti.

Sen sijaan esimerkiksi Juha Vuorinen, jota arvostan ehkä vielä enemmän ihmisenä ja persoonana, kuin pelkästään hänen vaikkapa kirjallisen menestyksensä vuoksi, kirjoitti minulle asiaan liittyen näin: "Ihmettelen kyllä siinä mielessä, että jos lukee ajatuksen kanssa sen tekstin, puhut lopulta hyvin kauniisti isästäsi." Koska niin se oli tarkoitettukin. Se oli silkkaa rehellistä ikävää sitä todellista persoonaa kohtaan, jota rakastan ihan mielettömästi. Siitä kuitenkin lisää ensi jaksossa, on taas tapahtumassa käänteitä. Toivottavasti hyviä sellaisia.

Takaisin äitienpäivään. Nyt lienee odotettavissa kunnon mutsi-roast? Joo ja ei. Olisihan se hienoa sanoa, että mulla on maailman paras ja täydellisin äiti. Että kuinka se elämä on ollut pelkkää pullantuoksuista turvantunnetta alusta loppuun. No ei vitussa ole ollut.

Vanhempiani en ole koskaan yhdessä nähnytkään ja olenkin saanut viettää lapsuuteni kahden maailman ristitulessa. Jatkuvien riitojen takia muutin äidin luota isälle alta kymmenvuotiaana ja kuten moni tietääkin, vähän sen jälkeen asteli kuvaan mukaan myös Herra Alkoholi. Se toinen maailma opetti vakaasti runnoen vaikenemisen jaloa taitoa ja se toinen taas halusi puhua kaiken aina suoraan ja heti - etenkin niistä ikävistä asioista. Opin vaikenemisen niin hyvin, että olin lopulta täysin kykenemätön puhumaan yhtään mistään. Varsinkaan mistään itseäni koskevasta.

Olen kirjoittanut siitä ennenkin, että ymmärrän sen tilanteen mahdottomuuden nyt täysin, kun teininä muutin takaisin äidin luokse alkoholia pakoon, eikä elämästä sen katon alla tullut yhtään sen enempää. En voisi nykyään itsekään elää silloisen itseni kaltaisen ihmisen kanssa, siinä todella hajoaisi pää, kun joku vaan yksinkertaisesti sulkeutuu ja vaikenee keskustelua vaativien asioiden edessä. Ilmapiiri kuristaa ja painaa jokaista, mutta puhuminen on täysin mahdotonta. Täysi-ikäistyttyäni kutsui muutto omaan kotiin ja sehän ei tosiaan ollut suurta itsenäistymisen juhlaa, voi saatana miten sillon pelotti. Entistä ahkerammin lähdin ovet paukkuen ja löin luuria korvaan. Äiti ei olisi koskaan pystynyt olemaan niin hienovarainen tiettyjen aiheiden suhteen, ettenkö olisi siitä kiskonut pussillista herneitä keuhkoihin ja pitänyt kuukausien mykkäkoulua.

Itsessäni on ollut paljon vikaa, mutta on mulle annettu syitä kerätä sitä vihaa ja katkeruutta myös äitiäni kohtaan. Niin helvetisti onkin. Välit äitiin olivat pitkän aikaa semmoset..kaverilliset. Aina vähän varpaillaan ja valmiina sulkeutumaan, jos sieltä sattuisi tulemaan sitä häiritsevän suoraa osumaa kipeisiin kohtiin. Myöhemmin on puhuttu, että meistä kumpikaan ei niihin aikoihin uskonut meillä koskaan tulevan olemaan kovin kummoista äiti-tytär -suhdetta.

Tämä ihmissuhde ja siinä tapahtuneet muutokset viime vuosina ovat kuitenkin luoneet mulle luottoa elämään. Luottoa siihen, että niin kauan kun täällä hengissä ollaan, niin on mahdollista korjata asiat. Muutamassa vuodessa on tultu siihen, että soitan aina ensimmäiseksi äitille. On se kerrottava asia sitten hyvää tai pahaa, pientä tai suurta, haluan kertoa siitä aina ensimmäisenä mamille. Se vähän tietyistä asioista neuroottisen kiinnostunut muija on valmis vatvomaan mielenkiintoisen aiheen äärellä tuntikausia ja usein päädyn ihailemaan sitä kykyä tarkastella asioita niin monesta näkökulmasta. Usein kun itse hyvin tunnepohjaisena aaltoilijana ajaudun herkästi kapeakatseiseksi, niin mamin kanssa jutellessa on kymmeniä kertoja havahtunut ja opetellut näkemään sen saman tilanteen myös muiden osapuolten vinkkelistä.

Olisi varmaan ihana kertoa rakkaista lapsuusmuistoista ja hehkuttaa maailman täydellisintä äitiä, mutta vähintään yhtä ihanaa on kertoa siitä, että mulla saattaa olla ehkä maailman rohkein äiti. Kukaan muu elämäni ihmisistä ei ole omasta aloitteestaan kaivellut homeisia luurankoja kaappien perimmäisistäkin nurkista. Kun joku niin avoimesti, selittelemättä ja asiat hyväksyneenä tuo päivänvaloon ne asiat, jotka on omaa mieltäni syöneet pienen ikäni, mutta joista olen pättänyt olla koskaan mainitsematta. Asiat, jotka ovat keränneet vihaa ja katkeruutta, syöneet mieltä ja aiheuttaneet henkistä muuria kahden ihmisen välille.

Se on käsittämättömän vapauttavaa.

Se, kun ei ole enää tabuja. Ei ole mitään, mistä ei voisi puhua. Muutaman viime vuoden aikana olen oppinut ihan käsittämättömän paljon puhumisen ja aidon rehellisyyden merkityksestä. Ainahan siitä on jauhettu, miten tärkeää on puhua ja olla rehellinen ja lässynlää, mutta vasta konkreettisen esimerkin edessä todella ymmärsin, mitä se on. Mitä on puhua ihmisen kanssa, joka on itse hyväksynyt omat virheensä ja vajavaisuutensa. Sellaiselle ihmiselle sen voi myös tehdä omalta osaltaan. Olla rehellisesti myös se paska ja kusipäisen epätäydellinen oma itsensä, eikä aina vaan sitä iloista ulkokuorta. Sellainen niin rehellinen ihminen ottaa sen vastaan ja ottaa nimenomaan minut itseni vastaan, juuri näin epätäydellisenä, yhtään sitä kaunistelematta. Juuri sellainen on mulle ihan mielettömän hyvä äiti.

Olen päässyt irti niin isosta määrästä vihaa ja katkeruutta ihan viime vuosien aikana. Tuhlasin ison osan tähänastisesta elämästäni kaikkien muiden syyttelyyn, vihaamiseen ja syyllisten etsimiseen. En enää. Ymmärrys syistä ja seurauksista on vapauttaneet energiaa oman elämäni elämiseen ja sen suunta näyttääkin nyt valoisammalta kuin koskaan ennen. Samoin kuin ymmärrys omista virheistä ja vajavaisuuksista. En ole pelkästään uhri, olen itsekin aika paska ja mikä tärkeintä, ensisijaisessa vastuussa ikiomasta onnellisuudestani.

Äiti ei ole pelkästään opettanut, vaan saanut todella myös oppimaan, että puhuminen helpottaa. Tapahtumat hänen, minun ja meidän menneisyydessä on puhuttu arkisiksi. Niistä saa kumpi tahansa osapuoli niin halutessaan jauhaa, mutta niihin liittyvä katkeruus on poissa. Ne ovat yhtälailla tapahtumia, jotka nyt vaan ovat olleet ja mitä niistä onkaan seurannut. Kun menneisyyden painolasti on purettu pois, voi todella elää täysillä tätä päivää.

Mun mami ei ole ehkä se täydellisin äiti, mutta en kyllä vaihtaisi pois. En ikinä. Rohkea, hauska, kaunis ja pikkasen päästään vinksallaan oleva persoona, jolta olen oppinut aivan valtavasti. Joitain vuosia sitten en olisi todellakaan uskonut olevani tässä tilanteessa, että äiti on todella yksi parhaista ystävistäni. Miten voin aina luottaa siihen, että on vähintään yksi ihminen, joka todella ei halua vain taputella asioita nätisti piiloon verhon taakse. Joku, jonka kanssa saan purkaa ja jauhaa ihan just niin kauan, että mieli selkenee. Joku, jonka kanssa saan nauraa pääni kipeäksi. Joku, jota arvostan ja rakastan hirvittävän paljon.

Hyvää äitienpäivää kaikille teille täydellisen epätäydellisille äideille. ♥

Tai kuten meidän kesken sanotaan kiteytettynä kaikki oleellinen: HI MOM! ♥ 


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Tomi Kokko - Ärsyttävää hypeä ja iänikuista unelmien jahtaamista ja muita hokemia

Mä myönnän, nyt lipsahti vähän klikkiotsikoinnin puolelle. ;) Mut hei, jos valtamediat tekee sitä myös niin miksi en minäkin?!

Tossa yks yö oli vähän mieli hankalana ja sen takia Nukkumatti jättänyt tän kierroksen välistä. Sieltä lähti ajatus vähän taas juoksemaan. Viimesen parin vuoden aikana on enemmän tai vähemmän omasta tahdostani tapahtunut niin isoja muutoksia, että en usko tajunneeni niitä kaikkia kunnolla vieläkään. Niiden ansiosta olen tietyllä tavalla enemmän yksin kuin koskaan ennen, mutta en suinkaan yksinäinen. Enemmän vaan vihdoinkin seison ihan omilla jaloillani ja elän ihan sitä ikiomaa elämääni.

Nyt toista vuotta olen seuraillut elämäntapamuutosekspertiksi itseään tituleeraavan Tomi Kokon edesottamuksia. Mielenkiintoni kyseistä kaveria kohtaan heräsi, kun Yle Uutiset julkaisi "Fogelholm vs Kokko" -tyyppisen tekstin, kun Kokko rohkenee personal trainerin roolissa olla vahvasti eri mieltä virallisen ravintosuosituksen kanssa. Itse siinä kohti jo vahvasti VHH-henkiseen maailmaan sukeltaneena jäin tottakai seuraamaan noin röyhkeästi eri mieltä olevan liikunta-alan ammattilaisen edesottamuksia - suunniltani riemusta. 30 Päivän Ihmiskoe myös ilahdutti mua enemmän kuin paljon ja siitäkin intouduin silloin kirjottelemaan.

Siinä kohti kun olin itse alkanut päästä treenaamisen makuun ja olin hirveässä ristitulessa, kun joka suunnasta meuhkattiin miten en voi mitenkään yhdistää VHH-ruokavaliota ja treenaamista. Hiilarit sitä ja viljat tätä ja kymmenen ateriaa päivässä. Onneksi umpiluinen pääni piti pintansa, koska kaikesta ammattilaisten ja "ammattilaisten" painostuksesta huolimatta pidin merkittävästi hyvinvointiani parantaneen ruokavalioni ja se toimii yhä edelleen - myös kovan treenin kanssa. Tai mikä sitten on kovaa treeniä, kyllä mä tappeluhommissa puristan ihan loppuun asti ja kovilla tehoilla. Harvemmin se ainakaan minä olen, joka niissä leikeissä kunnon puolesta jalkoihin jää.

Tomi Kokko tietyllä tapaa on myös ärsyttäny mua tosi paljon. Kaveri on todella ahkera postaamaan sosiaaliseen mediaan ja pitkään huomasin ärsyyntyväni siitä jatkuvasta hypestä. Fiilistä ja tsemppiä ja sitä ainaista unelmien jahtaamista, inspiraatiota ja intohimoa. Niinku ihan tosi, lopeta jo! Jouduin lopulta oikeestaan vähän itekseni pohtimaan sitä, että minkä takia mua alkaa ärsyttämään ihminen, joka vaikuttaa olevan vilpittömästi liekeissä siitä mitä tekee ja yrittää tosissaan lietsoa sitä samaa hyvää fiilistä myös muihin.

Lopputulema oli se, että mua suorastaan vitutti tyyppi, joka on just niin täynnä elämää, kuin mitä olisin itsekin halunnut olla. Ihan tosi, olin kateellinen ihmiselle, jonka elämästä seurasin palasia sosiaalisen median kautta. Kaiken viimeisen vuoden aikana kokemani ja tekemäni henkisen työn jälkeen kuitenkin olen ylipäänsä kaikkien ihmisten kohdalla opetellut tarpeen vaatiessa toisenlaista "kateutta". Se kun voi olla negatiivista ja lannistavaa kateutta tai sitten boostaavaa ja innostavaa ns ihailevaa kateutta, että voi vitsi, mä haluan kanssa jotain tollasta! Että jonkun hyvä fiilis ja meininki sekä menestys ei ole multa itseltäni mitenkään pois vaan voin ottaa siitä oppia ja kannustusta, että joku muukin on pystynyt toteuttamaan omaa polkuaan, myös mulla on siihen kaikki mahdollisuudet, jos vaan tosissaan haluan niin.

Joten Tomi Kokko lakkasi ärsyttämästä. Sen sijaan se jatkuva hokeminen unelmien jahtaamisesta, inspiraatiosta ja intohimosta on alkanut muuntumaan voimaa antavaksi mantraksi. Ja nyt se menee just niin. Mulla on suunnitelma ja siihen liittyvä runko. Syksyllä alkava koulu on yksi välietappi kohti sitä tällä hetkellä horisontissa siintävää päämäärää. Kokko hokee paljon sitä, että pitää tehdä sitä omaa juttua riippumatta mitä muut siitä sanoo, riippumatta muiden mielipiteistä. Niin mä teen, monellakin elämän osa-alueella.

Tomi Kokko hypettää, viljelee superlatiiveja, lietsoo yltiöenergistä fiilistä ja onnistuu välittämään tunnetta, että tosissaan haluaa myös muiden ihmisten onnistuvan elämässään. Ja muhun se toimii, oon oppinu saamaan virtaa itelleni sellasesta tyypistä - ihan vaan sosiaalisen median välityksellä. (Tähän väliin lienee syytä teroittaa, että Läskiblogi ei ole missään tekemisissä Kokon tai minkään häneen liittyvien bisneksien kanssa. Kyseessä ei ole mikään kaupallinen yhteistyö tai muukaan epämääräinen ostettu kehupostaus, tämä on vilpitöntä virtaavien ajatusten ylös kirjaamista. Ei mitään muuta.)

Joten silloin tässä yhtenä yönä, kun uni oli hukassa ja mieli vähän solmussa niin eksyin vahingossa katsomaan YouTubesta Tomi Kokon uuden videosarjan ensimmäistä osaa. Eikä se jantteri ärsytä mua enää lainkaan. On helppoa pitää ihmisestä, jonka kanssa on niin monesta asiasta samaa mieltä. Kokko on toki ammattilainen ja itse olen vaan enemmän tai vähemmän itseoppinut oman tien tutkiskelija. Esimerkiksi ravintoon liittyvissä asioissa monet Kokon ohjeistamat jutut on olleet mulle tuttuja jo ennestään, mutta on sieltä poimittu kivoja uusia vinkkejä ja apuja oman ruokavalion hienosäätämiseen.

Eniten uutta oppia olen tältä kaverilta saanut tohon henkiseen puoleen ja ajatusmaailmaan. Sain tosta videosarjan ensimmäisestä osasta jotenkin siihen hieman alavireiseen mielialaan tosi paljon virtaa. Sain mielenrauhaa ja muistin miten kaivaa takaisin sitä uskoa omaan tekemiseen ja luottoa niihin tekemiini päätöksiin. Ja kaiken sen olen saanut ihan ilmaiseksi, kun en ole koskaan mitään palveluita Kokolta ostanut, omat radikaaleimmat muutokseni niin ravinnon kuin liikunnan osalta kun olen onnistunut räpiköimään omin voimin ja mokien kautta. Mutta se yksin ei riitä. Ihminen on laaja ja alati muuttuva kokonaisuus, työtä jokaisella osa-alueella tarvitaan jatkuvasti.

Itse mietin edelleen aivan liikaa sitä mitä muut ajattelee. Mietin miten paljon kehtaa hehkuttaa sosiaalisessa mediassa tai miten paljon kirota sinne niitä perseelleen menneitä asioita. Mietin blogissa julkaisemiani tekstejä liikaa ja murehdin etukäteen miten niihin tullaan reagoimaan. Työstän sitä. Että uskaltaisin olla rohkeammin oma itseni, hypettää, iloita ja elää just niin täysillä, kuin siltä nyt tuntuu. Pienen ikänsä kun on roikottanut muiden mielipiteitä ja mielialoja harteillaan, niin sitä meinaa liian herkästi palata siihen. Etten vaan ärsyttäisi ketään, että voisin miellyttää mahdollisimman monia. Sitä on työstettävä, koska tiedän jo enemmän kuin aivan helvetin hyvin, että se tie ei pitkälle johda omalta osaltani.

Henkilökohtaisesti olen hyvin iloinen, että on Tomi Kokon kaltaisia hypettäjiä, jotka uskaltavat olla ärsyttävän motivoituneita oman tiensä raivaajia kaikista tielle asettuvista haasteista huolimatta. Koska jos sitä ei itse usko täysillä omaan tekemiseensä, niin kukas sitten? Joskus on hyvä jonkun olla hokemassa muistutusta siitä, että laita kaikki peliin ja tee sitä omaa juttuasi, usko siihen ja itseesi. Löydä juuri itsellesi sopivat tavat elää, liikkua ja syödä. Ei kai sellasta voi koskaan toitottaa liikaa.


Mutta yhdestä asiasta ei tulla olemaan samaa mieltä. Ikinä. Koska siis ei saatana, minä en mene aamulla kylmään suihkuun. MINÄ EN PALELE, JOS EI OLE PAKKO! Avantoa voin joskus ehkä tulla vielä harkitsemaan, mutta kylmä suihku aamulla? No way.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Old Habits Die Hard - Syömishäiriöllä ei ole ON/OFF -kytkintä

Omalla kohdallani syömishäiriöt on pitkällisen itsetutkiskelun myötä jäljitetty tunnepuolen ongelmien aiheuttamaksi. Bulimiakohtauksille huomasin olevan selkeä kaava, joka toistuu aina täsmälleen samalla tavalla.

Alkoholistin lailla jokaiselle syömishäiriökohtaukselle oli jokin laukaiseva tekijä ja käytännössä aina se oli jokin negatiivisen tuntemuksen aiheuttanut asia. En tosiaankaan ole juhlistanut mitään ahmimisella, päinvastoin, onnellisena epäterve ruoanhimo on aina ollut todella kaukana. Tunnevammaisessa perheessä todella vahvasti tunnevammaiseksi kasvaneena olin täysin kykenemätön käsittelemään mitään negatiivista. Lopulta tajusin bulimiakohtauksella järjestäväni riittävän määrän draamaa, jotta se varsinainen käsittelyä vaativa asia jäi unholaan.

Ulkopuolisen on varmasti helppo ajatella, että vittu mikä luuseri, senkus vaan jätät ahmimatta. Olen meinaan itsekin hokenut sitä itselleni, että nyt vaan et mene ja osta sitä kassillista paskaa. Sitten ei tarvitse oksentaa ja voida pahoin sekä henkisesti että fyysisesti seuraavaa kahta päivää. Ruoskiminen ei jostain syystä kuitenkaan toiminut. Kuten on ennenkin tullut kirjoitettua, niin olen kymmeniä kertoja ravannut kaupoissa ja rukoillut, että joku lukisi mun ajatukset ja käskisi lähteä kotiin. Mutta ei kukaan tiennyt. Ei nähnyt eikä kuullut sitä miten kiljuin apua pääni sisällä. Tervehdin kassaa aina yhtä iloisesti ja naureskelin mukana, kun puhelias kassa huolettomasti heitti, että näyttäis olevan herkkupäivä! Niin tosiaan oli. Niin usein, että piti käydä eri kaupoissa.

Kun se perehtyminen omaan pääkoppaan ja tunnemaailman käsittelyyn lähti etenemään niin ymmärsin paremmin sitä kaavaa. Aloin tunnistamaan niitä oireita, hetkiä ja tuntemuksia, joiden tiesin johtavan katastrofiin. Oli saatanallisen työn takana oppia ottamaan siinä kohti puhelin käteen ja soittaa, tottakai, äitille. En tietenkään osannut ilmaista asiaa tyyliin "pakko puhua etten kohta ahmi ja yrjöä", mutta sain puhua siitä mikä mieltä painaa. Jos puheluun ei vastattu niin tilanne hyvin usein oli menetetty, mutta ne erävoitot veivät silti asiaa eteenpäin. Yksi todella suuri edistymisestä kertova tilanne oli puhelimessa äitin kanssa, kun mamin varsin painostava tapa kaivella musta esiin niitä asioita, joista en ole pystynyt puhumaan ääneen, alkoi ahdistamaan. Tajusin sillä hetkellä, että normaalisti löisin luurin korvaan ja kieltäytyisin puhumasta koko asiasta ja keksin jo päässäni syytöksiä äitiä kohtaan, jotta saisin tilanteen eskaloitumisen käännettyä jotenkin hänen syykseen. Sen sijaan sain ääneen sanottua, että nyt sit vittu ahistaa ja tulee huono fiilis, alkaa defenssit nousemaan pintaan enkä pysty olemaan keskustelussa läsnä. Se oli hieno hetki. Ei kuulosta kummoiselta, mutta kaikkea ikävää koko elämänsä pakoon juosseelta se oli paljon. Keskustelu pysähtyi siihen ja jatkui vasta, kun se itse tunne oli puhuttu pois.

Olisi hienoa, että tämmönen vahingollinen toimintamalli vaan ottaisi ja katoaisi. Että jes, nyt mä osaan käsitellä tunnemaailmaani, ongelmat ovat kaikonneet! Sitä on kestänyt niin kauan. Lohtusyömistä, ilosyömistä, ahmimista, bulimiakohtauksia. Bulimia-tekstissä joku rohkea anonyymisti kommentoi, että syy ei ole missään muussa kuin mun neuroottisessa VHH-ruokavaliossa. Jännä sinänsä, että olen jo kakarana tiennyt yli parikymppisenä päätyväni VHH-ruokavaliolle ja oireillut sitä pienestä pitäen. Fiksu lapsi. Lääketieteellinen ihme suorastaan.

Koko ajan tajuan enemmän ja enemmän siitä vahingosta, jota on lapsesta asti joutunut sietämään. Miten kohtaan jatkuvasti tilanteita ja tuntemuksia, joiden työstäminen on vaikeeta. Stressi, rahahuolet, väsymys, epäonnistumiset, ihmissuhdeongelmat ja kaikki vastaava aiheuttaa sen, että ensimmäisenä ajatus vetää kauppaan. Se tulee täysin tiedostamatta ja surullisen vahvasti selkärangasta. Niin pitkään ahmimiskohtaus oli tehokas malli siirtää ikävien tuntemuksien käsittelyä tuonnemmaksi. Ostoskoria täyttäessä, ahmiessa, oksentaessa ja kaiken sen jälkeen voi keskittyä itsensä henkiseen ruoskimiseen. Siihen, millanen saatanan epäonnistuja sitä onkaan. Tehdä suuria lupauksia paremmasta huomisesta ja miten tämä oli nyt se viimeinen kohtaus. Se on hetki, kun ei tarvitse ajatella sitä alkuperäista laukaisevaa tekijää lainkaan. Se toimii. Aivan liian hyvin.

Olen käyttänyt pakenemiseen myös liikuntaa ja lohduttautunut shoppailulla. Ei yhtään sen parempi vaihtoehto. Mikään pakeneminen ei ole, se ei koskaan ratkaise mitään.

Nyt sen ajatuksen putkahtaessa päähän joudun ihan tosissaan tutkailemaan sitä ja kysymään hyvin suoraan, että haluanko todella nyt ahmia ja oksentaa, vai onko tämä vain se opittu vanha tapa. Enkä mä halua. Se sattuu kehoon ja se sattuu mieleen. Siitä tulee kaikilla tavoin ihan hirveä olo moneksi päiväksi. Mulla on jo niin paljon henkisiä työkaluja ja yksi sellainen ulkopuolinen henkilö, joiden avulla pystyn selättämään sen hetken. Ja jälkikäteen se ajatuskin syömishäiriökohtauksesta tuntuu täysin järjettömältä.

Näin "paperilla" asiaa tarkastellessa sitä tajuaa, kuinka pitkälle on edistynyt. Kirjoittaminen on hyvä asia. Hirvittävän hyvä asia.

Käyn jatkuvaa taistelua - onneksi sanan positiivisessa merkityksessä, sillä koen olevani vahvasti voitolla. Asiat eivät ratkea sormia napsauttamalla ja olemalla aina vaan niin helvetin iloinen ja keskittymällä vaan niihin hyviin asioihin elämässä. Vasta kun paska on siivottu niin pinta saa mahdollisuuden kiiltää.

Ja kuulkaa, on muuten siivottu.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Ensikertalaisena hierojalla - Spa-tunnelmasta ei tietoakaan

Voitin muutama viikko sitten Facebook-arvonnasta 45min hieronnan tohon naapuriin oman kylän yrittäjälle. Itsehän en ole käynyt hierojalla ikinä. Siis en kertaakaan koko elämäni aikana. Vuosi sitten kävin pari kertaa osteopaatilla, kun selkäkivut kävivät niin helvetillisiksi, ettei pystynyt enää sen paremmin lyömään kuin potkimaankaan. Osteopaatti runnoi selkää riittävän hyvin ruotuun, että sain sen jälkeen itse pidettyä mm. rullailemalla kivut siedettävällä ja jopa lähes huomaamattomalla tasolla.
No nyt sitten menin kokemaan tämän hierontapuolen lähes pakotetusti, koska olisi kurjaa hukata moinen mahdollisuus. Oli se ihana visio Spa -tyyppisestä ympäristöstä leijalevine tuoksuineen ja  kynttilöineen, se rauhallinen tunnelma ja valkoisiin pukeutunut tyyneyttä hohkaava lempeä hieroja valmiina ottamaan rentouttavaan huomaansa.

Ei sitten sinne päinkään.

Tilat olivat ennestään tuttuja, kun ovat saman katon alla MyMou Hair&Beautyn kanssa, mutta vastassa oli hevimusiikkia eikä tää kaveri itsekään nyt ihan mihinkään sisar hento valkoisen kaapuun ollut kietoutunut. Se aistikas ja hillitty visio särkyi aika vauhdilla, mutta voi hitto miten oli mun makuun sopiva fiilis ihan heti alkuunsa! Kaikista uusista tilanteista ja ihmisistä ahdistuvalle kohtaaminen oli jo lähtökohtaisesti poikkeuksellisen helppo.

Kävi hyvin nopeasti ilmi, että mä en ole yhtään sen vähempää kierossa kuin vuosi sitten. Mun käskettiin taas seisten venkoilla eri suuntiin, että saatiin tehtyä se kilometrin pituinen lista kaikesta mikä on jotenkin vähän..vinksallaan. Muun muassa lantio on yhä edelleen kierossa, yläselkä on edelleen liian suora (mutta lajin ansiosta olkapäät silti kummallisesti edessä), selästä SI-nivel vasemmalta puolelta ei elä juuri lainkaan eikä noista lonkankoukistajista tai takareisistä nyt tarvi puhuakaan ja ihan nyt muutamasta muustakaan jutusta. Mut hei, olkapäät liikku ihan hyvin!

Miten sitten se Spa-tyylinen rentouttava hieronta? HAAHAHA! Johannes Koskela ei tuntunut olevan pelkästään ammattitaitoinen kehon fyysisessä käsittelyssä vaan mulle tuli fiilis, että kaveri on myös hyvä ihmisten kanssa. Mulla oli läpi koko episodin tosi rento ja mukava olo, nauroin ahkerasti ja pari kertaa vähän kireämmässä kohdassa saatoin hiljaa kuiskaten lipsauttaa kirosanan. Tai pari. Mutta se oli vahinko, koska kuten tiedämme, minä en kiroile. Kyllä se sano, että saa kertoa jos tuntuu ikävältä. Höpö höpö, oikoseks vaan.

Valtaosin noiden kipeiden kohtien käsittely oli siedettävää, jopa mukavaa, mutta pidin myös siitä, että Koskela uskalsi tuottaa kipuakin. Koska nyt ihan tosi, mä tiesin kyllä miten kierossa tää ruho on ja tiesin oikein hyvin, että näin monen vuoden ajan oikein huolella vaalitut ongelmat ei silittämällä aukea. Hieronnassa käyneille varmaan se hartiasta kaksin käsin otettava puristusote on tuttu? Se mikä tuntuu sammuttavan valot päästä? Nyt se on mullekin tuttu. Sen asian voi kuulemma hoitaa mukavasti tai nopeasti. Mua ilahdutti, että se hoidettiin nopeasti. Pieni hetki tuskaa ja sitten tuli varsin letkeä olo, siis sitä kuuluisaa hyvää kipua! Sain erilaisia ennakkovaroituksia kuten "tää voi tuntua nyt vähän ikävältä" ja sitten lapojen välissä oli kohta jonka työstämiseen sain ilmoituksen "nyt vaan koitat kestää".

Eniten vaivaaviin selkäkipuihin sain välittömän helpotuksen. Mua kiskottiin taas ihan ihme solmuihin ja väänneltiin ja vatvottiin. Ei harmainta aavistusta, mitä siinä tapahtu, mutta se toimi. Tiesin kyllä senkin, että lopullista iloa siitä ei saatu, koska nää ongelmat on ollu niin tolkuttoman kauan ja kieroon vetäviä ongelmakohtia niin paljon, että vaivat palaa. Mutta pari päivää sain olla lähes kivuttomalla selällä, olihan meinaan luksusta! Ymmärsin ihan laakista minkä takia ihmiset haluaa ja minkä takia pitää käydä hierojalla. Mulle se motivaattori on laji. Kyllä näiden kipujen kanssa eläisi arkea, mutta kun haluan pystyä lyömään ja potkimaan ihan elukkana, niin tätä työvälinettä täytyis välillä huoltaakin.

Tuli siis tommonen arvontavoitto ihan varsin tarpeeseen. Ja voin kertoa, ettei ole mistään markkinointikuviosta nyt kyse, vaan aion itse palata hierontapöydälle ihan täysin maksavana asiakkaana. Eihän mulla tietenkään ole vertauskohtia, mutta sain itse palvelusta todella monipuolisesti ammattitaitoisen käsityksen ja tuntuman, puhumattakaan siitä miten äärimmäisen mukava persoona Johannes Koskela itse on. Kokemus oli äärimmäisen miellyttävä ja todella lämmin suositus lähtee kyllä siihen suuntaan, kyllä Hyrylässä osataan!


torstai 30. maaliskuuta 2017

Onko veri todella vettä sakeampaa?

Tämä saattaa tulla monelle yllätyksenä, mutta kyllä, aivan oikein, olen alkoholistin kakara. Ajattelin kertoa, jos nyt vasta kolme miljoonaa kertaa sen mainittuani asia olisi joltain kuitenkin vielä mennyt ohi. Vielä mikä tärkeintä, olen tunnevammaisen perheen sekä lähipiirin kasvatti.

Nyt 26-vuotiaana alan pikkuhiljaa hahmottamaan sitä, että veriside ei tosiaan ole kaikki kaikessa. Varsin nuoresta iästä lähtien on tullut valikoitua ulkopuolelta elämään ihmisiä, jotka antavat enemmän kuin ottavat. En ole kokenut tarvetta nuoleskella suosittujen tyyppien perseitä, haalia isoa "kaveriporukkaa" ja viettää väen väkisin aikaa ihmisten kanssa, joista en mitenkään erityisemmin edes pidä. Piiri kyllä elää koko ajan, mutta tuntuu pienenevän vuosi vuodelta.

Jos en ole tähänkään asti välittänyt pitää matkassa mukana uusia tuttavuuksia, jotka ovat paljastuneet enemmän ottavaksi kuin antavaksi, niin onko sukulaisuussuhde todella välttämätön syy olla tekemisissä? Googletin aiheesta keskusteluita ja sen kummempaa virallista tilastointia tekemättä jäi yleisfiilis, että kyllä, yleisen mielipiteen mukaan veri sitoo. On velvoite seistä perheen ja suvun rinnalla, vaikka mikä perkele tulisi. Ja näin olenkin kyseisen sanonnan aina ymmärtänyt.

Mutta kuten tätä nykyä likimain kaikesta, niin myös tästä rohkenen olla eri mieltä. Vahvasti eri mieltä. Osaan kyllä huomioida tässä kohti myös sen, että esimerkiksi toisenlaisella taustalla tai vaikkapa toisessa kulttuurissa näkisin asiat nykyiseen nähden täysin eri tavalla. Mutta tarjoan silti sen rikkonaisesta taustasta tulevan vinkkelin tähänkin hommaan.

Muun muassa alkoholismin tuoma turvattomuus ja erittäin epävakaat välit äitiini aiheuttivat sen, että pelkäsin muutosta ihan mielettömästi. Kaikki tuntui ajanjakso kerrallaan menevän koko ajan vaan enemmän ja enemmän perseelleen, joten aina uuden sivun kääntäminen elämässä oli mulle vuosikausia kaikkea muuta paitsi jännä seikkailu kohti uutta. Teininä muistan ajatelleeni, että kumpa kaikki vaan pysähtyisi tähän. Että tämän vielä kestäisi, ei enää mitään uutta. Kunnes pakenin isäni juomista äitin luokse ja siellä yhteiselon käytyä sietämättömäksi jouduin muuttamaan omilleni. Ei todella ollut mikään iloinen riemuvoitto se itsenäistyminen. Tulevaisuus näytti pelkästään kaoottiselta kasalta paskaa.

Pelkäsin pysyvien asioiden, kuten ihmisten, menettämistä ja tein kunnon läheisriippuvaisen tavoin mitä tahansa pitääkseni asiat muuttumattomina. Olin toki siinä samalla pikkusen päästäni sekaisin, kärsin ahdistuneisuushäiriökohtauksista, unettomuudesta, ahmimishäiriöstä ja myöhemmin bulimiasta, lamaannuttavista pelkotiloista ja milloin nyt mistäkin, mutta se kaikki oli pientä verrattuna siihen, että pitäisi tehdä elämässä joku muutos. Hankkia apua tai tehdä päätös, joka toisi muutoksen. Se ei ollut vaihtoehto.

Sieltä on tultu pitkä matka. Kohta kolme vuotta olen elänyt niin sanotusti yksin, pikkuisessa vuokrakämpässäni koirieni kanssa. Rakentanut omaa elämää, omaa tulevaisuutta. Nyt vihdoinkin sen uuden sivun kääntäminen on kivaa, hyvällä tavalla jännittävää ja se tuntuu vievän tutkimisen arvoista polkua eteenpäin. En ole riippuvainen tiettyjen ihmisten hyväksynnästä, väleistä tai heidän mielenliikkeistään.

Mutta se on vaatinut muutosta. Se on vaatinut niin saatanasti muutosta, etten todella tiedä hahmotanko sitä kunnolla aina oikein itsekään. Miten käsittämättömän määrän olen työntänyt ihmisiä pois lähipiiristäni täysin piittaamatta siitä onko siihen sotkettu verta mukaan vai ei, itse siitä ringistä poistuneista puhumattakaan. Enkä tosiaan ole niitä itse luotani lähteneitä ole ruinannut takaisin tulemaan. Keskusteluyhteys ja sovinnon mahdollisuus on aina auki, en kanna kaunaa, mutta en väen vängällä yritä taivutella niitä ihmisiä palaamaan. Ottanut riskejä, opetellut luottamaan itseeni ja tekemään töitä oman elämäni eteen. Uskonut siihen, että elämä todella kantaa, vaikka asiat muuttuvat.

Miksi pitäisin lähelläni ihmisiä, joiden kanssa väleissä pysyminen vaatisi kohtuuttomia uhrauksia? Että joutuisin piilottelemaan omia tuntemuksiani? Varomaan sanojani? Myötäilemään ja sopeutumaan asioihin, jotka heikentävät omaa henkistä hyvinvointiani? Vähättelisin ja sivuuttaisin omaa pahaa oloani ihan vain ollakseni suututtamatta toista? Tasan sitä se on ollut valtaosan elämästäni.

Ei enää. Jossain kohti opin hahmottamaan omaa arvoani sen verran, että ymmärsin voivani kieltäytyä semmosesta paskasta, joka jatkuvasti ottaa enemmän kuin ikinä tulee antamaan. Toisia voi loputtomiin syyttää omasta onnettomuudestaan. Asettua uhrin rooliin ja kädet pystyssä lamaantua marttyyriksi, kun näin kurjasti elämä on minulle nyt vaan asettanut. Itsehän olin siinä todella hyvä. Ihan käsittämättömän hyvä. Mutta vasta ymmärrys siitä, että sitä on ihan itse vastuussa omasta onnellisuudstaan, toi vihdoinkin muutosta elämään.

Lähipiirini on pienempi kuin koskaan ennen, se sisältää sukulaisuussuhteita vähemmän kuin koskaan ennen, mutta se ei ole koskaan aikasemmin ollut niin rehellinen, luotettava ja aito kuin nyt. Ihan yhtä lailla matkan varrella varmasti moni on todennut olevansa onnellisempi ilman mua. Enkä ihmettele sitä yhtään.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Tänään näin kuoleman

Näin tänään ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen. Satuin kolaripaikalle juuri, kun pelastuslaitos oli irroittanut kolaroidusta henkilöautosta kuljettajan puolen etuoven. Siinä se oli, muutaman metrin päässä viereisellä kaistalla ja ilman ovea näkymä autoon oli esteetön.

Kuljettaja näytti oikeastaan jopa nukkuvalta. Penkillä istuen, leuka rintaa vasten. Kasvot ja kaula veressä. Muuten tilanne tapahtumapaikalla ei ollut leffatyyliin kaoottinen, enää ei ollut kiire. Poliisi ohjasi liikennettä, palomiehet ja ensihoito valmistelivat ruumiin siirtämistä autosta ja siivosivat täysin tuhoutuneen auton murusia tieltä.

Hetkeä myöhemmin siitä ohi ajaneelta kuulin, että autossa näkyi enää veriset airbagit ja pientareella valkoisen peitteen alla makaava hahmo, jonka vieressä virkavalta valvoi.

Päivän opetuksena sai muistutuksen elämän ja kuoleman välisen polun arvaamattomuudesta. Täytynee yrittää muistaa elää, kun siihen on mahdollisuus.


sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Koska miksi tehdä ruokavaliosta helppoa ja mukavaa

Kaukana on ne ajat, kun jaksoin vaahdota ja vängätä ravintoon liittyvistä asioista. Jos joku todella haluaa keskustella, tietää ja on kiinnostunut aiheesta muutenkin kuin "koska näin on sanottu" -tasolla, niin olen aina innokas vääntämään ja oppimaan itsekin uutta.

Siitä johtuen en myöskään jaksa seurata keskusteluja palstoilla. Monissa VHH- ja karppausryhmissä se jutun taso on lähteny aivan räpylästä ja välillä tuijotan niitä suu auki ja tietyllä tavalla jopa ihailen sitä hysteriaa. En yhtään ihmettele, että uudet tulokkaat saavat halvauksen heti kättelyssä kysellessään neuvoja hiilihydraattitietoisen ruokavalion toteuttamiseen. Se neuvonnan määrä ja taso on jotain ihan tolkutonta.

Eniten surettaa ne ihmisparat, jotka rohkeina laittavat tietoja päivän syömisistään. Lynkkaus on aivan taattu. Voin ottaa nyt kohteeksi oman lautaseni ja käydä mielikuvitusleikin, että miltä se ryhmäläisten analyysi siitä olisi:


-Liikaa punaisia kasviksia -> Liikaa hiilareita
-Liikaa cashewpähkinöitä -> Liikaa hiilareita
-Liikaa porkkanaa -> Liikaa hiilareita
-Liian vähän hiilareita.
-Onhan riittävästi kermaa? Että on riittävästi rasvaa?
-Liikaa rasvaa.
-Onhan kerma karrageenitonta?
-Ei pitäis käyttää maitotuotteita.
-Liian pieni annoskoko.
-Liian suuri annoskoko.
-Liikaa kalaa.
-Liian vähän kalaa.
-Makrot?
-Onhan punnittu?
-Eihän ole punnittu?
-Söitkö riittävästi?
-Söitkö liikaa?
-Ei jaksa urheilla ilman riisiä
-Ei jaksa urheilla ilman leipää
-Liikaa kaikkea
-Liian vähän kaikkea

Ja sen semmoista. Tollasta se on, kun tuhansien ihmisten tietäjien ja mukatietäjien sekä tavan vuoksi pätevien viisaat päät lyödään yhteen. Itsehän otin VHH-oppini Antti Heikkilän kirjasta, äitiltä ja opettelin sekä kokeilin itse kehon reaktioita kuunnellen. En koskaan ajautunut sosiaalisen median ryhmien neuvonnan kohteeksi, joten toi sekoilu ei liikuta itseäni suuntaan taikka toiseen. Pidän edelleen sen verran vakaasti kiinni siitä, että jos Tapa1 toimii paremmin ja tuo paremman olon kuin Tapa2, niin jälkimmäiseen siirtyminen vaatii vähän enemmän kuin perustelun "koska virallinen suositus".

Tietyistä raameista pidän silti itsekin kiinni. Omia VHH-ehdottomuuksia on mm:

♥ Viljattomuus. Aina. Täysin. Poislukien itsetuhoiset karkkipäivät.
♥ Rasvojen laatu -> Ei prosessoituja kasvirasvoja.
♥ Ei myöskään vähärasvaisia tuotteita, ne on aina käsiteltyjä. Esim. vähärasvaisissa ruokakermoissa tilalla on mm. tärkkelystä.
♥ Rasvojen riittävä määrä. Kun hiilihydraateista karsitaan niin rasvoja on lisättävä tilalle.
♥ Maito ei ole ruoka- tai mikään muukaan juoma.

Lievempiä ehdottomuuksia:

♥ Mahdollisuuksien mukaan niin tuoretta ja prosessoimatonta, kuin helposti toteuttaen on mahdollista.
♥ Maituotuotteita maltillisesti ja nekin täysirasvaisina ja mahdollisimman vähän käsiteltynä.

Yleisiä:

♥ Riisi, peruna, pasta ja muut täyteaineet korvataan kasviksilla. Mieluiten tuoreilla ja mahdollisimman monipuolisesti.
♥ Tilanteesta ja tavoitteesta riippuen hedelmiä maltillisesti. Tähän vaikuttaa mm. liikunnallisuus ja onko tarkoitus ylläpitää vai pudottaa painoa.
♥ Marjoja, etenkin kotimaisia, sopii käyttää reilusti

Ei punnita, ei lasketa. Opetellaan hallitsemaan ja erityisesti poistamaan stressiä. Opetellaan nukkumaan paremmin. Mahdollisuuksien mukaan liikutaan, ihanteellisinta olisi löytää joku itselle oikeasti mieluinen liikkumismuoto, se kun on terapiaa sekä keholle että mielelle. Oikein hyvä olisi opetella myös kuuntelemaan niitä kehon viestejä.

Ruokavalio voi rajottaa ihan päättömästi mitä tahansa ja miten radikaalisti tahansa, mutta ihminen on kokonaisuus. Pelkkä kaloreiden tai hiilareiden laskeminen yksinään voi tuottaa joo tulosta, mutta kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin metsästyksessä tarvitaan avointa mielenkiintoa oman itsensä tutkailuun monelta kantilta.

♥ Ja semmonen vielä, että jos viikossa ei ole lähtenyt kymmentä kiloa tai paino välillä junnaa, niin vedä henkeä ja keskity olennaiseen. Onko hyvä olo? Hyvä vireystila? Tuntuuko hyvältä? Anna itsellesi aikaa.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Uskallus rakastaa tätä hetkeä, rohkeutta pysähtyä

Selailin tossa, että noin vuosi sitten olen Nyrkkisankari -kirjan innoittamana lähtenyt tosissaan perehtymään niihin vuorokauden tyhjien hetkien pelkoihin ja vuodattanut sitä ajatusvirtaa blogiin. Eilen illalla luin ton oman tekstini uudelleen ja jälleen kerran ilahduin, että olen kirjoittanut asioita talteen.

Sain sieltä taas meinaan kontrastia tähän päivään. Vuosi sitten olen ymmärtänyt, että
  • A. Juoksen omaa päätäni karkuun
  • B. Niin ei voi jatkua
Nyt huomaan, että se ahdistus on poissa. Se omien ajatusten kohtaamisen pelko, joka on pakottanut pysymään koko ajan liikkeessä. Töitä, treeniä, lenkkiä, telkkaria, puhelinta, läppäriä, siivoamista, syömishäiriökohtauksia, mitä tahansa, kunhan ei tarvitse olla hiljaisuudessa ja nimenomaan ihan vaan olla. Olen valvonut telkkarin tai läppärin kanssa niin pitkään, että nukahdan sammuttamatta telkkaria tai kuolaten näppäimistölle. Ilman lamaannuttavaa väsymystä sängyssä makaaminen keskellä pimeää hiljaisuutta oli sietämätöntä.

 Ja nyt rakastan niitä hetkiä ja yritän saada edes pienen sellaisen hetken jokaiseen päivään. Rakastan ihan mielettömästi sitä, kun tulee kotiin ja sammuttaa koiria varten päällä olleen radion, keittää ehkä kupillisen teetä, riisuu päivävaatteet ja koirankarvaisessa kylpytakissa rojahtaa sohvalle. Siitä on tullut koirillekin rutiini, sillä ne siirtyvät välittömästi hengailemaan sohvan tienoille, kun tulen kotiin ja jokaiselle on oma paikkansa siinä kuviossa. Vanhin koirista menee jalkopäähän, nuorin kainaloon ja keskimmäinen survoo itsensä vatsan ja rinnan päälle. Ne eivät härvää, yritä leikkiä, ei mitään. Asettuvat vain paikoilleen ja ovat rennosti. Eivät välttämättä nuku, mutta säteilevät ihanan rauhoittavaa energiaa.

Keskityn itse vain hengittämään. Kuuntelemaan hiljaisuutta, joka ei enää ole uhkaava ja painostava. Se on rauhoittavaa ja rentouttavaa. Syvillä uloshengityksillä puhallan mahdollista päivän aikana kertynyttä stressiä pois ja pitkillä sisäänhengityksillä täytän sisintä levollisuudella. Tavallaan visualisoin hengityksen. Lämmin uloshengitysilma on tummaa ja raskasta, kun tuore keuhkoihin vedettävä ilma kirkasta ja raikasta. Vuosi sitten jouduin pakottamaan itseni käyttäytymään näin. Nyt se tuntuu luontevalta, aivan ihanalta ja se on päivän parhaita asioita.

Vaikka elänkin sinkkuna eikä ole esimerkiksi perhe-elämää tuomassa hulinaa arkeen, niin kutsun tätä silti omaksi ajakseni. Tiedän, että kohta mennään taas. Koirien kanssa ulos, treeneihin, töihin, johonkin sosiaaliseen tilanteeseen, mihin tahansa. Joinain päivinä se oma hetki voi olla kymmenen minuuttia, jonain päivänä kolme tuntia. On se hetki miten lyhyt tahansa, niin nyt osaan nauttia siitä. Todella rentoutua ja antaa kehon ja mielen päästää hetkeksi irti.

Sitä on vaikea kuvailla miten suunnattoman onnelliseksi tekee tajuta se, että ei pelkää enää olla kahdestaan oman ajatusmaailmansa kanssa. Ne päässä vaanineet hirviöt on kiedottu vaaleanpunaiseen pumpuliin ja aseteltu pupunkorvat päähän, niistä on tullut semmosia pikkusen hassun näköisiä rumia peikkoja, jotka eivät ole olleet elämän parasta antia, mutta niiden kanssa pystyy elämään sulassa sovussa ja hyväksymään ne. Ne ajatukset eivät enää vaani pimeiden kulmien takana valmiina hyökkäämään kimppuun hiljaisella hetkellä vaan ne on halauksin ja kyynelin tuotu päivänvaloon, jolloin se niiden pelottava uhka on tehty tehottomaksi.

Tiedän, että tää meni taas ihan huuhaa-hommiksi ja korkealentoiseksi höpinäksi, mutta siltä se tuntuu. Sen tajuaminen on vapauttavaa, melkein jopa liikuttavaa, kun taas ymmärtää, miten pitkälle on tultu. Nyt on taas se tunne, että saan treenata, saan lenkkeillä, saan harrastaa, saan tehdä. Enää ei ole pakko. Ja mikä tärkeintä, olen antanut itselleni täyden luvan tuhlata aikaa, viettää vaikka kokonaisen päivän saamatta aikaan yhtään mitään hyödyllistä. Katsoa sohvalta kun aurinko nousee ja maata samassa paikassa, kun samainen aurinko kipaisee untenmaille.

Vaati ihan mielipuolisen määrän uskallusta tehdä se työ, että on päästy näinkin isoja harppauksia kohti parempaa henkistä hyvinvointia. Se vaatii sitä jatkossakin, koska sitä on koko ajan enemmän ja enemmän tietoisempi omista tuntemuksistaa ja tunnemaailmastaan. Nämä pakahduttavat ymmärryksen hetket ajavat eteenpäin, koska se oman pääkopan hyvinvoinnin eteen tehtävä työ palkitsee ihan käsittämättömällä tavalla.

Ja taas kerran voin sanoa olevani enemmän minä, kuin koskaan ennen. ♥







P.S. Jo läskiblogin alkuaikoina eräänlainen motto oli "tavoitteena tasapaino", silloin 3,5 vuotta sitten se tarkoitti varsin eri asiaa, mutta se täsmälleen sama motto kantaa edelleen. Merkitys on matkalla vaan ehkä hieman muuttunut, mutta kuvaa pyrkimyksiäni täydellisesti.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Mammanpoika 4v ♥ ja ystävänpäiväsyyllistys

Itsehän en ole järin suuri äitien-, isän- tai ystävänpäivän ystävä. Niiden ihmisten erityiseen
muistamiseen arjessa ei pitäisi tarvita erikseen muistutusta vaan mikä tahansa tiistai tai sunnuntai tai joku niistä muista viikonpäivistä pitäisi pystyä taikomaan enemmän tai vähemmän näyttävästi juuri Sille Tärkeälle Ihmiselle merkittäväksi.

Siihen ei tarvita paskajäykkää virallista juhlapäiväateriaa tai pakollisia kukkapuskia ja suklaarasioita tai vientiä elokuviin. Se voi olla mitä tahansa. Onko koskaan tullut ajateltua miten pitkälle pääsee ihan vaan viestillä tai puhelulla? Jos et ole viikkokausiin puhunut jonkun henkilön kanssa ja satut häntä ajattelemaan, niin kerro se. Ei tarvitse odottaa ystävänpäivää, ei tarvitse odottaa, että ehdit kasvotusten tapaamaan hänet. Laita viesti. Kerro, että se joku on ollut ajatuksissasi, vaikka et olekaan saanut löydettyä aikaa tavata kasvotusten.

Syyllistänkö? Kyllä. Miksi? Koska teen sitä itse aivan liian harvoin. Yritän kunnostautua, koska pienilläkin teoilla on merkitystä. Viime viikolla hiihtolenkin jälkeen laitoin papalle viestin, kun olin hänen mulle ostamista ihan superlämpimistä hiihtomonoista niin iloinen ja kiitollinen. Ja kun sitten kävin mummolassa niin kertoivat viestini aiheuttaneen hilpeyttä. Tai jos en moneen viikkoon (lue: siis melkeen ainakaan kahteen) ole ehtinyt käymään mummolassa niin on ollut tapana laittaa mummolle viesti, koska tiedän ettei mummo viitsi soittaa. Hän on sanonut niin monesti ettei viitsi soittaa, että ei vaan häiritse jos olen töissä ja treeneissä tai jossain. Eikä usko vaikka pyydän soittamaan ihan millon tahansa, vastaan jos pystyn. Viimeks kovien pakkasten aikaan laitoin viestin mummolle tyyliin: "Olen hengissä. On ruokaa ja autossa bensaa. Koirat voi hyvin. On päällä pipo, kaulahuivi, lapaset, toppahousut ja toppatakki." Sekin oli herättänyt hilpeyttä mummolassa. Hyvä niin.

Joten. Kunnostautukaamme ihan erityisesti niiden tärkeiden ihmisten kohdalla, joihin ei esimerkiksi sosiaalisen median kautta tule pidettyä yhteyttä. Jos laitat kerran viikossa viestin jollekin tämmöiselle ihmiselle niin se voi olla jopa 100% enemmän kuin tähän asti ja tehdä sen vastaanottajan päivästä ystävänpäivän koska tahansa.

Meidän taloudessa 14.2. on silti ihan erityinen päivä, koska laumani nuorimmainen jäsen viettää silloin syntymäpäiväänsä ja tänään tuli aikuismaiset 4 vuotta täyteen. Kauko oli pienen kolmen uroksen pentueen lihavin, röyhkein, äänekkäin, kusipäisin ja hirvein pentu. Luonnollisesti rakastuin siihen täysin. Jälleen kerran nöyrä kiitos kasvattajalle, joka uskoi tämän potentiaalisen paskapäähirviön käsiini. Natsivallan alla Kaukosta tuli iloinen, avoin, sosiaalinen, nöyrä ja kiltti iso pieni mammanpoika.

Sillä on loputon miellyttämisenhalu, hirveästi motivaatiota tekemiseen, suuri sydän, yhä edelleen kova ääni ja sen elämäntehtävä on pitää laumanjohtaja tyytyväisenä sekä noukkia kaikki lattialle tippuvat tavarat. Kauko huutaa kurkku suorana agilityssä, tekee totisen tarkkaan tokossa, painii heikompaa kaveria kunnioittaen, nukkuu kerällä muun lauman kanssa samassa kasassa ja pelkää kärpäsiä. Se jaksaa juosta tuntikausia täysillä ja sohvalla käpertyy kainaloon tuhisemaan nenä ihmisen poskea vasten.

Kaako on iso pieni poika varustettuna suurella sydämellä ja ylitsevuotavalla elämänilolla. ♥

Hyvää syntymäpäivää, rakas mammanpoika ♥

torstai 9. helmikuuta 2017

Itku hukassa - Ja kukas helvetti se minä oikein olen?

Onkohan jokaiselle ihmiselle annettu vain tietty määrä itkua ja kyyneleitä? Käytinkö jo kaiken?
Oikeastaan kaikki vähänkin mua tosielämän puolella tunteva tietää naurun olevan aika herkässä. Ja sen lisäksi ihan helvetin äänekäs. Ei semmonen nätti, söpö ja hillitty naisellinen hihitys vaan sellasta ylitsetulvivaa räkättämistä. Mutta.

Olen aina ollut myös varsin herkkä kyynelehtimään - niin hyviä kuin pahoja tuntemuksia. Toki kestän häitä merkittävästi paremmin kuin hautajaisia. Jälkimmäisessä tapahtumassa olen ollut sitten lapsuuden vain kerran, enkä tosiaan ollut se hautajaisseurueen vahvin ja vakaan järkähtämätön sekä tyyni vahva tukipilari. Kuolema tai kuolleet eivät aiheuta mitään musertavaa tynnemyrskyä, mutta nähdä se surijoiden tuska iskee tähän ylijäämäempatian kaatopaikkaan aika kovaa.

On itketty häissä, leffateatterissa, Juha Vuorisen kirjaa lukiessa (mm. Dokumentti osu ja uppos!), monetkin biisit eri elämäntilanteissa ovat raivanneet kyynelpuroja poskille, on liikututtu kyyneliin todella mieluisista lahjoista ja arviolta noin miljoonasta muustakin syystä.

Ja nyt mulla on itku hukassa. Kaksikymmentäviisi vuotta itkua, enkä nyt edes muista koska viimeksi olisin itkenyt. Enkä oikein nyt osaa nähdä onko se hyvä vai huono juttu. Ei lienee yllätys, että vahvasti tunne-elämääni vaikuttanut alkoholismin kanssa sirkustemppuilu on vuosien varrella antanut todella paljon aihetta itkuun. Vielä viime syksynä muistan sellaisia hetkiä, kun purin hammasta selvitäkseni ehjänä kotiin ja lopulta eteisessä murenin niin henkisesti kuin fyysisesti miljooniin palasiin.

Enkä enää edes muista mitä se on. Itkeä niin, että kaikkialle sattuu. Niin, että ei saa henkeä ja sillä hetkellä tuska tuntuu hallitsevan koko maailmaa. Kun ei pysty muuta kuin istumaan tai makaamaan täysin voimattomana. Enkä valitettavasti myöskään muista sitä kuinka sitten helpottaa. Kuinka edes hetkeksi tulee kevyt ja hyvällä tavalla tyhjä olo. Vapauttavampia on olleet esimerkiksi puhelut äitin kanssa, kun ensin on itkenyt itsensä tyhjäksi ja itku muuttuu kulloinkin raastaneen aiheen mustalla huumorilla sävyttämisen kautta hysteeriseksi nauruksi etkä lopulta edes tiedä onko se enemmän itkua vai naurua. Sen jälkeen sattuu päähän ja mahaan, mutta sitten on hyvä olla.

Tietysti on hyvä asia huomata, että se ison osan elämää hallinut todella suuren tuskan aiheuttaja on poissa. Vaikka niin mielessäni kuin ääneenkin vääntelen aihetta mistä vinkkelistä tahansa niin en saa sitä tuntumaan pahalta. Alkoholismi on arkipäiväistetty onnistuneesti. Joskus se nimenomaisen henkilön todellisen persoonan ajattelu saattaa tuntua haikealta, mutta ei enää pahalla tavalla. Vaikka miten yritän, niin asiat ja ajatukset siihen liittyen eivät satuta.

Mutta tiedostin uuden ongelman. Kohtasin energioista höpisevän huuhaa-ihmisen (elämäni aikana jo toisen sellaisen, onneksi ♥), joka kehtasi vihjata alaselkäkipujeni johtuvan mielen ongelmista. Pitkään olen kyllä ollut tietoinen psyykkisten ja fyysisten ongelmien yhteydestä toisiinsa, mutta noin omalle kohdalle tuotuna se ei ollutkaan niin itsestäänselvää. Yllätyin omasta reaktiostani, kun hän kyseli päässäni olevista negatiivisista ajatuksista, kuten peloista, ahdistuksesta, stressistä, sillä avoimen pohdiskelun sijaan mua alko oikeastaan jopa vituttamaan. Pusersin tuntemukseni vielä vähän syvemmälle piiloon ja henkisesti tämän henkilön hieman yli vaikuttavan pituisen käsivarteni mitan päähän kauemmaksi. Että saatanaako siinä utelet, ei kuulu sulle.

Vaikka ne tuntemukset eivät muille kuuluisikaan, niin mulle niiden kuitenkin pitäisi kuulua. En vain osaa tunnistaa niitä. Kymmenvuotiaasta asti olen asettanut liian usein ja liian vahvasti niin monen muun ihmiset mielenliikkeitä omieni edelle, etten sen suurimman mörön kadottua enää tunnista niitä jäljelle jääneitä lainkaan. En osaa eritellä saati käsitellä ihan normaalin elämän murheita. Mitä enemmän tämä huuhaa-kaveri laukoi napakymppejä arvailuillaan rahahuolien, uuden työn oppimisen tuoman stressin ja erilaisten pelkojen suhteen, sitä enemmän pakenin oman hauraan muurini taakse. En ole ehkä ikinä niin raivolla pakottanut itseäni olemaan itkemättä. Valitettavasti onnistuin.

Koska esitettiin myös kysymys siitä, milloin olen viimeksi itkenyt. Enkä osannut vastata. En hänelle enkä vieläkään edes itselleni. On vähän sellainen fiilis, että eihän mulla ole tässä syytä. Nythän on kaikki hyvin ja elämä hymyilee. Vaikka kai se elämä hymyilee silti, vaikka toisinaan vähän myös itkeä tirauttaisi. Aina välillä tuntuu siltä, että ajatus on aivan jumissa, rintaa puristaa ja on vaikea hengittää, tavallaan itkettäisi, mutta ei sitä sitten koskaan näy. Tuntuu kummalliselta sanoa, että olisi kiva pitkästä aikaa itkeä, mutta sillä saisi vähän puhdistettua sitä omaa henkilökohtaista ilmaa. Ei nyt tarvitsisi edes sellaista maailmanlopun romahdusitkua, mutta jos nyt pikkusen saisi venttiilejä avattua.

Tein hirveästi pääni kanssa töitä päästäkseni tähän pisteeseen, suuresta henkisestä pahasta eroon, ja nyt piti kaiken olla hyvin. Alan hiljalleen tajuamaan kuinka saatanallinen savotta tässä oikeastaan onkaan henkisen hyvinvoinnin parantamiseksi vielä edessä.

Vuosikausia käytin ihan mielipuolisen määrän energiaa ja voimavaroja kaikkiin muihin liittyvään kimpoiluun. Nyt lienee aika käyttää vähintäänkin yhtä paljon aikaa oman henkisen hyvinvointini eteen. Opetella, että kukas helvetti se minä oikein olen. Siinä riittänee työmaata sitten ainakin taas seuraavan viidentoista vuoden ajalle.

Koska nyt mulla on pahasti omien ajatusten sekä tuntemuksien kohtaaminen ja sen lisäksi myös itku todella hukassa.


"Huuto vavisuttaa taloa
kuiskaus kaataa sen
Ja minä vaikenen
kokonaisia kaupunkeja maan tasalle"

-Tommy Tabermann

perjantai 3. helmikuuta 2017

Ystävämme Kriisi ♥

Virtahepo Olohuoneessa oli teoksena mulle varsin työlästä luettavaa. Jouduin alottamaan sen monen monta kertaa ennen kuin kahlattua sen kannesta kanteen ensimmäisen kerran. Sitten jouduin rämpimään sen kannesta kanteen muutaman kerran lisää, että tajusin siitä mitään. Sittemmin olen suositellut sitä aikalailla kaikille. Ihan jokaiselle.

Kirjan nimi selittyy kirjaa lukiessa. Se on vertauskuva esimerkiksi alkoholismille, sillä elämä sen kanssa on kuin siinä omassa olohuoneessa eläisi virtahepo, jonka olemassaolon yrität salata kaikilta muilta. Nähdään hirvittävästi vaivaa ja käytetään uuvuttava määrä energiaa jonkun sellaisen ilmiön piilotteluun, jonka kaikesta kimpoilusta huolimatta hirvittävän moni tiedostaa. Se nähdään, se aistitaan ja sen olemassaolo havaitaan, mutta jostain syystä tiedostetaan, että siitä ei saa puhua. Ei mainita, ei kysytä. Huomataan, että tämän piilotteluun ja kulissileikin eteen nähdään aivan järkyttävästi vaivaa. Ollaan siis hiljaa. Kaikki.

Kyseisen kirjan takana on Tommy Hellsten, jolta on ollut ilo poimia kaikenlaisia oljenkorsia elämän solmujen aukomiseen. Yksi valaisevimmista on ollut oppi kriiseistä. Sellainen pelastaa ihmisen, sillä hyvin todennäköisesti mikään asia ei elämässä ratkaisevasti muutu, jos paha olo on aina vain siedettävällä tasolla. Ja näin jälkikäteen omaa elämää taaksepäin tarkastellessa se siedettävä taso voi olla todella merkittävä kasa paskaa niskassa. Päivästä toiseen. Viikosta toiseen. Vuodesta toiseen.

Sattuu, ahdistaa, itkettää, pelottaa. Väsyttää. Surettaa. Vituttaa. Suututtaa. Pieni häivähdys aurinkoa ja taas täysimittainen pyörremyrsky aivan kohdalle. Melkein sietämätöntä, mutta ei sitten kuitenkaan, vielä jaksaa. On toivoa. Kyllä tämä tästä. Vaikka se "kyllä tämä tästä" on kestänyt jo vuosia. Sitä voi kuvailla niin löysässä hirressä kiikkumiseksi kuin kellumiseksi ihan siinä pinnan tuntumassa - melkeen saat happea, mutta et ehkä sitten kuitenkaan riittävästi.

Sitten tulee kriisi.

Se on jotain, joka vihdoinkin lyö riittävän maihin. Musertaa niin totaalisesti, ettei enää saa happea. Ei lainkaan. Sillä hetkellä sitä ei tajua, mutta jonain päivänä ne on niitä hetkiä, joista saa olla todella kiitollinen. Kriisi antaa mahdollisuuden tehdä valintoja, se suorastaan ajaa ja pakottaa tekemään muutoksia, kun tajuaa, että on täysi mahdottomuus jatkaa elämää enää samalla tavalla.

Omalla kohdallani kriisit on ajaneet mm. teininä muuttamaan pois isäni luota, menemään Al-Anoniin, eroamaan, vaihtamaan työpaikkaa, perehtymään mielenhallintaan, rakastamaan itseäni ja antamaan anteeksi oman itseni tähden. Kriisin ollessa päällä olotila on niin sietämätön, että elämä tuntuu pelkältä laavassa ja paskassa ryömimiseltä. Jälkikäteen tulee kiitollisuus. "Ilman tätä tapahtumaa eläisin vieläkin siinä tilanteessa."

On niin paljon sellaista, johon en nykyisen tiedon, kokemuksen ja elämäntilanteen valossa palaisi mistään hinnasta. Nyt on ilo huomata, että kaikesta räpiköinnistä huolimatta kuitenkin olen aina mennyt eteenpäin. Jokainen muutos on ollut askel kohti parempaa - joskus toki muutaman mutkan kautta, mutta lopulta kuitenkin.

Kriisiä voi halata mielessään jälkikäteen, juuri sillä hetkellä sitä ei osaa tehdä eikä arvostaa.
Onnekkaita ovat he, jotka kokevat kriisin.


lauantai 21. tammikuuta 2017

Joko uudenvuodenlupaukset rakoilee?

Vuodenvaihde on tunnetusti suurten lupausten ja elämäntapamuutosten julistuksien kulta-aikaa. Heti vuoden ensimmäisestä päivästä siivotaan ruokavaliot, ryhdytään tipattomalle ja aloitetaan urheilemaan aivan hullun lailla. Kyllä nyt perkele alkaa terveellinen elämä!

Otetaan oppia vanhasta kunnon vähäkalorisesta ruokavaliosta, siedetään nälkää, odotetaan karkkipäivää ja muistetaan lenkkeillä sekä nostella puntteja, vaikka miten väsyttää tai vituttaa. Juokse, läski, juokse! Nälkä kuuluu asiaan ihan yhtälailla kuin kaiken syötävän punnitseminen sekä makrojen laskeminen. Muuten ei tule tuloksia.

Tää alkuvuosi on siitä hauskaa aikaa, että se nostaa selaustuloksissa pinnalle jopa tän mun vaatimattoman läskiblogin tekstit mm. vähähiilihydraattisen ruokavalion aloituksesta, toteutuksesta ja etenkin aloitusoireista. Tässä kohti pinnalle hyppää myös ikivanha teksti leivänkorvikkeesta. Yhä edelleen olen samaa mieltä itseni kanssa tosta mitä on tullut kirjoiteltua jo tuolloin VHH-ruokavalioon liittyen, mutta täydennän sanomisiani ehdottomasti viimeisimmällä höpinällä myös suoliston hyvinvoinnista huolehtimiseen liittyen. TÄMÄ ON TÄRKEÄÄ! Erityismaininnan ja tärkeäksi merkinnän ansaitsee ehdottomasti myös teksti VHH:n aloitusoireista, joten myös TÄMÄ on tärkeää lukea.

Toistan itseäni, kuten olen tehnyt jo kolme ja puoli vuotta. Laihtumisen ja/tai painonhallinnan ei tarvitse olla kärsimystä ja selviämistä karkkipäivästä toiseen välisellä ajalla. Se on valtava kokonaisuus, jonka jouduin itse opiskelemaan kantapään kautta. Henkisen pahoinvoinnin ratkaisematta jättäminen tuhosi koko hienon ravinnollisen sekä liikunnallisen remontin hyvin isolta osin ja päädyin ulkoisesti hyvältä näyttävästä bulimikkoraakileesta takaisin surulliseksi läskipalloksi. Vasta henkisen totaaliremontin jälkeen on päästy rakentamaan sitä todellista kokonaisuutta. Mutta nyt tilanne on kertakaikkiaan loistava, koska tiesin jo valmiiksi miten syödään ja miten liikutaan, nyt on pääkoppakin aseteltu rauhalliseen järjestykseen ja elämä tuntuu suorittamisen sijaan ihanalta asioiden saavuttamiselta.

Joten vielä kerran, läskiin ja fyysiseen kuntoon liittyvän osuuden ei tarvitse olla jatkuvaa taistelua nälkää ja mielitekoja vastaan. Nälkä ja mieliteot, kuten makeanhimo, kertovat hyvin usein esimerkiksi ravinneköyhyydestä. Tämähän on vain blogi ja koska en jaksa kaivella lähteitä niin nämä ovat vain mielipiteitä. Mikä sitten painaa kenellekin. Mähän olen vain tavallinen pulliainen, jolla on luettua, muilta opittua sekä kokemusperäistä tietoa. Ei ole hienoja titteleitä eikä kouluja käytynä, mutta on sitä jos jonkinlaista tullut kokeiltua.

Harmillisen usein painoarvoa annetaan vain virallisen nimikkeen takaa puhuville, vaikka usein itseoppineilla taitaa olla käytännöntasolla paljon arvokkaampaa sanottavaa. Tärkeintä lienee pysyä itse aktiivisesti kiinnostuneena oman hyvinvointinsa ja terveytensä kehittämisestä. Kyseenalaistaminen, tiedonhaku, kokeileminen ja oman kehon kuuntelu on aikamoisia työkaluja. Vaikka ei sillä, itselleen rehellisenä pysyminen on aina välillä hirvittävän vaikeaa.

Mutta siitä pidän sitkeästi kiinni, että hyvä ruokavalio on mm.
-viljaton
-maidoton (tai ainakin hyvin maltillinen maitotuotteiden suhteen, vain täysrasvaiset versiot!)
-sisältää puhtaita oikeita rasvoja (ei prosessoituja kasvirasvamyrkkyjä!)
-suolistoa ruokkiva (MHB:t huomi, ei nopeita hiilihydraatteja, jotka eivät koskaan selviä suolistoon asti)
-ravitseva (riittävästi energiaa, rakennusaineita ja vitamiineja)
-stressitön!

Ja aika paljon muutakin yllämainittujen lisäksi, ihan oman mielenkiinnon määrästä riippuen.

Mitä siihen liikuntaan tulee, niin se ei ole painon osalta pudottamisen tai hallinnan edellytys, mutta itselle oikeasti mieluinen liikuntamuoto ja ainakin välillä kunnolla fysiikkaa rasittava urheilu on PARASTA!!